Monesti blogissani olen keskittynyt pohtimaan sitä, miltä juuri nyt tuntuu. Se on jotenkin tietysti aina päällimmäisenä. Joskus olisi hyvä miettiä myös sitä, että miksi ja miten ihmeessä tätä vauhdikasta tunteiden vuoristorataa jaksaa jatkaa. Päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.
Olen aina ajatellut, että minusta tulee äiti. Pidän lapsista, ainakin sellaisista kivoista ja iloisista. Huutavia ja kiukuttelevia, huonosti käyttäytyviä tai muuten ikäviä lapsia taas en oikein halua lähelleni.
En niinkään pidä myöskään pienistä vauvoista, ehkä vähän pelkään niitä. Olen ollut hyvin vähän vauvojen kanssa tekemisissä, etten oikein osaa toimia niiden kanssa. Mitä jos se alkaa itkeä? En ole koskaan pitänyt pientä vauvaa sylissä, en vaikka minulla on kaksi kummilasta. Pienellä tarkoitan tässä yhteydessä sellaista alle ristiäisikäistä.
Vaikken erityisemmin pidä vauvoista, niin uskon, että jos vauva olisi omaa tuotosta, niin ei sitä voi olla jumaloimatta, sama koskee kiukkuisia uhmaikäisiä. Kai oman vauvan kanssa sitten osaisi olla, vaikkei muuten ehkä osaisikaan.
Pitkään se oli niin, että minusta tulee äiti "sitten joskus". Tapasin kolme ja puoli vuotta sitten nykyisen mieheni ja tajusin, että tässä, tässä on se ihminen jonka kanssa haluan elämäni jakaa. Vuoden seurustelun jälkeen aloimme etsiä omaa kotia, muutimme saman katon alle vuokralle, kun sopivaa ei meinannut löytyä. Silloinkin ajattelin, että sitten joskus meistä tulee isä ja äiti.
Löysimme meille sopivan talon pian sen jälkeen, kun olimme saaneet tavarat paikoilleen yhteisessä kodissamme. Teimme talokaupat ja varasimme koiran kaveriksi koiranpennun lähes samoihin aikoihin. Näiden onnellisten asioiden rinnalla tapahtui myös minua voimakkaasti järkyttäneitä asioita. Pikkuveljeni joutui vakavaan onnettomuuteen, jossa oli hengenlähtö lähellä ja ystävieni vauva kuoli synnytyksessä. Tämä vauva oli ihan lähipiirini ensimmäinen. Kaikki tapahtui kahden viikon aikana.
Nämä yhtäaikaiset todella onnelliset ja todella järkyttävät asiat saivat minut miettimään, että elämä ja etenkään sen alku ei ehkä olekaan ihan itsestäänselvyys. Mielessäni kävi, että entä jos minusta ei koskaan tulekaan äitiä?
Puolisen vuotta tästä tunnemylläkästä aloitimme vauvantekohommat. Lakkasin syömästä pillereitä lokakuussa ja lopullisesti esteet jätettiin joulukuussa pois. Oli jännittävää ajatella, että ensi jouluna meillä voi olla jo vauva. Nyt se vauva olisi jo reilusti vuoden vanha, jos olisi silloin heti saanut alkunsa.
Ehkä kyseessä on biologinen kello. Tietoisuus siitä, ettei tässä ikuisesti olla ylipäätäänkään lastentekoiässä sai ehkä lopullisesti päätöksen aikaan, että lapsi voi tulla jos tulee. Muuten en ehkä olisi hommaan vielä lähtenyt, sillä paitsi, että olen ajatellut, että minusta tulee äiti, niin olen aina ajatellut perinteisesti: "ensin naimisiin ja sitten lapsia". Nyt niin käykin sillä ehdimme naimisiin joka tapauksessa ennen lapsia.
Pohjimmaisena pontimena jaksamiselle on kuitenkin se pohjaton tarve tulla äidiksi. Tarve kokea raskaus ja äitiys. Luokittelen sen jotenkin perustarpeeksi, enkä ainakaan tässä vaiheessa osaa luopua ajatuksesta, ettenkö voisi joku päivä olla äiti. Tiedän, että äiti voi olla monella tapaa, kuten adoption kautta. Toistaiseksi en vain halua luopua ajatuksesta, että saisin kasvattaa ja kantaa yhteistä lastamme, jolla olisi meidän geenimme.
Jouluna vauvaprojektimme täyttää kaksi vuotta. Se on pidempään kuin olisin uskonut. Se on niin pitkään, että jos minulle olisi tammikuussa 2009 joku sanonut, että et ole vielä puolentoistavuodenkaan päästä raskaana, en olisi uskonut. Tämä kaikki on toistaiseksi opettanut paljon minulle itsestäni ja meille molemmille toisistamme. Enää en ajattele, miten paljon tälle projektille pitää antaa. Kaikkeni annamme ja jos siten emme lasta saa, niin sitten täytyy miettiä muita vaihtoehtoja.
Haluan äidiksi, haluan olla sitä mitä olen aina halunnut ja miten olen aina ajatellut asioiden menevän. Sen voimalla tätä jaksaa...
lauantai 30. lokakuuta 2010
torstai 21. lokakuuta 2010
The O
Olen nyt lähes 100 % varma, että tunsin äskettäin ovulaation. Istuin työtuolissa päätteellä ja kirjoitin raporttia (keskityin töihin). Se tapahtui klo 13:15-13:30 ja oikealta puolelta. Hetkellisesti nipisti niin, että oli pakko vähän väännellä naamaa. Sitten kasvoille levisi hymy. Siitä se lähti nyt sitten matkaan, kutakuinkin 42 h pregnylin pistämisestä. Ajatukset siirtyivät välittömästi pois töistä.
Eilen illalla pupusteltiin, joten jos simppasimppaset pysyy hengissä tällä kertaa reilut 15 h ja ovat löytäneet tiensä oikeaan paikkaan, niin meillä on mahikset.
Jos, jos, jos ja jos, niin sitten... Tällaista tämä on, mutta pakko on jaksaa uskoa siihen pieneenkin todennäköisyyteen.
Tissiosastokin on ollut arka toissapäivästä alkaen, eilen jo tosi arka, sellainen poltteleva ja rintaliivitkin puristaa.
On jännää, miten eri tavalla vasen ja oikea puoli vastaa hormoneihin, sekä omiin että keinotekoisiin. Oikealta puolelta ovulaatio tulee (ainakin lääkkeillä) ajallaan ja tuntuu selkeästi. Vasemman puolen rakkulat taas kasvaa jos kasvaa, jää vähän säälittävän pieneksi ja tuntemuksistakaan ei menisi niin varmasti vannomaan.
Hyvä mieli. Tästä alkaa nyt siis seuraava 2 viikon piina. Onneksi ensi viikoksi päästään lomamatkalle, ajelemaan pitkin kotosuomen kauniita maisemia. Siinä menee sitten iso osa piinaviikosta vähän niinkuin huomaamatta. Ehkä. :)
Eilen illalla pupusteltiin, joten jos simppasimppaset pysyy hengissä tällä kertaa reilut 15 h ja ovat löytäneet tiensä oikeaan paikkaan, niin meillä on mahikset.
Jos, jos, jos ja jos, niin sitten... Tällaista tämä on, mutta pakko on jaksaa uskoa siihen pieneenkin todennäköisyyteen.
Tissiosastokin on ollut arka toissapäivästä alkaen, eilen jo tosi arka, sellainen poltteleva ja rintaliivitkin puristaa.
On jännää, miten eri tavalla vasen ja oikea puoli vastaa hormoneihin, sekä omiin että keinotekoisiin. Oikealta puolelta ovulaatio tulee (ainakin lääkkeillä) ajallaan ja tuntuu selkeästi. Vasemman puolen rakkulat taas kasvaa jos kasvaa, jää vähän säälittävän pieneksi ja tuntemuksistakaan ei menisi niin varmasti vannomaan.
Hyvä mieli. Tästä alkaa nyt siis seuraava 2 viikon piina. Onneksi ensi viikoksi päästään lomamatkalle, ajelemaan pitkin kotosuomen kauniita maisemia. Siinä menee sitten iso osa piinaviikosta vähän niinkuin huomaamatta. Ehkä. :)
tiistai 19. lokakuuta 2010
Vauvanteon välineet
Terveiset seurantaultrasta, kävin tänään päivällä ultrakeikalla ja ovis ei ollut vielä tapahtunut. Oikealla näkyi 21*18 mm folli ja limakalvo oli 7 mm. Erikoista oli, että vasenta munasarjaa lääkäri ei löytänyt O_o, vaikka etsi aika kauan... Tulos oli taas oppikirjamainen, yksi ultra ja heti nappiin meni. Good girl. Puolet vauvanteon välineistä, eli muna, on pian valmiina maailmaan.
Sain mukaani reseptin Pregnyliin ja seuraavaa kiertoa varten 600 IU reseptin puregonia varten (annos on sama, mutta 300 IU kapseleita tarvitsisi kaksin kappalein joka tapauksessa). Pregnylin kävin jo hakemassa ja pistinkin. Tällä kertaa sekoittaminen ja pistäminen sujui jo hienosti ja ongelmitta, vaikkei mies ollutkaan tavaamassa ohjeita. Panoaikataulu on nyt sitten tästä torstaiaamuun niin paljon kun ehtii. Sitten saadaan se toinen puoli, simpat, paikalleen.
Saa nähdä mitä tästä vielä tulee... Ei riitä, että on munat ja siittiöt. Lisäksi lompakko on täynnä reseptejä ja apteekkikuitteja, vessa täynnä ovis- ja raskaustestejä, joita en ehkä koskaan pääse käyttämään. Jääkaapissa säilötään hormoneja ja päivittäin tulee syötyä neljää eri sorttista "ihmepilleriä"; on foolihappoa, kalanmaksaöljykapseleita, maitohappobakteereja ja kalkkia. Tuliskohan näillä aineksilla vauva? Vai mitä vielä tarvitaan?
niin joo...
Kysyin myös siitä limakalvojen arkuudesta, joka edelleen jatkuu, tosin vähäisempänä. Lääkäri sanoi, että vaikka hiiva olisi häädetty, niin limakalvojen paraneminen voi kestää ja siksi voi olla että vieläkin jatkuu. Hän suositteli kortisonipitoisen voiteen laittamista ja kirjoitti suun kautta otettavan hiivalääkkeen tulevaa varten. Kuulemma hiivaa voi puhjeta, kun hormonimäärät rajusti vaihtelee ja usein se puhkeaa juuri uuden kierron alkaessa tai vähän ennen (eli kuten mulla oli)... Suun kautta otettavaa lääkettä ei kuitenkaan saa sitten käyttää viikko ovulaation jälkeen, koska käyttö raskaana ollessa on kiellettyä. Ei käytetä ei...
Sain mukaani reseptin Pregnyliin ja seuraavaa kiertoa varten 600 IU reseptin puregonia varten (annos on sama, mutta 300 IU kapseleita tarvitsisi kaksin kappalein joka tapauksessa). Pregnylin kävin jo hakemassa ja pistinkin. Tällä kertaa sekoittaminen ja pistäminen sujui jo hienosti ja ongelmitta, vaikkei mies ollutkaan tavaamassa ohjeita. Panoaikataulu on nyt sitten tästä torstaiaamuun niin paljon kun ehtii. Sitten saadaan se toinen puoli, simpat, paikalleen.
Saa nähdä mitä tästä vielä tulee... Ei riitä, että on munat ja siittiöt. Lisäksi lompakko on täynnä reseptejä ja apteekkikuitteja, vessa täynnä ovis- ja raskaustestejä, joita en ehkä koskaan pääse käyttämään. Jääkaapissa säilötään hormoneja ja päivittäin tulee syötyä neljää eri sorttista "ihmepilleriä"; on foolihappoa, kalanmaksaöljykapseleita, maitohappobakteereja ja kalkkia. Tuliskohan näillä aineksilla vauva? Vai mitä vielä tarvitaan?
niin joo...
Kysyin myös siitä limakalvojen arkuudesta, joka edelleen jatkuu, tosin vähäisempänä. Lääkäri sanoi, että vaikka hiiva olisi häädetty, niin limakalvojen paraneminen voi kestää ja siksi voi olla että vieläkin jatkuu. Hän suositteli kortisonipitoisen voiteen laittamista ja kirjoitti suun kautta otettavan hiivalääkkeen tulevaa varten. Kuulemma hiivaa voi puhjeta, kun hormonimäärät rajusti vaihtelee ja usein se puhkeaa juuri uuden kierron alkaessa tai vähän ennen (eli kuten mulla oli)... Suun kautta otettavaa lääkettä ei kuitenkaan saa sitten käyttää viikko ovulaation jälkeen, koska käyttö raskaana ollessa on kiellettyä. Ei käytetä ei...
maanantai 18. lokakuuta 2010
Kaikenlaista harmia
Viime viikonloppuna puhjennutta hiivaa hoitelin canestenilla, oireet vuoroin helpottivat ja pahenivat, siirryin toiseen lääkkeeseen, gyno-daktariniin, joka aiheutti vielä kamalampaa poltetta. Ajattelin, että onkohan tämä sittenkään hiiva?
Koska kuukelointihan auttaa kaikkeen, niin totesin (kännykällä eräänä yönä tuskissani googlailin), että stressi, hormonihoidot, hiilariruokavalio ja tiukat vaatteet voi aiheuttaa tosi voimakkaitakin oireita tuonne alakertaan, joita hiivalääkitys vaan pahentaa, niin kai tämä oli sitten sitä... Oon nyt koittanut syödä "oikeaa ruokaa", siirryin kokonaan pois hiivalääkkeistä ja ihmevoide-Bepanthenin käyttöön. Laitoin hameenkin päälle ja jätin tiukat farkut pyykkiin. Tilanne on helpottanut oleellisesti pahimmista päivistä, vaikkei nyt normaali olekaan.
Yhdeksän Puregon pistosta on nyt takana. Pistäminen alkaa sujua rutiinilla (paitsi jos samaan aikaan alkaa naurattaa, niin saattaa jäädä mustelma). Tänään mennään kierron päivää 12 ja jo eilen tuli limatulppa joka siis enteilee jo ovulaatiota (viimeksi pistettiin pregnyl kp 16, pistoksia tuli yhteensä 12). Tällä hetkellä ei siis ole mitään hajua siitä, mitä tuolla kasvatteluosastolla tapahtuu, koska ensimmäinen seurantaultra on vasta huomenna. Munasarjojen seutua jomottelee ajoittain, joten kai siellä jotain kasvaa.
Limakalvojen arkuudesta huolimatta vauvantekohommat on tämän kierron osalta aloitettu. Huomenna selviää, että olenko jo kenties ovuloinut ja montako munaa siellä tällä kertaa kasvaa, vai kasvaako ollenkaan. Samalla voin kysellä lääkäriltä noista limakalvoista.
Kuten ounastelinkin, niin tähän aikaan kierrosta ei tunnu tarvetta puhua kenenkään ammattilaisen kanssa mitään. Saa nähdä saanko suuni auki siinä asiassa... ehkä se olisi hyvä, että saisin kysyttyä. Ei siitä haittaakaan olisi.
Periaatteessa tämä on viimeinen kierros, jossa rakkautta täytyy harrastaa kalenteri kädessä. Odotan todellakin jo sitä aikaa, kun siirrytään insseihin ja kovempiin hoitoihin ja paine petipuuhista juuri tiettyyn aikaan kuukaudesta poistuu. Meidän vauva tehdään muualla kuin makuuhuoneessa, mutta se tehdään, siitä olen vielä varma.
Koska kuukelointihan auttaa kaikkeen, niin totesin (kännykällä eräänä yönä tuskissani googlailin), että stressi, hormonihoidot, hiilariruokavalio ja tiukat vaatteet voi aiheuttaa tosi voimakkaitakin oireita tuonne alakertaan, joita hiivalääkitys vaan pahentaa, niin kai tämä oli sitten sitä... Oon nyt koittanut syödä "oikeaa ruokaa", siirryin kokonaan pois hiivalääkkeistä ja ihmevoide-Bepanthenin käyttöön. Laitoin hameenkin päälle ja jätin tiukat farkut pyykkiin. Tilanne on helpottanut oleellisesti pahimmista päivistä, vaikkei nyt normaali olekaan.
Yhdeksän Puregon pistosta on nyt takana. Pistäminen alkaa sujua rutiinilla (paitsi jos samaan aikaan alkaa naurattaa, niin saattaa jäädä mustelma). Tänään mennään kierron päivää 12 ja jo eilen tuli limatulppa joka siis enteilee jo ovulaatiota (viimeksi pistettiin pregnyl kp 16, pistoksia tuli yhteensä 12). Tällä hetkellä ei siis ole mitään hajua siitä, mitä tuolla kasvatteluosastolla tapahtuu, koska ensimmäinen seurantaultra on vasta huomenna. Munasarjojen seutua jomottelee ajoittain, joten kai siellä jotain kasvaa.
Limakalvojen arkuudesta huolimatta vauvantekohommat on tämän kierron osalta aloitettu. Huomenna selviää, että olenko jo kenties ovuloinut ja montako munaa siellä tällä kertaa kasvaa, vai kasvaako ollenkaan. Samalla voin kysellä lääkäriltä noista limakalvoista.
Kuten ounastelinkin, niin tähän aikaan kierrosta ei tunnu tarvetta puhua kenenkään ammattilaisen kanssa mitään. Saa nähdä saanko suuni auki siinä asiassa... ehkä se olisi hyvä, että saisin kysyttyä. Ei siitä haittaakaan olisi.
Periaatteessa tämä on viimeinen kierros, jossa rakkautta täytyy harrastaa kalenteri kädessä. Odotan todellakin jo sitä aikaa, kun siirrytään insseihin ja kovempiin hoitoihin ja paine petipuuhista juuri tiettyyn aikaan kuukaudesta poistuu. Meidän vauva tehdään muualla kuin makuuhuoneessa, mutta se tehdään, siitä olen vielä varma.
maanantai 11. lokakuuta 2010
Ahdistus kasvaa
Viime päivinä on jälleen herännyt tunne, että tämä projekti tulee kestämään vielä kauan. Nyt olen alkanut oikeasti jo välillä ajatella sitäkin vaihtoehtoa, ettei meistä ehkä koskaan synny biologista lasta. Se tuntuu kyllä ihan järkyttävän surulliselta... Tähän asti olen pohjimmiltani kuitenkin luottanut (ja mantran tavoin hokenut), että kyllä meillä vielä tärppää, kyllä me vielä onnistutaan. Nyt on alkanut oikeasti pelottaa. Entä jos kohta projekti täyttää 2 vuotta, hoidoissa on päästy alkuun, mutta kerta toisensa jälkeen vuoto alkaa uudestaan. Entä jos meille käy niin, ettei IVF:kään tuo apua??
Lisäahdistusta aiheuttaa yllättäen se, että tajusin, miten moni tietää, että meillä on ongelma. Monet tietävät hoidoista ja blogista ja kaikesta ja miten moni toivoo meidän onnistumista meidän kanssa pelkästään postitiivisessa mielessä. Nyt yllättäen tuntuu että tavallaan tietää aiheuttavansa myös muille pettymyksiä kerrasta toiseen... Se aiheuttaakin yhtäkkiä lisärasitusta, että muutkin ahdistuu... Tää on nyt ihan uusi juttu, enkä tiedä osaanko selittää niin, että muutkin voivat ymmärtää.
Tuntuu ettei tässä ajatusten vatvomisessa ja ahdistumisessa ole aina oikein mitään järkeä ja on tullut tunne, että tarvitsisin ehkä jonkun joka avaisi kanssani hieman tätä koko prosessia. Olen pohtinut, josko varaisin jutteluajan ihan ammattilaiselle jossain vaiheessa.
Elimistökin taitaa sekoilla pikkuhiljaa. Eilen alkoi olla vitsit vähissä, tai ainakin meno yltyi koko lailla surkuhupaisaksi. Nimittäin, ei todellakaan riitä, että ihminen on lapseton ja tiedostaa sen taas konkreettisesti kuukautisten vuoksi. Siihen päälle voi lisätä niskajumituksen (joka muuten aiheutui siitä, että kudoin kummipojalle minikokoisia tumppuja ja villasukkia).
Näiden "perusongelmien" päälle yltyi sitten vuosienvuosien tauon jälkeen oikein kunnon hiivatulehdus. JA jottei tämä olisi vielä tarpeeksi, niin eiköhän sitten vielä tullut myös elämäni ensimmäinen peräpukama (aika paljon kestän eritejuttuja, mutta tuo peräosasto alkaa kyllä allöttää)... Mitäköhän kaikkea vielä voisi ihmisen alakertaan keksiä??? Ehkä virtsatietulehdus vielä? Joku neitseellisesti tarttuva sukupuolitauti?
Lueskelin netistä ja kokeilen nyt siis ensin itsehoitolääkkeitä. Todellakaan ei kiinnosta mennä peräpuoltakin esittelemään lääkäreille, kun jatkuvasti saa olla muutenkin housut kintuissa julkisesti.
Onneksi oli sattumalta muutenkin reissu kaupunkiin sunnuntain kunniaksi ja menin siis apteekkiin ostamaan Puregonia, hiivalääkkeitä ja peräpukamalääkettä. Mahtoi täti kassalla olla vähän ihmeissään mun ostoslistasta. Illalla sitten ruumiinaukot täyteen troppia ja nukkumaan. Kai tämä tästä taas tokenee. On ennenkin tokeentunut.
Lisäahdistusta aiheuttaa yllättäen se, että tajusin, miten moni tietää, että meillä on ongelma. Monet tietävät hoidoista ja blogista ja kaikesta ja miten moni toivoo meidän onnistumista meidän kanssa pelkästään postitiivisessa mielessä. Nyt yllättäen tuntuu että tavallaan tietää aiheuttavansa myös muille pettymyksiä kerrasta toiseen... Se aiheuttaakin yhtäkkiä lisärasitusta, että muutkin ahdistuu... Tää on nyt ihan uusi juttu, enkä tiedä osaanko selittää niin, että muutkin voivat ymmärtää.
Tuntuu ettei tässä ajatusten vatvomisessa ja ahdistumisessa ole aina oikein mitään järkeä ja on tullut tunne, että tarvitsisin ehkä jonkun joka avaisi kanssani hieman tätä koko prosessia. Olen pohtinut, josko varaisin jutteluajan ihan ammattilaiselle jossain vaiheessa.
Elimistökin taitaa sekoilla pikkuhiljaa. Eilen alkoi olla vitsit vähissä, tai ainakin meno yltyi koko lailla surkuhupaisaksi. Nimittäin, ei todellakaan riitä, että ihminen on lapseton ja tiedostaa sen taas konkreettisesti kuukautisten vuoksi. Siihen päälle voi lisätä niskajumituksen (joka muuten aiheutui siitä, että kudoin kummipojalle minikokoisia tumppuja ja villasukkia).
Näiden "perusongelmien" päälle yltyi sitten vuosienvuosien tauon jälkeen oikein kunnon hiivatulehdus. JA jottei tämä olisi vielä tarpeeksi, niin eiköhän sitten vielä tullut myös elämäni ensimmäinen peräpukama (aika paljon kestän eritejuttuja, mutta tuo peräosasto alkaa kyllä allöttää)... Mitäköhän kaikkea vielä voisi ihmisen alakertaan keksiä??? Ehkä virtsatietulehdus vielä? Joku neitseellisesti tarttuva sukupuolitauti?
Lueskelin netistä ja kokeilen nyt siis ensin itsehoitolääkkeitä. Todellakaan ei kiinnosta mennä peräpuoltakin esittelemään lääkäreille, kun jatkuvasti saa olla muutenkin housut kintuissa julkisesti.
Onneksi oli sattumalta muutenkin reissu kaupunkiin sunnuntain kunniaksi ja menin siis apteekkiin ostamaan Puregonia, hiivalääkkeitä ja peräpukamalääkettä. Mahtoi täti kassalla olla vähän ihmeissään mun ostoslistasta. Illalla sitten ruumiinaukot täyteen troppia ja nukkumaan. Kai tämä tästä taas tokenee. On ennenkin tokeentunut.
perjantai 8. lokakuuta 2010
Sanat
On päiviä (säv./san./sov. Laura Sippola)
Vuosikausia kiinnostuin niistä
joita kiinnosta ei kukaan
kunnes en itsekään enää
halunnut ottaa ketään mukaan
On päiviä jolloin en kestä
ihoa ihoani vasten
tai jolloin silmäni kostuu
huudoista lasten.
Eikä mitään muuta tule mieleen
kun mitä kaikkea onkaan vailla
kun kasvottomana tungoksessa
sadan banaanikärpäsen lailla
verestävin silmin etsii
sokeria suoraan vereen
hukuttautuakseen jälleen
suoritusten suolamereen....
Pidä huolta itsestäs (Johanna Iivanainen & 1N, säv./san. Pekka Rautio)
Autatko mua vähän
mä oon jäänyt jumiin tähän
hetkeen, joka ohi kiitää
mä jäin sitä elämään
Mä piirsin ympyrän
jonka sisällä nyt elän
ja tässä vankilassa
on avain omassa taskussa
Sä oot aina ollut mua
niin paljon viisaampi
ja mulle haluut sanoa
Pidä huolta itsestäs
ei sitä kukaan muukaan tee
voi olla hetki viimeises
vain sinä tiedät miksi
vain sinä tiedät miksi ja minne meet
Mä en aio huutaa
vaan sulle hiljaa kuiskaan
paljon suunnittelin
mutten tätä en milloinkaan
en taida olla niitä
jotka yksin selviää
mun voimat ei nyt riitä
ja mä tarviin ystävää
Sä oot aina ollut...
Vuosikausia kiinnostuin niistä
joita kiinnosta ei kukaan
kunnes en itsekään enää
halunnut ottaa ketään mukaan
On päiviä jolloin en kestä
ihoa ihoani vasten
tai jolloin silmäni kostuu
huudoista lasten.
Eikä mitään muuta tule mieleen
kun mitä kaikkea onkaan vailla
kun kasvottomana tungoksessa
sadan banaanikärpäsen lailla
verestävin silmin etsii
sokeria suoraan vereen
hukuttautuakseen jälleen
suoritusten suolamereen....
Pidä huolta itsestäs (Johanna Iivanainen & 1N, säv./san. Pekka Rautio)
Autatko mua vähän
mä oon jäänyt jumiin tähän
hetkeen, joka ohi kiitää
mä jäin sitä elämään
Mä piirsin ympyrän
jonka sisällä nyt elän
ja tässä vankilassa
on avain omassa taskussa
Sä oot aina ollut mua
niin paljon viisaampi
ja mulle haluut sanoa
Pidä huolta itsestäs
ei sitä kukaan muukaan tee
voi olla hetki viimeises
vain sinä tiedät miksi
vain sinä tiedät miksi ja minne meet
Mä en aio huutaa
vaan sulle hiljaa kuiskaan
paljon suunnittelin
mutten tätä en milloinkaan
en taida olla niitä
jotka yksin selviää
mun voimat ei nyt riitä
ja mä tarviin ystävää
Sä oot aina ollut...
torstai 7. lokakuuta 2010
kp 1
Vuoto alkoi yöllä, tänään on fyysisesti pahin päivä.
Henkisesti pahimmat päivät sijoittuvat nykyisin sikinsokin kiertoa minne ja milloin sattuu. Tänään ei syystä tai toisesta ole niitä päiviä.
Huomenna aamulla soitan klinikalle ja varaan seurantaultran. Jos viime kerralla saamani ohjeet pitävät paikkansa niin edessä OI II, puregonilla jälleen 50 IU päivässä kp 3 alkaen. Lauantaista eteenpäin siis piikitellen kohti munimisaikaa. Niillä mennään mitä annetaan.
OI II:n jälkeen tulee kaveriksi inssi parin kierron ajaksi. Toivottavasti tämä kaikki kierrostelu ehditään ennen joulua, sitten päästään IVF jonoon ja sitten ehkä vuoden päästä jo oikeisiin hoitoihin. Nyt meni jo heti laakista luotto tähän lystiin, hmpf.
Henkisesti pahimmat päivät sijoittuvat nykyisin sikinsokin kiertoa minne ja milloin sattuu. Tänään ei syystä tai toisesta ole niitä päiviä.
Huomenna aamulla soitan klinikalle ja varaan seurantaultran. Jos viime kerralla saamani ohjeet pitävät paikkansa niin edessä OI II, puregonilla jälleen 50 IU päivässä kp 3 alkaen. Lauantaista eteenpäin siis piikitellen kohti munimisaikaa. Niillä mennään mitä annetaan.
OI II:n jälkeen tulee kaveriksi inssi parin kierron ajaksi. Toivottavasti tämä kaikki kierrostelu ehditään ennen joulua, sitten päästään IVF jonoon ja sitten ehkä vuoden päästä jo oikeisiin hoitoihin. Nyt meni jo heti laakista luotto tähän lystiin, hmpf.
keskiviikko 6. lokakuuta 2010
Nobel-palkinto
Maailmalla on myönnetty lääketieteen Nobel-palkinto koeputkihedelmöityksen kehittäneelle Robert G. Edwardsille. Luin ensimmäisenä uutisesta jo pari päivää sitten ja heti teki mieli linkittää uutinen naamakirjaan.
En kuitenkaan tehnyt sitä, vaikka sillointällöin tuleekin linkitettyä erilaisia omaa elämää koskettavia uutisia ja nostettua niitä esiin. Tämä uutinenhan paljastaisi samalla koko maailmalle, että juuri ME taidamme kärsiä tästä ongelmasta ja tulemme todennäköisesti tarvitsemaan Nobel-palkitun kehittämää menetelmää. HUI!
Monesti olisi vaan niin kovin paljon helpompi olla, jos ihmiset tajuaisi, että lapsia ei tehdä noin vaan. Tai no toiset tekee, toiset ei. Me ei.
Miksi ihmeessä lapsettomuudesta ja hedelmättömyydestä ei vaan voi puhua luontevasti? Vaikka niin, että kun kahvipöydässä keskustellaan siitä, minkä ikäisiä lapsia kenelläkin on, niin olisi ihan normaalia sanoa, että "meidän lapsi voisi olla vuoden vanha, mutta häntä ei ole saatu alulle" tai että "meille ei ehkä koskaan tulekaan lapsia". Näin ei kuitenkaan voi sanoa, koska ihmiset eivät osaa ottaa tällaista tietoa vastaan, tieto shokeeraa ja itseä alkaa itkettää. Niissä tilanteissa tunnen itseni jälleen ulkopuoliseksi ja on vaan helpompi katsella seinille tai poistua omaan työhuoneeseen. Ja työkaverit jatkavat mahani mahdollisen kasvun kyttäämistä, koska olenhan jo 30 ja vakaassa parisuhteessa.
Tästä pääsemmekin luontevasti siihen, että lämmöt olivat aamulla laskeneet ja päivä on muutenkin alkanut väärinpäin. Näin ollen kirppulassa lasketellaan suosiolla kohti uutta kiertoa ja pienin askelin kohti IVF:ää, joka häämöttää ehkä jossain tulevaisuudessa. Kiitos Robert G. Edwardsin ennakkoluulottoman työn.
En kuitenkaan tehnyt sitä, vaikka sillointällöin tuleekin linkitettyä erilaisia omaa elämää koskettavia uutisia ja nostettua niitä esiin. Tämä uutinenhan paljastaisi samalla koko maailmalle, että juuri ME taidamme kärsiä tästä ongelmasta ja tulemme todennäköisesti tarvitsemaan Nobel-palkitun kehittämää menetelmää. HUI!
Monesti olisi vaan niin kovin paljon helpompi olla, jos ihmiset tajuaisi, että lapsia ei tehdä noin vaan. Tai no toiset tekee, toiset ei. Me ei.
Miksi ihmeessä lapsettomuudesta ja hedelmättömyydestä ei vaan voi puhua luontevasti? Vaikka niin, että kun kahvipöydässä keskustellaan siitä, minkä ikäisiä lapsia kenelläkin on, niin olisi ihan normaalia sanoa, että "meidän lapsi voisi olla vuoden vanha, mutta häntä ei ole saatu alulle" tai että "meille ei ehkä koskaan tulekaan lapsia". Näin ei kuitenkaan voi sanoa, koska ihmiset eivät osaa ottaa tällaista tietoa vastaan, tieto shokeeraa ja itseä alkaa itkettää. Niissä tilanteissa tunnen itseni jälleen ulkopuoliseksi ja on vaan helpompi katsella seinille tai poistua omaan työhuoneeseen. Ja työkaverit jatkavat mahani mahdollisen kasvun kyttäämistä, koska olenhan jo 30 ja vakaassa parisuhteessa.
Tästä pääsemmekin luontevasti siihen, että lämmöt olivat aamulla laskeneet ja päivä on muutenkin alkanut väärinpäin. Näin ollen kirppulassa lasketellaan suosiolla kohti uutta kiertoa ja pienin askelin kohti IVF:ää, joka häämöttää ehkä jossain tulevaisuudessa. Kiitos Robert G. Edwardsin ennakkoluulottoman työn.
tiistai 5. lokakuuta 2010
Piinapäivistä pahimmat...
Tänään on dpo 12. Veikkaisin siis, että ovulaatio tapahtui torstaina kaksi viikkoa sitten. 12 päivää olen (vaihteeksi) odottanut, kytännyt ja ollut kyttäämättä.
Sitä, että rinnat on taas kipeät, ei voi olla huomaamatta. Sen sijaan huomaan, että alavatsaa pakottaa tai polttelee, mutta yleensä silloin kun huomaan ajattelevani asiaa. Ajattelen siis että poltteleekohan vatsaa nyt ja sittenhän sitä tietysti polttelee. Tai että ajattelen, että onkohan nyt jotain tuntemuksia ja onhan niitä sitten...
Sitä en sitten tiedä että mikä kaikki voi olla mielikuvituksen tuotetta? Pari päivää pitäisi vielä kestää.
On hauska huomata, miten mieskin tuntuu nyt elävän odotuksen odotusta ihan konkreettisesti. Ehkä pistokset saivat hänetkin tuntemaan odotuksen yrityksen kierteen nyt todellisemmin. Tämän "pregnylinjälkeisen" ajan hän on useaan otteeseen kysynyt, että koska päästään testaamaan? Minä kun luulin, että tämä 3 viikkoa kyttäilyä + kaksi viikkoa piinaa -tahti olisi jo tullut selväksi, mutta asiatpa eivät aina mene niin kuin luulisi. Hassuja nuo miehet...
Kaapissa on vaikka kuinka paljon testejä, jotka eivät totta puhuen polttele näpeissä ollenkaan. Ovulaatiotestejä en taida tarvita, jos kerran munia kasvatellaan puregonilla ja seuraillaan ultrilla. Raskaustestejä en halua tehdä yhtään liian aikaisin. Pitäisiköhän muuttaa nuo rahaksi ja ostaa vaikka karkkia?
Ehkä tällä kertaa testaan aikaisintaan perjantaiaamuna. Torstaiaamuna kai voisi jo, mutta koska se on se uuden kierron alkamispäivä, niin siksi ehkä kuitenkin vasta perjantai... Ja kaikki tämähän riippuu lämmöistä ja niin edelleen ja niin edelleen...
Toisaalta jos uusi kierros pääsisi alkuun ajallaan torstaina, niin seuraavan kierron pistelyt ja seurannat ehdittäisi tehdä ennen syyslomareissua viikolla 43. Sitten voitaiskin keskittyä lomalla vauvantekohommiin... rairai. Ja jos ei, niin sitä ajatellaan sitten.
Kyllä tää vaan on aina yhtä vaikeeta. Odottamisen vaikeus.
Sitä, että rinnat on taas kipeät, ei voi olla huomaamatta. Sen sijaan huomaan, että alavatsaa pakottaa tai polttelee, mutta yleensä silloin kun huomaan ajattelevani asiaa. Ajattelen siis että poltteleekohan vatsaa nyt ja sittenhän sitä tietysti polttelee. Tai että ajattelen, että onkohan nyt jotain tuntemuksia ja onhan niitä sitten...
Sitä en sitten tiedä että mikä kaikki voi olla mielikuvituksen tuotetta? Pari päivää pitäisi vielä kestää.
On hauska huomata, miten mieskin tuntuu nyt elävän odotuksen odotusta ihan konkreettisesti. Ehkä pistokset saivat hänetkin tuntemaan odotuksen yrityksen kierteen nyt todellisemmin. Tämän "pregnylinjälkeisen" ajan hän on useaan otteeseen kysynyt, että koska päästään testaamaan? Minä kun luulin, että tämä 3 viikkoa kyttäilyä + kaksi viikkoa piinaa -tahti olisi jo tullut selväksi, mutta asiatpa eivät aina mene niin kuin luulisi. Hassuja nuo miehet...
Kaapissa on vaikka kuinka paljon testejä, jotka eivät totta puhuen polttele näpeissä ollenkaan. Ovulaatiotestejä en taida tarvita, jos kerran munia kasvatellaan puregonilla ja seuraillaan ultrilla. Raskaustestejä en halua tehdä yhtään liian aikaisin. Pitäisiköhän muuttaa nuo rahaksi ja ostaa vaikka karkkia?
Ehkä tällä kertaa testaan aikaisintaan perjantaiaamuna. Torstaiaamuna kai voisi jo, mutta koska se on se uuden kierron alkamispäivä, niin siksi ehkä kuitenkin vasta perjantai... Ja kaikki tämähän riippuu lämmöistä ja niin edelleen ja niin edelleen...
Toisaalta jos uusi kierros pääsisi alkuun ajallaan torstaina, niin seuraavan kierron pistelyt ja seurannat ehdittäisi tehdä ennen syyslomareissua viikolla 43. Sitten voitaiskin keskittyä lomalla vauvantekohommiin... rairai. Ja jos ei, niin sitä ajatellaan sitten.
Kyllä tää vaan on aina yhtä vaikeeta. Odottamisen vaikeus.
perjantai 1. lokakuuta 2010
650 ja lisää vaan
Laskinpa juuri, että olen ollut vauvakuumeessa putkeen tässä vaiheessa 650 päivää (alkaen yk 1 alusta). Voisin väittää, että yhtäkään näistä päivistä en ole viettänyt miettimättä sitä, kuinka paljon haaveilenkaan omasta lapsesta ja raskaudesta. Noihin päiviin en laskenut niitä kymmentä päivää, jotka sain olla raskaana toukokuussa 2010. Päiviin mahtuu onnellisia, luottavaisia ja aurinkoisia ja toisaalta ahdistavia, surullisia ja tuskaisia päiviä.
Päiviin mahtuu läheisten ystävien lasten syntymisiä yhteensä 3 ja syntymäpäiviä, muutamia keskenmenoja (yksi oma ja muiden), positiivisia raskaustestejä, puskista yllättäneitä raskausuutisia. Paljon iloa ja onnea, toisaalta surua, selittämätöntä, jostain syvältä kumpuavaa vihaa, turhautumista ja kateutta.
Tänään on dpo 8. Mitään tavallisesta poikkeavaa "oiretta" en jaksa etsiä. Yritän vaan jaksaa odottaa luottavaisena muutaman päivän lisää.
Yksi välietappi on taas edessä noin kuuden päivän päästä. Siinä vaiheessa vauvakuumepäiväluvun kasvaminen katkeaa tai jatkuu taas vähintään seuraavat 30 + x päivää.
Tuleekohan joskus 1000 päivää täyteen? Entä 1500? tai 2000? Tuntuukohan silloin jotenkin erilaiselta kuin nyt?
Päiviin mahtuu läheisten ystävien lasten syntymisiä yhteensä 3 ja syntymäpäiviä, muutamia keskenmenoja (yksi oma ja muiden), positiivisia raskaustestejä, puskista yllättäneitä raskausuutisia. Paljon iloa ja onnea, toisaalta surua, selittämätöntä, jostain syvältä kumpuavaa vihaa, turhautumista ja kateutta.
Tänään on dpo 8. Mitään tavallisesta poikkeavaa "oiretta" en jaksa etsiä. Yritän vaan jaksaa odottaa luottavaisena muutaman päivän lisää.
Yksi välietappi on taas edessä noin kuuden päivän päästä. Siinä vaiheessa vauvakuumepäiväluvun kasvaminen katkeaa tai jatkuu taas vähintään seuraavat 30 + x päivää.
Tuleekohan joskus 1000 päivää täyteen? Entä 1500? tai 2000? Tuntuukohan silloin jotenkin erilaiselta kuin nyt?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)