torstai 30. joulukuuta 2010

Maailman tärkein kuva

Myttynen 7+5
Tässä hän nyt sitten on. Kooltaan huikea 10,1 mm:n mittainen myttynen. Sikiöpussin(?) alaosassa näkyvä selkeärajaisempi pyörylä on ruskuaispussi, sen yläpuolella näkyvä haamun muotoinen mytty on Myttynen. Niin tärkeä, vaikkakin epäselvä ja suttuinen kuva.

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Snif

Kävin tänään aamupäivällä varhaisultrassa. Pieni myttynen oli siellä missä pitääkin ja sen kokoisena kuin kuuluukin (10,1 mm, mutta on kuulemma vaikea mitata). Syke näkyi nykivänä pikselimössönä keskellä myttyä. Sain mukaan miehelle tuliaisiksi suttuisen kuvan.

Mikä huikeinta: sain myös äitiyskortin. o_O Minulla on nyt äitiyskortti ja seuraavaksi soitan neuvolaan. Oho.

Lääkäri sanoi viikoiksi 7+4, mutta laski lasketuksi ajaksi 10.-11.8. joka mielestäni vastaa nyt viikkoja 7+6 tai 8+0. Tiedä sitten, ihan sama, itse olen laskenut inssin perusteella 7+5, olkoon se. Pääasia että kaikki on hyvin.

*Snif* Itku pääsi onnesta ja helpotuksesta ja liikutuksesta. Paitsi minulta, olin huomaavinani, että myös kivenkovalta lääkäriltä.

tiistai 28. joulukuuta 2010

Uupelo

7+4, ultraan yksi yö

Eilen lähdin töistä ihan hyvävointisena. Soitin miehellekin, että menen koiranruokakauppaan ja ruokakauppaan ja kyselin ostostarpeita. Matkalla (joka on siis 10 min autolla) tuli kuitenkin niin huono olo, että ajoinkin kaupustelun sijaan kotiin. Ihan yhtäkkiä verensokerit tippuivat (tai siltä ainakin tuntui) ja alkoi paleltaa ihan älyttömästi.

Kotona otin ensiapuun lasillisen tuoremehua ja laitoin pastavedet kiehumaan. Veden kiehumista odotellessa oli pakko mennä sänkyyn peiton alle hytisemään. Söin lautasellisen spagettia pestokastikkeella ja selasin samalla hesarin lukematta ehkä yhtään uutista. Olo oli niin väsynyt ja paleleva, etten oikein voinut keskittyä. Syötyäni käperryin takaisin peiton alle ja nukahdin heti. Nukuin varmaan tunnin verran ja väänsin itseni ylös (jotta turvaisin yöuneni) vain nuokkuakseni pari tuntia lisää silmät puolitangossa sohvalla viltin alla. Olo oli niin uupunut, etten jaksanut liikkua mihinkään.

Illalla kuitenkin raahustin koirien kanssa iltakävelylle. Olin syönyt ilmeisesti liikaa sitä pastaa, sillä alkumatkasta jo meinasi tulla oksennus. Juuri sillä kohtaa tuli kuitenkin vastaan mummeli, enkä kehdannut ruveta purjoamaan hankeen. Vältyin siis siltä. Onneksi oli raikas pakkasilma jota oli helppo hengittää ja selvisin tilanteesta ikävillä närästysröyhyillä.

Noin yhdeksän tunnin yöunet nukuin varmaan sikeämmin kuin aikoihin. Siitä huolimatta tässä työpöydän takana nuokkuolo vaanii taas. Tänään on pakko jaksaa hakea koiranruokaa tai muuten raukoilla ei enää huomenna aamulla ole mitään syötävää. Tekisi mieli ja oikeastaan pitäisikin aina töiden jälkeen puuhata kaikenlaista, mutta jos tämä tällaista on, niin täytyy varmaan perehtyä downshiftauksen saloihin.

Huomenna on vihdoin varhaisultra. En oikeastaan jännitä, odotan vain todella kovasti, että saan nähdä mikä ja kuka tämän VÄSYMYKSEN aiheuttaa. Jostain syystä en ajattele huonoja uutisia tai edes niiden mahdollisuutta. Haluan uskoa, että kaikki on hyvin ja jos ei ole, niin mietitään sitä sitten.

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Kaksi vuotta

7+2, ultraan 3 yötä

Kaksi vuotta sitten, tapaninpäivänä, päätettiin miehen kanssa, että vauva saa tulla. En olisi silloin uskonut, jos joku olisi sanonut, että "menee kaksi vuotta ja sitten olet askeleen lähempänä vauvaa, raskaana." En olisi uskonut, että tämä vie näin kauan, mutta en voisi olla onnellisempi siitä, että olemme kulkeneet tämän matkan ja olemme juuri tässä tilanteessa juuri nyt.

Voisikohan joku kertoa, että onnistuuko tämä ja voinko olla onnellinen nyt vai onko meillä vielä murheita ja pettymyksiä edessä. Kenties jo huomenna? Tai keskiviikon ultrassa?

Ei. Koskaan ei voi tietää etukäteen mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Taaksepäin voi katsoa ja tarkastella kokemaansa, mutta tulevaa ei voi ennustaa. Voi vaan elää tässä ja nyt ja olla onnellinen siitä mitä on saanut.

Kiitos siitä, että saan olla raskaana. Nyt jo kahdeksannella viikolla. Jos kaikki menee hyvin, saan vuonna 2011 kokea paljon sellaista mistä olen koko elämäni haaveillut.

torstai 23. joulukuuta 2010

Väsynyt mutta onnellinen

6+6, ultraan 6 yötä

Eilisen työpäivän aikana teki mieli sammuttaa valot, painaa otsa näppäimistölle ja ottaa power-nap't. Illalla väsymys sai ihan uudet mittasuhteet, kotiin päästyäni kuukahdin sohvalle, taisin hetkeksi jopa nukahtaa. Väkisin taistelin lahjoja pakettiin ja ulkoilutin koirat. Viimeisenä ennen nukahtamista yöunille, raahustin ympäri kotia ja keräilin joulureissua varten pari vaatekertaa kassiin. Sänkyyn kömmin jo ennen yhdeksää. Hetken lueskelin ja simahdin sitten.

Nukuin sikeästi ja näin ensimmäistä kertaa ikinä unta omasta vauvasta. Näin ihanan unen siitä, kun päästiin oman vauvan kanssa pois sairaalasta. Vauva oli niin pieni, että sitä saattoi kannatella kämmenellä. Se oli niin ihmeellinen, että miehen kanssa vain tuijotettiin sitä ja oltiin jo ehditty unohtaa kaikki ohjeet ja neuvot. Milloin sitä pitäisi ruokkia? mistä tietää milloin sillä on tarpeeksi päällä? Oltiin lähes yhtä avuttomia kuin se pieni rääpäle, mutta niiiiin onnellisia. Vauva ei ollut sellainen "söpö vauva", vaan ryppyinen ja "vääristä kohdista" pullea, mutta se oli meidän. Meidän oma vauva, tulosta siitä yhdestä siittiöstä ja yhdestä munasta ja loputtomista jakautumisista. Siitä oli tullut ihan oikea pieni ihminen.

Vaikka nukuin hyvin ja aamulla herääminen oli kohtuullisen helppoa, iski väsymys taas päähän ja koko kehooni kuin halko. Ihan kuin joku olisi imenyt minusta kaiken energian. Luojan kiitos huomenna on ylimääräinen vapaapäivä. Tällä viikolla en kerta kaikkiaan jaksaisi viittä työpäivää.

Pohjattomasta ja ennenkokemattomasta väsymyksesta huolimatta olen aivan käsittämättömän onnellinen siitä, että sisälläni jakautuu joku. Paraikaa siitä pienestä solumytystä on kasvamassa isompi ja sille alkaa muotoutua käsien ja jalkojen aihiot. Pelkkä ajatus saa minut liikuttumaan ja pysähtymään onnellisuuden edessä. Parempaa joululahjaa en voi saada. Ensi viikolla selviää, onko joululahja todellinen.

Toivon kaikille lukijoille parasta mahdollista joulua.

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Viikko vielä

6+5, viikko enää

Tissiosasto on edelleen arka, erityisesti iltaisin. Jostain luin, että topatuissa liiveissä arkuus olisi voimakkaampaa kuin ei-topatuissa. Mietin, että pitäisikö tässä ottaa vaikka urheilurintaliivit käyttöön, että olisi helpompi olla. Täytynee kokeilla.

Ristiselkää ja kohdun seutua pakottaa välillä. Se ei ole kuitenkaan millään tapaa häiritsevää, mutta siihen kiinnittää väistämättä huomiota, kun muistaa millä tuntemuksilla viimeksi se km-vuoto, tai mikä vuoto se nyt sitten lopulta olikaan, alkoi. Tunne on siis ihan sama, mutta vuotoja ei ole näkynyt.

Tunteet ovat pinnassa. Olen pillittänyt lastenklinikan kummien joulukonsertille, blogikirjoituksille, kommenteille, syntymäuutisille, ultrauutisille, koskettaville joululauluille, pelkille ajatuksilleni siitä, että sisälläni jakautuu joku ja ties mille muulle...

Yöllinen hikoilu on vaivannut nyt kolme yötä. Iltaisin palelen ja käperryn onnellisena villasukat jalassa (ja ihonmyötäinen toppi päällä, ettei tissit liikkuisi niin paljoa) paksun talvitäkin alle. Nyt olen jo kolmena yönä herännyt neljän-viiden aikaan hillittömään hikoiluun, joka pilaa aamu-unieni viimeiset tunnit. Vuoroin on kuuma ja sitten hetken päästä taas kylmä, taas kuuma, taas kylmä jne.

Väsyttää myös aika rankasti, tuntuu ettei saa mitään aikaan. Töissä ajatukset harhailee ja olen tehoton, kotona tekee vaan mieli rötvätä sohvalla viltin alla ja surffata netissä tai tehdä käsitöitä. Osin väsymys varmasti johtuu huonosti nukkumisestakin...

Ultraan on vielä viikko. Puusk, miten hitaasti aika voikaan madella! Hcg-tuloksen jälkeen ja oireiston jatkuessa olen uskaltautunut ajattelemaan olevani oikeasti raskaana. Ainakin enemmän raskaana, kuin ei-raskaana. Eilen totesin miehelleni, että jos ultrassa ei näykään mitään tai jos joku onkin pielessä, niin sitä pettymyksen määrää ei voi edes ajatella. Tähän mennessä olen luonut jo syvän siteen solumyttyyn, enkä osaa kuvitellakaan, että entä jos sitä ei olekaan. Odotan ja toisaalta pelkään ultraa. Saako valita, että haluaa vain hyviä uutisia?

Näin se ajatusmaailma muuttuu. Hujauksessa epäuskosta ja pelosta syvään luottamukseen, että kaikki onkin hyvin. Hetken päästä taas pelko kalvaa.

Joulu on edessä ja matkaamme huomenna anoppilaan joulunviettoon. Joulun aikana kerromme heille uutiset, saa nähdä miten ja missä vaiheessa. Ehkä jo huomenna. Jos ultrasta tulee hyviä uutisia, kerron esimiehelleni (koska pitää kysyä, että missä neuvoloissa saa käydä työajalla ja missä ei), muille kerrotaan sitten tammikuun lopulla, jos saadaan ensimmäinen kolmannes onnellisesti taaksepäin.

Tänään on vuoden pimein päivä. Onneksi on lunta ja komea kuutamo. Tästä alkaa jännittävä matka kevättä kohti.

maanantai 20. joulukuuta 2010

Orastavaa luottamusta

6+3, ultraan 9 päivää

Perjantainen hcg-tulos antoi sen verran luottoa, että ollaan jo miehen kanssa uskallettu vähän antautua haaveilemaan, olen selaillut odotukseen liittyviä sivuja ja katsellut vähän, että mitä pitäisi hankkia sitten joskus. Ihan uusi maailma aukeaa ja tosi paljon on opeteltavaa.

Tällä hetkellä oireisto on aika voimakas, mikä antaa myös uskoa tulevaan. Aaltoileva huono olo ja tosi kipeät rinnat. Koirien kanssa tehdyt ulkoilulenkit metsässä aiheutti viikonloppuna sekä lauantaina että sunnuntaina noin puolen tunnin - tunnin pakotusta / jomottelua kohdun tienoille. Se tuntui vähän pelottavalta, mutta onneksi laantui.

Ultraan on vielä 9 päivää. Välissä on onneksi joulu, siinä menee varmasti pari päivää aika nopeasti. Jouluksi suunnataan anoppilaan. Kerrotaan heille silloin, ettei tarvitse kautta rantain selitellä kieltäytymisiä glögistä, kylmäsavulohesta ym sellaisista, mitkä on mun lemppareita.

Olen kieltänyt itseäni lukemasta mitään keskenmenoista tai kohdunulkoisista. Niinhän se on, että jos ne on tullakseen niin tulevat, teen mitä tahansa. Jos taas lueskelen kauhujuttuja, niin varmasti saa olla koko ajan pelko perseessä.

Sain pienen ennakkoperinnön, joka mahdollistaa meille auton hankinnan. Keväällä sitten hankitaan sellainen auto, mihin mahtuu koirat ja me ja lisäksi vielä mahdollinen uusi tulokas tavaroineen. Nykyisessä autossa ollaan aina kattoon asti täynnä tavaraa, kun mennään edes viikonlopuksi johonkin. Koirien häkit valtaavat nykyisen farmariauton takakontin, eikä tuohon autoon ole niiden kanssa mitään asiaa esim vaunuilla tms. Autojakin uskalsin jo katsella viikonloppuna. Viimeksi autohaave hylättiin siihen, kunnes sille tulee oikea tarve ja on saatu kerättyä vähän rahaa. Nyt sellainen tilanne on näköpiirissä.

Työnimeä tulokkaalla ei sentään vielä ole, mies kutsuu tätä sisälläni ehkä kasvavaa toistaiseksi monistujaksi, minä solumytyksi. Eli kovin konkreettisena siis vielä vauva mielessä kummallakaan.

perjantai 17. joulukuuta 2010

Tästäköhän se alkaa?

6+0, ultraan 12 päivää

Tästäköhän se alkaa? Koko aamun on ollut hutera olo, vähän kuin krapulassa olisi... En normaalisti syö aamupalaa kotona, heräämisen jälkeen fiksaan tukan ja naaman kuntoon, käytän koirat aamupissalla ja tulen töihin. Töissä meillä on aamukahvit klo 9 ja siinä yhteydessä syön yleensä purkillisen jugurttia tai yosaa ja juon kupillisen teetä. Vaihdoin kahvinjuonnin teen juontiin pari kuukautta sitten ja se on ollut kyllä hyvä valinta.

Oikeastaan jo eilen illalla tuli huono olo, kun kaupassa ostin hetken mielijohteesta pakasteesta pussillisen vuohenjuustopasteijoita. Paistoin ne kotona ja söin kuusi(!) pasteijaa (no, ne oli kyllä aika pieniä). Sen jälkeen alkoi närästää, jopa niin, että suuhunkin tuli ällöttävää tavaraa. :(

Tänään aamupäivällä on tosiaan ollut melko hutera olo. Ei okseta, muttei se kaukanakaan ole. Toivottavasti lounas helpottaa asiaa... Harmi vaan, että tulin eilen kaupassa ostaneeksi vuohenjuustohimoissani myös vuohenjuustokastikkeella olevan mikroruoan evääksi. Tokkopa oli kovin hyvä idea.

Ultraan on tänään 12 päivää aikaa. Kävin eilen tk:ssa hcg-verikokeessa, tulokset saan tänään. Kuukeloinnin perusteella toivoisin, että arvo olisi ainakin yli tuhat. Muuta en osaa odottaa.

edit klo 12:15: Hcg oli eilen 8349. :) :)

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

5+5, neljätoista päivää vielä

Nälkä on jatkuva kaveri. Mitään ei tosin tekisi mieli syödä. Jano on koko ajan. Ole tässä nyt sitten jotenkin. Mies on ihana ja joka päivä kysyy ja huolehtii, että miten jakselen. "Eipä tässä ihmeellistä." Eikä olekaan.

Jos oikein kuulostelee, niin tänään, eilen ja toissapäivänä oli välillä sellainen ällötysolo, vähän kuin olisi matkustamassa autossa takapenkillä ja voisi huonosti. Ällötys tuntuu voimakkaampana näin iltapäivisin ja illalla, pari tuntia ruokailun jälkeen.

Varhaisultraan on neljätoista päivää. Mies ei pääse silloin mukaani keskussairaalaan, mikä on harmillista. Joudun yksin kestämään uutiset, tuli mitä tuli. Aika tuntuu niin pitkältä, että päätin tänään soittaa itselleni kuitenkin lähetteen terveyskeskukseen hcg-verikokeeseen. Tarvittaessa voidaan ottaa vielä toinenkin koe "jos se mieltäsi rauhoittaa" (sanoi neuvolan terveydenhoitaja). Ihania ovat siellä neuvolassa...

Tähtään verikokeeseen huomenna heti aamulla, saatan saada tuloksenkin jo huomenna iltapäivällä, viimeistään perjantaina hoitajan soittoajalla (mikä on muuten tosi vaikeasti muistettava keskellä työpäivää klo 12-12:30).

Mieli on pysynyt varovaisen luottavaisena. Oireisto (joskin mieto) antaa ymmärtää, että jotain ainakin tapahtuu.

Huomenna on se viimeksi kohtalokkaaksi koitunut päivä, ensimmäinen rajapyykki. Hui.

maanantai 13. joulukuuta 2010

Yliannostus

Tänään on ehkä 5+3 ja elellään tuskaisen hitaita piinapäiviä. Oireistosta voin ilomielin todeta, että nyt on tissiosasto tosi kipeä ja aika ajoin jo ellottaakin vähän. Mahan alue tuntuu erikoiselta, välillä kipuilee, välillä tuntuu siltä, että olisi tehnyt liikaa vatsalihaksia. Ajoittain polttelee myös vähän alaselkää (etenkin työtuolissa ja toisaalta autoa ajaessa), mutta se helpottaa, jos vaihtaa asentoa tai vähän jaloittelee. Kauhea jano on koko ajan, vettä menee varmaan 3 litraa päivässä ja sen mukaan sitten saa pissallakin juosta. Se, että on oireita, on kuitenkin vaan hyvä asia! Nämäkin nyt havaitut oireet on tosi laimeita, eli ei millään tavalla haittaa elämää, tekevät vaan mut kovin onnelliseksi.

Pian koittaa se päivä, kun edellinen plussa vuosi ulos ja luonnollisesti se rajapyykki pelottaa. Pelko on jatkuva olotila. Koko ajan takaraivossa nakottaa, että jos nyt antaudun haaveilemaan ja suunnittelemaan, niin tämä onni viedään meiltä pois. Ennen 16 päivän päässä odottavaa ultraa, en uskalla oikein antautua ajattelemaan raskautta, toisaalta en tunne samaa lapsettomuusahdistustakaan. Odottavien maailma tuntuu kaukaiselta ja vieraalta. Liian paljon uusia asioita, joista pitää ottaa selvää, muttei vielä uskalla. Tuntuu, että on aika hukassa ja olo on yksinäinen. Tähän tunnemyrskyyn sain pikantin lisän viikonloppuna.

Olin lauantaina kummityttöni 3-vuotissyntymäpäivillä ja sain kyllä kieltämättä yliannostuksen pienten lasten äitejä. Paikalla oli 8 lasta, joista 7 oli alle 4-vuotiaita ja se yksikin taisi olla ehkä eskari-ikäinen. Voi jösses sitä ulkopuolisuuden tunnetta!! Mieskään ei ollut mukana, joten olin tilanteessa ihan totaalisen yksin. Jotenkin erityisen karmaisevaa oli se, että jos yritin jollekin lapselle jotain selittää tai "leikkiä", niin se äiti oli hetkessä siinä paikalla seivaamassa tilannetta. Ihan kuin en olisi osannut yhtään toimia juuri hänen lapsensa kanssa. Se oli tosi ahdistavaa ja pelottavaa ja siitä tuli paha mieli...

Asiaa ei tietenkään yhtään helpottanut se, että sen jälkeen menin kahden läheisen ystäväpariskunnan kanssa syömään. Toisilla on 7 kk ikäinen ja toisilla 1 v 3 kk ikäinen lapsi, lapset olivat hoidossa. Ja äidithän tietenkin puhuivat vaan lapsista, unista, syöttöväleistä, siitä miten lapset nyt pärjää kun ne on hoidossa jne... Sitten jälkeenpäin ihmettelivät, että miten mä olen niin hiljainen Huhhuh, miten oli ahdistunut mieli sen jälkeen. Erityisesti se iski kun ajelin eilen kotiin ja toiselta näistä äideistä tuli viesti, että "oltiinkohan me liian äitejä eilen, kun olit niin hiljainen?" Tuli ihan sikapaha mieli, kun olo oli niin käsittämättömän ulkopuolinen, muttei tilanteelle olisi voinut oikein mitään tehdäkään. Ei kai toisten ihmisten tilannetajua oikein voi muuttaakaan.

Loppuukohan tämä tuska ikinä?

perjantai 10. joulukuuta 2010

19 päivää

Eilinen pahaenteinen olo aamulla oli jotain ihan käsittämättömän kokonaisvaltaista. Ehkä se johtui väsymyksestä. Päivän koulutus oli intensiivinen ja ahdistus unohtui. Illalla ei ollut enää niin paha olla, väsynyt vain.

Tein tänä aamuna viikkonäytöllisen digitestin. Inssistä on tänään kulunut 3 viikkoa ja olisin toivonut näkeväni ruudussa tuloksen 3+. Ei tullut. Tuli tällainen:

En oikein tiedä, onko tulos kiva vai ei. En voi olla vertaamatta edelliskertaan, jolloin sain samaisen tuloksen viikolla 5+1 ja silloin kävi niin kuin kävi heti muutaman päivän jälkeen.

Avasin testin (utelias kun olen) ja liuskoja olikin testin sisällä kaksi! Toisessa oli kaksi vahvaa viivaa ja toisessa vain yksi. Onko joku kenties selvittänyt, että mikä tuon toisen yksiviivaisen liuskan merkitys on??


Noh, oli miten oli. Tänään aamulla muistin soittaa klinikalle. Soitettuani varattuun numeroon noin 20 kertaa, puhelin yhtäkkiä hälyttikin. Hoitajan ääni kuulosti aidon ilahtuneelta kun kerroin uutiseni. Tällaisia uutisia kuulemma kaipaa näin perjantaisin.

Alkuraskauden ultra sovitetaan klinikallamme noin viiden viikon (tai yli) päähän inseminaatiosta. Näin ollen minun ultrani aika olisi jouluaattona. Jouluaaton jälkeen seuraava vapaa aika oli 29.12. aamupäivällä. Varattiin se.

Ultraan on siis tuskastuttavan pitkät 19 päivää! Jos siihen asti selvittäisiin vuodoitta ja ongelmitta, niin jokohan uskaltaisi huokaista?

torstai 9. joulukuuta 2010

Pahaenteistä oloa

4+6??

Nukuin viime yönä todella huonosti. Aamulla oli aikainen herätys, sillä jo kuuden aikaan piti lähteä liikenteeseen työreissulle. Heti heräämisestä lähtien olo on ollut todella pahaenteinen... Jotenkin konkreettisena ohimolla painaa pelko, että tässäkin käy niin kuin viimeksi. Vielä eilen uskalsin katsella tulevaan, tänään en uskalla.

Lämmöt näytti aamulla 36,7, vaikka ovat olleet tähän saakka joka aamu 36,9. Tiedostan hyvin kahden vuoden mittailukokemuksella, että huonosti nukutun yön jälkeen lämmöt voivat näyttää mitä tahansa. Silti pelottaa.

Testasin samanlaisella liuskalla kuin tähänkin saakka jokatoinen päivä. Viivasta tuli vahva, lähes tasavahva kontrolliviivan kanssa. Kuitenkin se oli samanlainen kuin toissapäivänä.

Istun junassa ja kuulostelen koko ajan tuntemuksia mahassa ja alaselässä. Yritän muistella, miltä viimeksi tuntui. Selässä jomottelee, mutta en osaa sanoa, millaista jomottelu on. Mahassakin jomottaa välillä. Välillä painaa ja/tai nipistää. Ei näistä oikein ota tolkkua. En uskalla hipsiä vessaankaan kun mulla on puoli omaisuutta mukana. Täytyy odottaa, että pääsen perille.

Pahaenteinen pelko ei ole kiva tunne...

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

4+5?

En uskalla vieläkään toivoa. Haaveilla ehkä jo vähän uskallan, sen verran ainakin, että olen saanut laskettua jo kaksi eri laskettua aikaa; 9.8.2011 ja 12.8.2011. Kumpi vaan sopisi minulle, oikeastaan päivämäärällä ei ole mitään väliä, kunhan tämä nyt vaan olisi totta. :)

Hätäpäissäni menin ja missasin eilisen soittoajan klinikalle. Soittoaika on kokonaista puoli tuntia tiistai- ja perjantaiaamuisin puoli kahdeksasta kahdeksaan. Perjantaina tulee inssistä kuluneeksi kolme viikkoa ja jos hyvin käy, muistan soittaa klinikalle ja saan tietää, koska saan tietää, että onko plussa todellinen ja onko hän joka tuolla ehkä jakautuu vimmaisesti, onko hän jakautumassa oikeassa paikassa.

Tässä vaiheessa odotan siis perjantaita ja soittoaikaa. Tänään oli ensimmäinen päivä melkein viikkoon kun en testannut. Viikkonäytöllinen digitesti odottaa niinikään perjantaita, silloin pitäisi ainakin tulla näyttöön jo 3+.

Oireistosta plussan jälkeen voin sanoa seuraavaa:
- jo ennen plussaa alkanut tissikipu on jatkunut ja yltynyt, mikä alkaa kohta jo hankaloittaa mahallaan nukkumista (minä onneton olen opettanut itseni nukahtamaan mahallaan ja sekös vasta hauskaa on kipeän ylävarustuksen kanssa)
- vatsassa tuntuu edelleen välillä siltä, että olisi tehnyt liikaa vatsalihaksia
- närästää
- jatkuva nälkä
- vasemmalla puolella alaleukaa särkee, jos leukaa vääntelee (en tiedä onko se lihas- vai hammaskipua?? Eli aika omituinen tunne)
- onneton ja täysin kadonnut keskittymiskyky (töissä tekisi vaan mieli käydä hakemassa teetä tai vettä tai napostella jotain tai ehkä käydä vaikka vessassa sen sijaan että tekisi jotain hyödyllistä)

Ihan tosi salaa vilkaisin eilen huuto.netistä vaunuja ja totesin, etten tajua niistä MITÄÄN!! Onneksi ei vielä tarvitsekaan.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Mitäs nyt?

Olo on hämmentynyt ja pelokas, onnellinen ja surullinen. Hämmentynyt kaikesta siitä, mitä on edessä. Pelokas, koska pelkään, ettei tämä olekaan totta ja onni viedään taas pois. Onnellinen siitä että olen nyt ja tässä, plussatikut kädessä ja kuvat kamerassa, pää pyörällä. Surullinen olen taas siitä, että miksi juuri me nyt ansaittiin tämä onni, kun on niin moni, joille hyvät uutiset olisi suonut.

Jouluna olisi tullut 2 vuotta täyteen odotusta, yritystä, toivoa, toistuvia pettymyksiä, kyyneliä, vihaa, rakkautta ja kaikkea allonharjaa ja -pohjaa mitä voi vaan kuvitella... Tosiaan, ensimmäinen inssi. SE siittiö niistä 54 miljoonasta kokelaasta on tainnut löytää jättimunani ja ja ne kaksi ovat lyöttäytyneet yhteen. On myönnettävä, että en oikeasti ollenkaan uskonut onnistumisen mahdollisuuksiin inssissä. Sen ei pitänyt olla juurikaan sen parempi, kuin mitä on tähänkin saakka käyty läpi. Sen piti olla vain pakollinen välivaihe matkalla kohti rankempia hoitoja... Toki onnistumisen mahdollisuus on 10-15 %, mutta on hitusen vaikea uskoa sitä, että oikeasti oltaisiin niiden hannuhanhien joukossa, jotka tuohon kymmenekseen kuuluu...


Olisiko onnistumisen takana ollut sittenkin vähempi kahvinjuonti? tai se, että kerrankin muistin syödä foolihappoa ja kalanmaksaöljykapseleita suhteellisen säännöllisesti? Näihin kikkoihin en myöskään ole oikeasti uskonut, mutta väkisinkin tulee mietittyä, että mikä niiden rooli nyt sitten olikaan.

Tiistaina aamulla on klinikan soittoaika. Sitten soitan ja kyselen vähän, että mitäs nyt sitten pitäisi tehdä? Yksittäiset päivätkin tuntuvat pitkiltä, ajatuskin siitä että ennen kuin mitään voi edes huokaista, menee vielä monta VIIKKOA, että on edes mahdollista nähdä, onko siellä oikeasti joku ja että onko hän siellä missä pitääkin. Siihenkin, että tämä plussa kantaisi edeltäjäänsä pidemmälle, siihenkin on vielä yli viikko!

Muuhun en osaa nyt tukeutua, kuin siihen, että tarkkailen (neuroottisesti???) viivojen vahvistumista. Huomenna on taas "samanmerkkisen" testin vuoro. Tänään käytin puolestaan apteekin oman testin (ja tieteen tukemiseksi yhden ovulaatiotestin) ja viivat tuli paikalleen niin kuin kuuluukin.
YK 20, dpo 17 Ylin apteekin oma testi, keskellä David-ovulaatiotesti ja alinna eilinen...

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Jumaleisson...

Yöllä pääsin kahden aikaan nukkumaan. Olin ystävieni tupaantuliaisissa, jotka osoittautuivatkin häiksi. En uskaltanut antautua juhlimaan kovasti, koska vuoto pysytteli kuin pysyttelikin poissa. Pari siideriä uskaltauduin juomaan, käytin siihen 7 tuntia.

Aamulla heräsin jo seitsemän tunnin unien jälkeen pökkeröisenä. Olen vanhempieni luona yötä ja nukun vierashuoneessa vuodesohvalla. Hipsin vessaan testailemaan (äiti antoi eilen tyhjän smetanapurkin testausta varten). Plussahan sieltä pärähti. Testiviiva selvästi vaaleampi kuin kontrolli, mutta ihan selvä viiva. Ja testiajan sisällä kirkkaasti, kuvakin on testiajan sisällä otettu. Enää ei nukuta.



YK 20, dpo 16

perjantai 3. joulukuuta 2010

Typerää ja tyhmää mutta minkäs teet

Testausmania jatkui... Eilen illalla ja tänään aamulla ihan samanlainen tulos kuin eilen. Viiva on siis niiiiiin hailukka, että sitä tuskin näkee. (Testitulkitsijahimoisille täällä on tähän mennessä tekemäni testit, joista ylin on tämänaamuinen)

Alan vahvistua siitä, että kyseessä ei ole ainakaan se, mitä toivoisin. Luulisi viivan jo olevan ihan oikea viiva, kun oletetusta ovulaatiosta on kulunut 14 vuorokautta, Pregnylistä 16 vrk. Eipä ole ei... Mutta eipä ole lämmötkään laskeneet, tissikivut laantuneet tai vuoto alkanut. Täytyy nyt vaan toivoa, että asia ratkeaa pian, niin ei tarvitse kauaa enää pohdiskella.

Kuppi on asennettu paikoilleen odottamaan saalista.

torstai 2. joulukuuta 2010

Karmaa ja typeryyksiä

Tuli asian ääneen sanomisesta pahaa karmaa tai ei, niin tunnustettavaa on.

Ettepä arvaakaan, mitä tein eilen kun tulin töistä (tämä on siis aikuisten oikeasti tyhmä juttu!!). Minun teki kovasti mieli testata ja järkeilin sitten, että koska mulla on nyt ehkä 30 o-testiä odottamassa, enkä tarvii niitä, kun käydään seurannoissa sairaalassa, ja koska o-testillähän voi myös todentaa raskautta, niin testihimoissani käytänkin sellaisen! Mitä järkeä???? o_O Haamuhan sieltä tuli, kuten aina, kun o-testillä testaa, URPO!

Tänä aamuna (dpo 13) lämmöt oli edelleen ylhäällä 36,8 ja tissit kipiät. Päätin, että käytän ihkaoikean r-testin. Tilaamieni liuskatestien herkkyys on 25, joten negahan sieltä pätkähti. Paitsi sitten kun oikein tihrustin, kääntelin ja vääntelin, niin saattoi sanoa, että testissä oli ainakin viivanpaikka.

Testiajan jälkeen testin kuivuttua viivanpaikan paikalle jäi selvä, mutta tositositosivaalea haamu. Jännittää ihan sikana nyt.

Viimeisimmän keskenmenneen raskauden jälkeen päätin, että en osta niitä herkimpiä testejä ollenkaan. Haluan varmistua siitä, että tulos on oikea ja olemassa, eikä mikään herkistä herkimmällä liian aikaisin saatu. Tästä päätöksestä olen tyytyväinen, mutta siitä en, etten osannut pitää näppejäni irti testeistä, ennen kuin tulos olisi varma (eli uuden kierroksen olisi jo pitänyt alkaa). Tämä epätietoisuus on ehkä vielä kauheampaa kuin se ettei ole testannut ja odottaa kuukautisten alkua.

Eihän tässä nyt ole mitään järkeä.

Ja te, jotka tunnette minut IRL, niin suut suppuun sitten. (Äidille terveisiä, että IRL = in real life)

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Piinaavaa

dpo 12 ja daa, mä en kestä... Vielä muutama päivä pitäisi odottaa.

Järki sanoo, "anna olla, tätä kaikkea on nähty ennenkin, ja aina on tullut turpaan. Jos hyvin olisikin käynyt, niin ei se vielä edes tuntuisi miltään eikä missään."
Kuitenkin se toinen monsteri sisällä tolkuttaa, "Voi, miten lupaavaa polttelua ja venyttelyä alavatsalla, ihan eri tavalla kipeät tissit, ei tässä voi käydä kuin hyvin! On muillakin oireita jo tosi aikaisin!"

Monsterin äänen vuoksi olen jo miettinyt salausoperaatiota lauantaisiin tupaantuliaisiin. Järjen äänen vuoksi, en ole toteuttanut valmistelevia toimenpiteitä vielä.

Miten ihmeessä tämä voi olla näin vaikeaa taas? Ihan kuin ihminen ei olisi mitään kahdessakymmenessä kierrossa itsestään oppinut.