Onhan se nyt kuitenkin niin, että joitakin ajatuksia on mukava purkaa sanoiksi.
Myttysen tarina jatkuu salasanan takana, sillä aion laittaa muistiin henkilökohtaisiakin juttuja, sekä joitain valokuvia. Mikäli haluaisit meidän taivaltamme jatkossakin seurata, niin laita minulle sähköpostia osoitteeseen cladoceran1(a)gmail.com. Toivon, että jatkotaipaleemme seuraajat olisivat jollain tavalla seuranneet taivaltamme tähänkin saakka.
Ehkä siis tapaamme vielä kommenttien merkeissä. :)
Kolmekymmentäyksi vuotta elämää takana. Vihdoin olen löytänyt rinnalleni ihmisen, jonka kanssa haluan elämäni jakaa ja jonka kanssa haluan lapsia, tai ainakin lapsen. Oman. Biologisen. Kaikki ei kuitenkaan sujunut, niin kuin toivoin, ehkä ennemmin niin kuin pelkäsin. Peloista huolimatta kahden vuoden ponnistelujen tuloksena saan olla raskaana. Olisiko tämän tuloksena vauva?
tiistai 13. syyskuuta 2011
maanantai 5. syyskuuta 2011
Epilogi
Myttynen on runsaan kuukauden ikäinen. Päivät ja viikot ovat hurahtaneet vauhdilla. Tunteet heiluvat laidasta laitaan. Alkuaika on kulunut valitettavasti minun sairasteluihini, vaikka onneksi ollaan päästy
nauttimaan muutamista hyvistäkin päivistä.
Osastolla viivyimme kolme päivää. Koin laitosajan todella ahdistavaksi. Osasto pullisteli täynnä, siellä oli tuskaisen kuuma ja kova hälinä päällä ympäri vuorokauden. Olin kolmen hengen huoneessa. Myttysen paino laski alkuun niin, että oli uhkana, ettemme pääse kotiin vielä kolmantena päivänä... Onneksi kuitenkin maito nousi, sain syötettyä myttystä ahkerasti ja pääsimme pois sairaalasta opettelemaan uutta elämää kodin viileyteen ja rauhaan.
Kotiutumista seuraavana päivänä hakeuduin kolmatta viikkoa edelleen jatkuneen kovan yskän vuoksi terveyskeskukseen. Yrityksistä huolimatta en tavannut lääkäriä sairaalapäivinä... Yskä osoittautui keuhkokuvan perusteella keuhkokuumeeksi. Ilmankos synnytys oli ollut rankka ja voimat tuntuivat olevan vähissä. Ensipäivät kotona kuluivat puhallellen. Hengästyin matkalla makuuhuoneesta keittiöön, saati että olisin jaksanut vaihtaa vaipan levähtämättä välillä.
Kaksi antibioottikuuria hoitivat keuhkokuumeen pois päiväjärjestyksestä ja pari viikkoa synnytyksestä pääsin ulkoilemaan ihan oikealle kävelylle. Mikä vapauden tunne se olikaan!
Hetken ehdin olla terveiden kirjoissa kunnes pari viikkoa sitten iski rintatulehdus. Muutamassa tunnissa kuume nousi taivaisiin ja kipu rinnassa oli todella kova. Seuraavana aamuna hakeuduin taas terveyskeskukseen ja sain jälleen antibioottikuurin. Tulehdus lähti hyvin paranemaan. Rinta oli todella kipeä ja nänni arka. Imetys tuntui todella ikävältä ja pelkäsinkin sitä kivun vuoksi.
Antibiootit kärvensivät suolistoni niin, että viimeisimmän kuurin neljäntenä päivänä alkoi ripuli. Viidentenä nousi jälleen kuume vauhdilla ja päädyimme päivystykseen. Onneksi kyse ei ollut rinnan paiseista vaan jostain muusta. Seuraavana päivänä pääsin jälleen visiitille terveyskeskukseen kun ripulointi jatkui. Ilmeisimmin kyseessä on Clostridium difficile -bakteerin aiheuttama antibioottiripuli, mutta olo on ollut siedettävä, joten toistaiseksi antibioottia ei ole aloitettu. Se ei ole hyväksi imettäessä ja sen vuoksi on panttailtu kuurin aloitusta. Toivottavasti ei tarvitsekaan aloittaa.
Kaikeksi onneksi pikku-myttynen on säästynyt kaikilta taudeilta ja elää täysipainoista pikkuvauvan elämää. Maito maistuu muutaman tunnin välein ympäri vuorokauden. Iltaisin tankataan useita tunteja putkeen, usein tankkaus jatkuu aamuyön tunneille, mikä hermostuttaa minua ja kysyy voimia. Myös rinnat ovat kovilla iltatankkauksien aikana. Muutamia kertoja olemme täydentäneet ruokailuja korvikkeella, mutta pääosin olemme pärjänneet minun rintamaidollani.
Fyysisesti olen toipunut hyvin (jos ei tauteja lasketa). Haavat ovat parantuneet ja jälkivuoto kesti kolmisen viikkoa. Paino palasi lähtölukemiin jo viikon kuluttua synnytyksestä.
Hormonien voima tuntuu hämmentävältä. Muutamaa päivää ennen synnytystä ei ollut tietoakaan, että voisin omilla rinnoillani pitää hengissä ja kasvattaa toista ihmistä. Nyt vierelläni on olento, joka on riippuvainen minun rintojeni tuotoksista. Tuntuu ihanalta, että rinnat, jotka aina ovat olleet ”liian pienet ja ei niin kovin tärkeät” ovat yhtäkkiä isot, turpeat ja tärkeääkin tärkeämmät.
Olen ollut välillä todella väsynyt. Iltaisin ja siitä alkuyöhön vauva on rinnalla koko ajan. Yölliset syötötkin välillä venyvät, kestäen tunnin, joskus kaksikin. Myttynen ei meinaisi millään rauhoittua nukkumaan vaan olisi vain tississä kiinni. Tissillä syödään, huidotaan, riuhdotaan ja nukutaan. Heti kun hänet laskee käsistä nukkumaan, niin alkaa huuto. Pullo kelpaa, mutta ei toimi tissin ja läheisyyden korvikkeena. Iltamaratonit ovat raskaita, mutta ovat nyt jo helpompia kuin esimerkiksi viikko sitten. Onneksi välillä on ollut hyviä öitä ja silloin saan tankattua itseeni virtaa ja jaksan taas.
Myttynen on kuitenkin pääosin onnellinen vauva. Nukkuu, syö ja ihmettelee välillä ympäristöään. Neljän viikon iässä saimme ensimmäisen hymyn. Voiko valloittavampaa olla? Hymy antaa tälle äidille voimia jaksaa, vaikka olisi kuinka väsynyt.
Päivät soljuvat eteenpäin ja myttynen kasvaa vauhdilla. Ensimmäiset vaatteet ovat jo jääneet pieniksi ja monen monet toivottoman suurilta tuntuneet vaatteet alkavat olla sopivia. Ensi lauantaina myttynen saa kasteessa ihan oikean ihmisen nimen. Saa nähdä kauanko menee, että oppii ja uskaltaa alkaa kutsua häntä ihan oikealla nimellä.
Meidän taipaleemme vauvahaaveista tähän pisteeseen kesti vajaat kolme vuotta. Kaksi vuotta odotimme ja petyimme, kerta toisensa jälkeen. Saimme apuja ja noin vuosi sitten aloitimme hoidot julkisella puolella. Vuosi 2010 oli varmasti henkisesti yksi elämäni vaikeimmista. Taipaleemme oli raskas kulkea,
mutta sillä matkalla olemme kasvaneet yhdessä ja erikseen. Moni joutuu tappelemaan paljonpaljon pidemmän matkan ja pysyy silti järjissään. Itse en tiedä kauanko olisin jaksanut.
Tulin kuitenkin raskaaksi, kaikki meni hienosti ja meillä on nyt vauva. Hän on ihmeellinen ja kaiken odottamisen arvoinen. Äidin rooli ei tunnu vielä(kään) omalta, mutta alkaa pikkuhiljaa muotoutua. Energiat ovat huvenneet arkiseen huolehtimiseen ja omaan toipumiseen milloin mistäkin taudista. Odotan sitä päivää kun saan olla terve ja pääsen nauttimaan vauvasta täysipainoisesti. Pian se ehkä koittaa!
Meidän elämämme on muuttunut. Tämä blogi on tullut päätökseensä. Se on tehnyt tehtävänsä. Aikoinaan aloitin blogin jäsentääkseni ajatuksiani lapsettomuuden tunteiden keskellä. Tuntuu, että suurin kirjoittamisen tarve on nyt poissa. Saatan vielä perustaa uuden blogin, mikäli kirjoittamisen tarve tulee takaisin. Ilmoitan siitä sitten täällä.
Haluan kiittää kaikkia lukijoitani ja kirjoituksiani kommentoineita. Kirjoittaminen ja toisten blogien lukeminen ovat antaneet minulle arvokasta tukea tällä matkalla. Toivotan vilpittömästi onnea kaikille lapsettomuuden kanssa kamppaileville. Sitä todella tarvitaan, hyvää onnea ja paljon jaksamista. Voikaa hyvin, muruset. :)
nauttimaan muutamista hyvistäkin päivistä.
Osastolla viivyimme kolme päivää. Koin laitosajan todella ahdistavaksi. Osasto pullisteli täynnä, siellä oli tuskaisen kuuma ja kova hälinä päällä ympäri vuorokauden. Olin kolmen hengen huoneessa. Myttysen paino laski alkuun niin, että oli uhkana, ettemme pääse kotiin vielä kolmantena päivänä... Onneksi kuitenkin maito nousi, sain syötettyä myttystä ahkerasti ja pääsimme pois sairaalasta opettelemaan uutta elämää kodin viileyteen ja rauhaan.
Kotiutumista seuraavana päivänä hakeuduin kolmatta viikkoa edelleen jatkuneen kovan yskän vuoksi terveyskeskukseen. Yrityksistä huolimatta en tavannut lääkäriä sairaalapäivinä... Yskä osoittautui keuhkokuvan perusteella keuhkokuumeeksi. Ilmankos synnytys oli ollut rankka ja voimat tuntuivat olevan vähissä. Ensipäivät kotona kuluivat puhallellen. Hengästyin matkalla makuuhuoneesta keittiöön, saati että olisin jaksanut vaihtaa vaipan levähtämättä välillä.
Kaksi antibioottikuuria hoitivat keuhkokuumeen pois päiväjärjestyksestä ja pari viikkoa synnytyksestä pääsin ulkoilemaan ihan oikealle kävelylle. Mikä vapauden tunne se olikaan!
Hetken ehdin olla terveiden kirjoissa kunnes pari viikkoa sitten iski rintatulehdus. Muutamassa tunnissa kuume nousi taivaisiin ja kipu rinnassa oli todella kova. Seuraavana aamuna hakeuduin taas terveyskeskukseen ja sain jälleen antibioottikuurin. Tulehdus lähti hyvin paranemaan. Rinta oli todella kipeä ja nänni arka. Imetys tuntui todella ikävältä ja pelkäsinkin sitä kivun vuoksi.
Antibiootit kärvensivät suolistoni niin, että viimeisimmän kuurin neljäntenä päivänä alkoi ripuli. Viidentenä nousi jälleen kuume vauhdilla ja päädyimme päivystykseen. Onneksi kyse ei ollut rinnan paiseista vaan jostain muusta. Seuraavana päivänä pääsin jälleen visiitille terveyskeskukseen kun ripulointi jatkui. Ilmeisimmin kyseessä on Clostridium difficile -bakteerin aiheuttama antibioottiripuli, mutta olo on ollut siedettävä, joten toistaiseksi antibioottia ei ole aloitettu. Se ei ole hyväksi imettäessä ja sen vuoksi on panttailtu kuurin aloitusta. Toivottavasti ei tarvitsekaan aloittaa.
Kaikeksi onneksi pikku-myttynen on säästynyt kaikilta taudeilta ja elää täysipainoista pikkuvauvan elämää. Maito maistuu muutaman tunnin välein ympäri vuorokauden. Iltaisin tankataan useita tunteja putkeen, usein tankkaus jatkuu aamuyön tunneille, mikä hermostuttaa minua ja kysyy voimia. Myös rinnat ovat kovilla iltatankkauksien aikana. Muutamia kertoja olemme täydentäneet ruokailuja korvikkeella, mutta pääosin olemme pärjänneet minun rintamaidollani.
Fyysisesti olen toipunut hyvin (jos ei tauteja lasketa). Haavat ovat parantuneet ja jälkivuoto kesti kolmisen viikkoa. Paino palasi lähtölukemiin jo viikon kuluttua synnytyksestä.
Hormonien voima tuntuu hämmentävältä. Muutamaa päivää ennen synnytystä ei ollut tietoakaan, että voisin omilla rinnoillani pitää hengissä ja kasvattaa toista ihmistä. Nyt vierelläni on olento, joka on riippuvainen minun rintojeni tuotoksista. Tuntuu ihanalta, että rinnat, jotka aina ovat olleet ”liian pienet ja ei niin kovin tärkeät” ovat yhtäkkiä isot, turpeat ja tärkeääkin tärkeämmät.
Olen ollut välillä todella väsynyt. Iltaisin ja siitä alkuyöhön vauva on rinnalla koko ajan. Yölliset syötötkin välillä venyvät, kestäen tunnin, joskus kaksikin. Myttynen ei meinaisi millään rauhoittua nukkumaan vaan olisi vain tississä kiinni. Tissillä syödään, huidotaan, riuhdotaan ja nukutaan. Heti kun hänet laskee käsistä nukkumaan, niin alkaa huuto. Pullo kelpaa, mutta ei toimi tissin ja läheisyyden korvikkeena. Iltamaratonit ovat raskaita, mutta ovat nyt jo helpompia kuin esimerkiksi viikko sitten. Onneksi välillä on ollut hyviä öitä ja silloin saan tankattua itseeni virtaa ja jaksan taas.
Myttynen on kuitenkin pääosin onnellinen vauva. Nukkuu, syö ja ihmettelee välillä ympäristöään. Neljän viikon iässä saimme ensimmäisen hymyn. Voiko valloittavampaa olla? Hymy antaa tälle äidille voimia jaksaa, vaikka olisi kuinka väsynyt.
Päivät soljuvat eteenpäin ja myttynen kasvaa vauhdilla. Ensimmäiset vaatteet ovat jo jääneet pieniksi ja monen monet toivottoman suurilta tuntuneet vaatteet alkavat olla sopivia. Ensi lauantaina myttynen saa kasteessa ihan oikean ihmisen nimen. Saa nähdä kauanko menee, että oppii ja uskaltaa alkaa kutsua häntä ihan oikealla nimellä.
Meidän taipaleemme vauvahaaveista tähän pisteeseen kesti vajaat kolme vuotta. Kaksi vuotta odotimme ja petyimme, kerta toisensa jälkeen. Saimme apuja ja noin vuosi sitten aloitimme hoidot julkisella puolella. Vuosi 2010 oli varmasti henkisesti yksi elämäni vaikeimmista. Taipaleemme oli raskas kulkea,
mutta sillä matkalla olemme kasvaneet yhdessä ja erikseen. Moni joutuu tappelemaan paljonpaljon pidemmän matkan ja pysyy silti järjissään. Itse en tiedä kauanko olisin jaksanut.
Tulin kuitenkin raskaaksi, kaikki meni hienosti ja meillä on nyt vauva. Hän on ihmeellinen ja kaiken odottamisen arvoinen. Äidin rooli ei tunnu vielä(kään) omalta, mutta alkaa pikkuhiljaa muotoutua. Energiat ovat huvenneet arkiseen huolehtimiseen ja omaan toipumiseen milloin mistäkin taudista. Odotan sitä päivää kun saan olla terve ja pääsen nauttimaan vauvasta täysipainoisesti. Pian se ehkä koittaa!
Meidän elämämme on muuttunut. Tämä blogi on tullut päätökseensä. Se on tehnyt tehtävänsä. Aikoinaan aloitin blogin jäsentääkseni ajatuksiani lapsettomuuden tunteiden keskellä. Tuntuu, että suurin kirjoittamisen tarve on nyt poissa. Saatan vielä perustaa uuden blogin, mikäli kirjoittamisen tarve tulee takaisin. Ilmoitan siitä sitten täällä.
Haluan kiittää kaikkia lukijoitani ja kirjoituksiani kommentoineita. Kirjoittaminen ja toisten blogien lukeminen ovat antaneet minulle arvokasta tukea tällä matkalla. Toivotan vilpittömästi onnea kaikille lapsettomuuden kanssa kamppaileville. Sitä todella tarvitaan, hyvää onnea ja paljon jaksamista. Voikaa hyvin, muruset. :)
Teemat:
bloggaus,
hyvä mieli,
onnellisuus,
päänsisäiset myllerrykset
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)