Onnentuulahdus

Puuh :D Onnentuulahdus ultrasta.

Myttynen köllötteli paikoillaan. Ultrauksen alkuun kuva ilmestyi ruudulle juuri sellaisena kuin kaikissa niissä kuvissa, mitä olen esimerkin omaisesti nähnyt 12-viikon ultrakuvista. Voi sitä helpotuksen määrää! Kätilö oli tosi rempseä ja liikutteli ja käänteli anturia ja nähtiin myttystä eri puolilta, välillä ruudulla vilahti jalat välillä kädet. Välillä kurkattiin 3D-kuvaa (vai onko se 4D?), josta näkyi hahmon muotoa ja se, että esim napanuora lähti oikeasta paikasta.

Seurasin ruudun tapahtumia äimistyneenä, suu auki. En oikein osannut sanoa mitään, muuta kuin VAU. Pidin miestä kädestä ja tuntui että pimahdan, kun olo oli niin onnellinen ja helpottunut. En edes itkenyt, kun olin niin häkellyksissä.

Saatiin mukaan melkein metrin mittainen pätkä kuvia. Sekä perinteisiä, että muutama sellainen 3D-kuva. Yhdessä 3D-kuvassa myttysellä on kädet silmien edessä ja toisessa se pitää jo kiinni korvista.

Myttynen oli päästä peppuun 5,25 cm pitkä. Koko vastaa viikkoja 12+0 (tänään muuten 11+6), mutta laskettua aikaa ei muutettu. Arvioitu saapumisaika on siis 11.8.2011. En nyt tiedä, että pitäisikö muuttaa "poksumispäivää" vai ei. Murhe on kaikista mahdollisista se pienin ja mieluisin. Niskaturvotusta mitattiin 1,0 mm, mikä on sekin normaali.

Miten onnelliseksi voi ihminen tulla saadessaan helpottavia uutisia?

Pelottaa

11+5

Ultra on huomenna. Onneksi. Koko tämän viikon olen miettinyt enemmän ja enemmän seulontoja. Alunperin ilmoittauduttiin neuvolassa seulontoihin mukaan asiaa pitkällisesti pohtimatta. Minä ainakin halusin tietää myttysestä kaiken mahdollisen. Jotenkin pelottaa hirmu paljon, että huomenna saadaan sittenkin huonoja uutisia. Entä jos myttynen ei eläkään enää? Entä jos seulonnoista ei meidän kohdalla tulekaan hyvää tulosta vaan saadaankin korkea riskiluku ja sitten pitää päättää, että seulotaanko lisää. Keskenmenon uhalla. Joka tapauksessa otetaan vastaan se mitä tulemaan pitää, oli sitten downia tai muuta. Ilmoittauduin seulontaan mukaan, koska haluan tietää, mutta nyt en enää ole varma haluanko sittenkään tietää...

Asiaa ei tietenkään yhtään helpota se, että en saanut eilen illalla enkä tänään aamullakaan myttysen sydänääniä kuulumaan. Hain tutusta paikasta ja vieraasta paikasta, painoin ja kääntelin. Ei mitään. Ei vilahdustakaan. Viimeksi äänet kuuluivat sunnuntaina ja silloin sain ne esille heti. Järki yrittää sanoa, että tämä on ihan normaalia, ei niitä ääniä aina kuulu. Silti pelottaa. Itkettää. Jännittää.

Mies rauhoittelee ja vakuuttelee, että kaikki on hyvin. Hän haluaa seulojen tuloksen ja pitää 1% keskenmenoriskiä niin pienenä, että tarvittaessa mennään seulonnoissa loppuun asti. Katsotaan sitä sitten, jos on tarvis. Kävin aamulla otattamassa veriseulat terveyskeskuksessa. Yritän tolkuttaa itselleni, että kaikki on hyvin, ei hätää.

Maanantaina saapunut postipaketti vauvan vaatteita on edelleen avaamatta. En ole uskaltanut avata. Ehkä en uskalla tunnustaa itselleni, että luotin onnistumiseen jo niin paljon, että annoin itseni tehdä jo ensimmäiset hankinnat. Toivottavasti huomenna on hyvä syy avata paketti.

Pelottaa. Ultra on huomenna. Onneksi.

Lapsettomasta odottajaksi

Lapsettomuuden aiheuttamat vaikeat tunteet ovat myllänneet sisälläni erittäin voimakkaina viimeisen puolitoista vuotta (lukuunottamatta ihan viime aikoja). Tuona aikana JOKAINEN raskausuutinen ympärillä satutti. Vähemmän satutti ne onnistumiset, joita aidosti toivoi. Ne onnistumiset joita oli odotettu vuosikausia. Nyt ollessani raskaana huomaan itsessäni tiettyä "luisumista" pois lapsettoman maailmasta. Tunnistan lapsettomuusblogien tunteet, mutten jostain syystä, enää koe niitä yhtä voimakkaina. Seuraamieni blogien joukkoon on tullut uusia blogeja, sellaisia joissa odotetaan. Aiemmin odotusta seuraavat blogit olivat vain niitä, jotka olivat lapsettomuustaipaleensa päätteeksi onnistuneet ja joiden puolesta olin onnistumisesta häkellyttävän onnellinen.

Unohdanko tulevaisuudessa lapsettomuuteni kokonaan? Häviävätkö lapsettomuuden jättämät arvet? Viikonloppuna otin askeleen tähän suuntaan ja pakkasin jääkaapista Puregon-kynän siihen vihreään pussukkaan ja laitoin kaappiin. Sinne vaaleanpunaisen projektikansion viereen. Kynässä oli muuten vielä jäljellä noin 100 e:n edestä vanhentunutta Puregon-liuosta, täytynee kiikuttaa jämä apteekkiin. Kansio jatkaa elämäänsä ja täyttyy jatkossa odotukseen liittyvillä papereilla ja infolehtisillä.

Omaa raskauttani on tähän mennessä takana 11 viikkoa ja 3 päivää. Lilypien tickerin mukaan laskettuun aikaan on tänään jäljellä 200 päivää. Kahdennentoista viikon on perinteisesti ajateltu olevan ensimmäisen kolmanneksen viimeinen. Se viikko, jonka jälkeen kriittisimmät ajat keskenmenoriskin suhteen ovat ohitse. Lapsettomuuden jättämä keskenmenon pelko ei ole enää päivittäinen (kiitos dopplerin :) ja turvotuksen). Uskallan oikeasti ajatella olevani raskaana. Vielä en tosin ole ihan niin pitkällä, että olisin sisäistänyt että meille tulee vauva. Kai senkin aika tulee aikanaan.

Olen pohtinut raskaudesta kertomista. Missä vaiheessa pitäisi "tulla kaapista"? Osa minusta haluaisi huutaa ja kailottaa koko maailmalle, että olen RASKAANA! Hei kaikki! MINÄ ODOTAN VAUVAA!! Toinen puoli taas haluaa hyssytellä, ehkä suojella niitä, jotka eivät ehkä halua kuulla uutista. Tai entä jos joku sittenkin menee pieleen?

Pian alkaa olla "se aika" kun raskaudesta voi turvallisemmin mielin kertoa. Tähän mennessä asiasta tietää muutama läheinen ystävä (no, okei 7 ystävää) ja tulevat isovanhemmat. Töissä tietää esimieheni ja lisäksi 2 läheistä työkaveria. Tuleva eno eli veljeni sai tiedon runsas viikko sitten syntymäpäivänään. Tällä viikolla on torstaina ultra. Jos kaikki on hyvin, niin sen jälkeen on annettu isovanhemmille lupa kertoa uutista keille nyt katsovat tarpeelliseksi.

Ensi viikonlopuksi vain päivä ultran jälkeen lähdemme viikonloppuretkelle kaupunkiin ja tapaamme suuren osan miehen ystävistä. Voi olla, että ainakin osalle selviää asianlaita. Muutama pariskunta tietää taustastamme ja saattavat siis kertomattakin arvata asian tilan, mutta mikäs siinä.

Omista ystävistäni en tiedä miten ja missä asian kertoisin. Vähän jännittää, että järjestetäänkö minulle polttarit ja toisaalta joutuvatko kaasot paljastamaan asian etukäteen. Suurinta osaa (asiasta tietämättömistä) ystävistäni näen nimittäin seuraavan kerran vasta polttareissa, jos sellaiset on tai sitten vasta häissä.

Töissä tekisi toisaalta mieli kertoa, olisi helpompi olla, kun ei tarvitsisi peitellä turvotustaan tai väsymystään. Toisaalta tekisi mieli olla kertomatta ja antaa uteliaiden työtoverien kiemurrella ja pohdiskella että "onkohan se nyt vai ei, kun se on noita tunikoita nyt niin paljon pitänyt ja voi että kun se ei sitä kahviakaan oo juonut neljään kuukauteen ja voi voi kun se sitä uutta tila-autoakin katselee niin kovasti"...

Kaikelle kansalle asia selviää viimeistään häissä sitten. Siihen saakka varmaan tulee käytännössä luovittua "tilaisuuden tullen" -taktiikalla. Onhan tässä vielä 200 päivää aikaa.

Hups :D

Tänään alkoi ensimmäisen kolmanneksen viimeinen viikko. Henkisesti raskas työviikko on tänään kostautunut oikein harvinaisen onnettomalla työmotivaatiolla ja olenkin viettänyt (liikaa) työaikaa netissä surffaten. Raskaudesta juuri nyt ja edelleen käsittämättömän onnellisena päätin ylittää yhden merkittävän rajan. Myttyselle on hankittu ensimmäiset omat tavarat. Tai oikeammin vaatteet.

Lueskelin Sivuääni -blogin läpi ja otin vinkistä vaarin ja suuntasin vauvanvaateostoksille (nättien vaatteiden) Anton & Nina verkkoputiikkiin. Tietysti siellä oli ale. Tilasin myttyselle ensimmäiset vaatteet, housuja, potkuhousuja ja bodyja. Hups! Orastavaa höyrähtämistä? :D

11. viikko päättyy

10+6, ultraan viikko

Sain kuin sainkin siirrettyä ultran niin, että mieskin pääsee mukaan. Ihan mahtava juttu! Uusi ultra-aika on siis ensi viikon torstai 27.1.2011 kello 13:10. Melkein jo nyt jännittää. Miten ihanaa onkaan päästä kurkistamaan myttysen elämään!

Tänä aamuna kuulin toista kertaa dopplerilla myttysen sydänäänet. Tippa tuli väkisinkin taas linssiin, on se vaan niin hienoa. Viime kuulemisen jälkeen olen muutaman kerran kokeillut tuloksetta saada ääniä kuuluviin. Myttynen on ollut iltaisin kovin vauhdikas tai vaan ujo, sillä ääniä ei ole kuulunut. Ehkä aamu on hänelle rauhaisampi hetki. *snif*

Minun oli aikeissa hyödyntää "iltavuoro" tänään käymällä antamassa alkuraskauden verinäytteet ennen töihin menoa. Lähetteet ovat neuvolakortin välissä ja odottavat vain sitä, että jaksan herätä aikaisin ja suunnata heti aamusta laboratorion jonoon. Enpä ollut ajatellutkaan sitä, että sattui olemaan pikkupitäjämme toripäivä ja koko keskusta parveili mummeleita ja papparaisia. Kävin huokaisemassa terveyskeskuksen ovella ja samalla totesin, että ehkä jaksan joku aamu poiketa heti klo 7:30. Jonoa oli noin parin tunnin tarpeiksi. Huoh. Näytteenanto saa jäädä ensi viikkoon.

Olo on varsin oireeton. Syödä voisi koko ajan (ja olen syönytkin), vaikka enää ei tule ihan kauheaa oloa, jos ei saakaan juuri oikealla sekunnilla ruokaa. Maha alkaa olla niin turvoksissa iltapäivällä - illalla, että periaatteessa voisin alkaa tehdä hääpukuakin jo, kun on tuollainen keskiraskauden kumpu tarpeen vaatiessa pullistettavissa esiin. :D Ehkä viikonloppuna sitten. Pikkuinen kumpu alkaa muodostua niin, että itse huomaan, ettei mahaa saa enää imaistua ihan litteäksi.

Myttystä koskevat hankinnat tullaan aloittamaan autosta. Ei todellakaan pienin hankinta, mutta joka tapauksessa se olisi edessä. Vähän jännittää, sillä ollaan päätetty hankkia ihan uusi auto. Enpä ole sellaistakaan ennen tehnyt...

Onnen päivä

10+4

Voi onnen päivää. Töistä kotiuduttunani minua odotti (tietysti miehen ja koirien lisäksi) kaksi ihanaa asiaa. Ensinnäkin tuleva kaunis vihkisormukseni odotti keittiön pöydällä rasiassa. Sain pikaisesti kokeilla sitä ennen kuin mies kiikutti sen piiloon. Ihana, vähän pöyhkeä, mutta sopivan yksinkertainen.

Toiseksi eteisessä odotti kirje keskussairaalasta. Tällä kertaa se ei sisältänyt lapsettomuuspolin laskua (eikä karhukirjettä, minkä sain viime viikolla laskusta, jota en mielestäni ole edes saanut, mutta ei siitä sen enempää). Kuoressa oli ilmoitus meille varatusta alkuraskauden UÄ-tutkimuksesta. Ultra on varattu keskiviikolle 26.1.2011 kello 11:00. Aika on miehelle huonoin mahdollinen ja koetankin huomenna kysyä, onnistuisiko ensi torstai tai perjantai. Jos vaihtaminen ei onnistu, niin menen yksin. Joka tapauksessa ultra on siis ensi viikolla.

Onnellisuudesta tänään iso ja muikea :)

tsuh-tsuh-tsuh-tsuh

Maailman paras ääni. :)

Olen niiiin odottanut, että kuulisin sen ja eilen sekä viime yönä päätin, että menen vielä ylimääräiseen ultraan ensi viikolla varmistamaan, että kaikki on hyvin. Olo on ollut niin oireeton, että epäilys onko kaikki ok, on hiipinyt mieleen monta kertaa. Nyt ei tarvitse siitäkään murehtia. Ihanaa!

Alkiosta sikiöksi

10+0

Tänään alkaa 11. raskausviikko. Myttynen ei ole enää alkio vaan sikiö. Huisia. Muutamat viime päivät ovat olleet suhteellisen oireettomia. Tissiosaston arkuus on hellittänyt. Ruokailujenkaan kanssa ei ole ihan niin justiinsa kuin aiemmin. Välillä tulee kyllä yhtäkkiä melko onneton olo, jos ei ole syönyt ja aika helposti närästää ruokailujen jälkeen.

Dopplerilla ei kuulu vielä mitään suhinoita ja omaa sykettä kummempaa, koitan malttaa ja odotella rauhassa. Laitteen edellinen omistaja oli kuullut ensi kertaa sykkeen vasta nt-ultran jälkeen, mikä rauhoitti mieltä.

Poikkean tänään neuvolassa hakemassa kausi-influenssarokotteen. Rokotteista ollaan montaa mieltä, mutta itse kuulun siihen klaaniin joka on rokotuksien kannalla. Viime vuonna en ottanut sikainfluenssapiikkiä, olin piikitysaikaan nuhaisena ja kun parannuin, niin piikki jäi sitten lopulta ottamatta. Nyt on hyvä, että kausi-influenssarokotteen mukana on sikapiikki myös.

Aikaisemmin jo kirjoitin saamastamme vaunutarjouksesta. Asia on muodostunut (päässäni?) yllättävän isoksi ja vaikeaksi kynnyskysymykseksi. Ennen vaunujen hankintaa pitäisi kai olla edes jokin tuntuma jostain vaunuista... En ole ikinä edes työntänyt mitään lastenvaunuja muutamaa metriä pidempää matkaa, joten en todellakaan tiedä yhtään, että mitä niiltä pitäisi odottaa tai vaatia. Jotenkin tuntuu, että helpompaa on hankkia uusi auto kuin edulliset ja käytetyt lastenvaunut. Onkohan tämä nyt sitä naisten logiikkaa? Huoh.

edit: sydänääniä kuunneltiin myös neuvolassa, eikä niitä taaskaan kuulunut sielläkään. Onneksi on google (tällä kertaa), monet kuulevat neuvolankin vehkeillä äänet vasta rv 14-17 jos silloinkaan, etenkin jos kohtu on takakenossa.

Ensimmäinen neuvola

9+5

Eilen iltapäivällä käytiin ensimmäistä kertaa neuvolassa. Oli ihan kiva käynti. Mieskin oli mukana ja neuvolan täti oli mukava. Harmi vaan, että hän on vuorotteluvapaasijaisena ja perustäti palaa kuulemma huhtikuussa puikkoihin. No kesällä taas kuulemma vuorottelevat, joten kahden tädin kyydissä sitten painellaan, jos tässä niin pitkälle päästään.

Saatiin perusmateriaalit ja juteltiin niitä näitä sairauksista ja elintavoista. Päätettiin synnytyssairaala (luulin, ettei meillä ole vaihtoehtoja, mutta ainakin teoriassa olikin). Päätettiin myös, että osallistutaan kaikkiin tarjottuihin seulontoihin. Ei sillä, että haluttaisiin eliminoida potentiaalinen maanantaikappale tästä maailmasta, vaan sillä, että on hyvä tietää.

Seuraava käynti on jo kolmen viikon päästä, silloin on neuvolalääkäri ja neuvolan täti (hoitaja?) katsoo verenpaineet ja pissanäytteen. Sitä ennen pitäisi sitten olla jo nt-ultra. Sitä varten saadaan lähipäivinä aika postissa. Käytännössä nt-ultran pitäisi osua tammikuun viimeiselle viikolle, eli jo kahden viikon päähän! Hui!

Sydänääniä etsittiin aika pitkäänkin dopplerilla, mutta ei niitä kuulunut. Täti suostui etsimään kun pyhästi luvattiin, että ei huolestuta jos niitä ei kuulu. Vaikka lupasin, niin kyllä se silti jäi vähän mieleen kalvamaan. Nyt on pari päivää ollut vähän vähemmän oireita, niin heti nuo aivot tekee tepposet, että onko kaikki kuitenkaan sitten ok, kun ei kerran ole oireita (ja joo, tiedän, että tässä vaiheessa oireisto monilla hyvinkin hellittää).

Viime yönä näin hämäriä unia ja jotenkin niihin tunkeutui tuo oirejuttu niin, että olin jollain tietyllä viikolla raskaana ja luettiin miehen kanssa vau-kirjasta oireita ja mulla ei ollut niistä mitään. Sitten huolestuin, että kaikki on huonosti ja ei me mitään vauvaa ikinä saada. Heräsin yöllä myös siihen, että oli pakko käydä vähän ripuloimassa ja siitäkö sitten jäikin pyörimään peikkona ajatus, että nyt oon saanut jo listeriankin, että tää ei voi mennä hyvin. Just... Ihmisen mieli on kyllä ihmeellinen. Ja se on kumma, miten isoiksi asiat kasvaa kun niitä yöllä miettii! Nyt sitten väsyttää ihan hulluna, kun on yön yli murehtinut tyhmiä ja turhia juttuja.

Posti toi eilen vihdoin sopivat mammafarkut. Enää ei tarvitse kulkea sepalus auki. Nämä on tosi hyvät ja ai että, miten on helppo olla, kun ei vyötärö purista! Hyvä hankinta siis, ainakin meikäläiselle. Seuraavaksi pitää vaan hankkia teippiharja, sillä nämä ovat mustat ja kangas imuroi näköjään tosi tehokkaasti kaikki koirankarvat.

Huono päivä

9+4

Tänään on v***tuspäivä. Se johtuu eniten koirista, jotka sinkoilee nartuntuoksuhuumassaan ympäri kämppää ja niiden lenkitys on jotain ihan järkyttävää showta. Aamulla meni niiiiin hermo, että oikein nolottaa. Eihän ne raukat sille (kai) mitään mahda, että pää sekoaa ihanista pissoista, mutta voi persia, että osaa ottaa kupoliin niiden kanssa ulkoilu.

Mitähän siitä sitten tulee, kun pitäisi vielä kahden koiran lisäksi hanskata vaunut? Täytyy varmaan lenkittää ainakin koirat yksitellen vaunujen kanssa tai sitten mennä aina kahdestaan niin, että toisella on koirat ja toisella vaunut. Huoh.

Tänään iltapäivällä on ensimmäinen neuvola. Toivoisin, että siellä kuunneltaisiin kuuluuko sydänääniä jo. En ole pariin päivään leikkinyt dopplerilla ja toivoisin, että jos neuvolassa jotain kuuluisi, niin saisin vähän osviittaa, että miltä sen pitäisi kuulostaa ja miltä kohtaa äänet löytyvät (tiedän, että pitäisi kuulostaa hevosen laukalta ja että TOSI alhaalta, mutta ei haluaisin tietää tarkemmin).

Toivottavasti neuvola saa paremmalle mielelle. Just nyt tuntuu, ettei mua kiinnosta oikeen mikään.

Vaunujen kanssa kikkailuista tuli mieleeni, että meille tarjoutui mahdollisuus lunastaa käytännössä käyttämättömät ORA-yhdistelmävaunut muutamalla kympillä. Alkuperäinen omistaja on ne hankkinut, mutta eivät olekaan mahtuneet autoon ja jääneet käyttämättömäksi. Alustavasti ollaan ilman muuta kiinnostuneita, vaikka aikaistahan tällaisia hankintoja on miettiä. Kyllä ne voi sitten vaikka myydä, jos ne osoittautuukin ei-sopiviksi tai tarpeettomiksi.

Nyt odottelen vielä vähän lisätietoja vaunuista ja ehkä jo seuraavalla reissulla pääkaupunkiin käymme hakemassa vaunut kotiin. Siis VAUNUT, meille! Huisia! (Sitten pitää se kyllä autokin hankkia... ehkä se on hyvä, että lastenvaunuissa säästää 600e, niin voi sitten törsätä moottorivaunuun vaikka 25000 e, puuh)

Oireisto on välillä niin vähäistä, että on käynyt mielessä, että tokko koko myttystä on edes olemassa enää. Väsymys on paikoillaan koko ajan ja juuri nyt ellottaa (heti lounaan jälkeen), keskittymiskyky on kateissa ja vatsaa turvottaa. Turvotus on kuitenkin vähempää kun aiemmin (housut ei silti mene kiinni) ja tissit ei ole yhtä kipeät kuin aiemmin. Myttysen olemassaoloon ei ehkä saada selvyyttä vielä muutamaan viikkoon, ellei tänään sitten kuulisi jo niitä sydänääniä....

Palataan.

Farkut verkkarihousuun

9+0

Tänään alkaa jo kymmenes raskausviikko. Loppiaisen jälkeen viikonpäivät ovat sekaisin ja koko ajan kuvittelen, että on jo maanantai ja että huomenna on neuvola. Tosiasiassa on kuitenkin perjantai ja neuvola on ensi tiistaina. Toivon, että neuvolakäynti on informatiivinen, eikä osoittaudu turhaksi reissuksi. Mies on luvannut tulla mukaan, mikä on tosi hieno juttu. Luulen nimittäin, että neuvolakäynnillä tulee paljon uutta asiaa ja on hyvä, että kuulolla on neljä korvaa kahden liikuttuneen hormonimyrskyisen korvan sijaan.

Dopplerilla ei vielä toistaiseksi ole löytynyt oikeita ääniä. Toissailtana olin kuulevinani sekunninpuolikkaan ajan jotain sellaista, minkä voisi ehkä tulkita sykkeeksi, mutta se hävisi yhtä nopeasti kuin tulikin, eikä löytynyt uudestaan. Ei eilenkään. Joku ehkä huolestuisi heti nyt, mutta olen pysynyt viilipyttynä. Uskon, että syke kuuluu sitten aikanaan. Jo pelkästään suolistoäänien ja oman sydämen kuuntelu on tosi hauskaa ja jännittävää.

Vointini on ollut koko ajan tosi hyvä, jos vaan muistaa syödä ja nukkua riittävästi. Väsymys ja keskittymiskyvyn puute tosin vaivaavat, erityisesti töissä. Ajatukset tahtovat harhailla koko ajan työasioista pois... Työnantajan ja itsenikin näkökulmasta olisi kyllä ihan mukavaa, että saisi jotain oikeaakin aikaiseksi. Jotain sellaista, mistä mulle maksetaankin.

Olen tilannut itselleni muutamia vaatteita, joilla voin varautua mahan kasvuun. Muutenkin olen ollut työkelpoisia uusia vaatteita vailla ja olen siis hyvällä omatunnolla tilannut uutta päällepantavaa. Pari paitaa, pari neuletta ja toppia. Yhdet tilaamani farkut tulivat toissapäivänä, mutta ne olivat hiukan liian suuret (vielä). Tilasin kokoa suuremmat kuin mitä normaalisti käytän ja ne onkin nyt turhan väljät. Päätin kuitenkin pitää ne palauttamisen sijaan. Voihan se olla, että tuo peräosasto tässä lähtee leviämään jossain vaiheessa.

Sopivankokoisten farkkujen löytyminen alkaa kuitenkin olla jo akuuttia. Alkuviikosta olin töissä farkuissa. Farkkujen nappi ja vetoketju piti höllätä mahan kipuilun vuoksi iltapäivällä ja töistä kun pääsin kotiin niin heti oli vaihdettava farkut verkkarihousuun. Tänään nappi oli avattava jo aamuyhdeksältä, joten pian joudun kulkemaan ihan koko päivän housut auki. Maha ei varsinaisesti ole kasvanut, mutta nyt huomaa, ettei sitä saa enää vedettyä sisään. Vaikka kuinka "imee", niin se jää tasaiseksi, eikä mene kuopalle. Hauskaa huomata itsessään tapahtuvia muutoksia.

Pitkäaikaiset haaveeni uhkaavat toteutua. Tulevaa tekisi mieli suunnitella koko ajan. Onneksi meillä on myös ne häät tulossa, niin niidenkin järjestelyssä riittää tekemistä, eikä koko ajan tule mietittyä vain raskautta. Häihin on muutamaa päivää yli 2 kk aikaa. Nyt on jo haettu esteiden tutkintaa ja hankittu vihkisormus. Juhlapäivän järjestelyt alkavat loksahdella paikalleen ja odotan jo kovasti, että maha saisi jotain muotoa, niin tietäisin millaisen tuosta puvusta sitten tekisi... Kun häät on suunniteltu ja toteutettu, niin sitten voi kääntää katseen jo toivottavasti vielä silloin kasvavaan vauvaan ja sen tuleviin tarpeisiin.

Lapsettomuuden jälkeen on jotenkin ihan järjettömän hienoa, että voi suunnitella sitku-elämää ihan eritavalla kun tähän saakka. Nyt meillä on jatkuvasti joku määräpäivä (seuraava etappi: neuvola, ultra, rv 12 tms.) ja selkeä päämäärä ja aikataulu missä edetä. Helpottaa oman elämän projektinhallintaa huomattavasti. :)

Hevosen laukkaa

8+4

Sain ystävältäni odotusperintönä dopplerin. Se saapui eilen postin kyydillä. Doppler on laite, jolla voi kuunnella sydämen (ja suoliston ym) ääniä kuulokkeilla. Laite on tarkoitettu sikiön sydänäänten kuunteluun. Äänet alkavat kuulua joillain kymmenennellä viikolla, joillain vasta viikon 12 jälkeen. Äänien kuuluvuus riippuu (käsittääkseni) sikiön koosta, istukan sijainnista, äidin ruumiinrakenteesta, kohdun asennosta ja kaikesta muusta epämääräisestä.

Odotetustikin leikin dopplerilla jo eilen. Oman sydämen äänten kuunteleminen oli todella koukuttavaa ja hienoa! Ihan kuin olisi kuunnellut tasatahtia laukkaavan hevoslauman kavioiden jytkettä veden alla. Vatsaltakin löysin sykkeen, mutta se oli omani. Kuulokkeista kuului myös vekkulia suolistopörinää.

Tuskin maltan odottaa, että myttysen äänet alkaisivat kuulua. En tiedä missä vaiheessa uskallan toivoa niiden kuuluvan. Koska olen hoikka, voivat äänet kuulua jo aikaisin, toisaalta kohtu on voimakkaasti taaksepäin kallistunut, niin äänet kuuluvat myöhemmin. Tiedä sitten. Silloin tällöin aion kuitenkin kokeilla. En kyllä edes tiedä, miltä äänten pitäisi kuulostaa. Jotkut sanovat, että ne kuulostavat laukkaavilta hevosilta ja siltä kuulosti omakin sydämeni. Mutta miltä kuulostaa hevosen laukka 150 kertaa sekunnissa (shetlanninponin laukka??)? o_O

Maha on iltapäivisin ja iltaisin turvoksissa. Eilen jouduin töissä luovuttamaan ja avaamaan farkkujen napit ja vetoketjun että olis helpompi olla. Tänään ja eilen maha on myös kipuillut uudella tavalla, kai se on sitä kohdun kasvukipua, minkä sanotaan pelästyttävän yhdeksännellä viikolla.

Ensimmäinen neuvolakäynti on viikon päästä.

Uusi vuosi uuden alku

rv 8+2, neuvolaan 9 päivää

Vuosi sitten kirjoitin: "Olkoon vuosi 2010 vaiherikas. Ainakin eteen tulee täysin uusia, henkisesti ja fyysisesti rankkojakin juttuja. On myös mahdollista, että vuoden loppuessa ollaankin jo ehkä isi ja äiti."

Vuosi 2010 aloitettiin lapsettomuustutkimuksilla, siitä edettiin sitten näin jälkikäteen ajatellen todella inhottaviin clomifen-hoitoihin. Clomifenit aiheuttivat minulle ikäviä sivuoireita ja limakalvojen kuivuutta ja lastenteko oli todella tekemistä ajoittain.

Kolmas clomifenkirto toikin sitten lähes epätodellisen tuntuisen positiivisen raskaustestituloksen. Oltiin ihan käsittämättömän onnellisia. vihdoin meille oli tulossa vauva. Onnea kesti kymmenen päivää, vuoto alkoi ja haaveet valuivat pöntöstä alas. Clomifeneja oli vielä yhtä kiertoa varten. Se ei onnea meille tuonut.

Kesän korvalla saimme keskussairaalasta tiedon, että elokuun alussa meille on varattu aika naistentautien poliklinikalle. Kesän yli päästiin siis aika stressittömissä ja rennoissa merkeissä, apukeinoja ei ollut käytössä ja tauko teki hyvää. Helteisenä kesänä 2010 päätettiin mennä naimisiin.

Ensikäynti klinikalla meni hyvin. Mieli oli hyvä, kun saatiin selkeä suunnitelma, minkä pohjalta hoidoissa edetään. Ensin tehtiin ovulaation induktioita pari kierrosta, tämän jälkeen niihin sovittiin yhdistettäväksi inseminaatio. Itse en uskonut ovulaation induktioiden saati inseminaation olevan autuaaksi (saati raskaaksi) tekevä hoitomuoto, ennemminkin pakollisia välivaiheita kohti IVF:ää.

Vastoin odotuksiani ensimmäisestä inseminaatiosta onnistuimme. Haamujen haamusta vahvistui ihan oikea plussa, plussasta jakautui solumytty, jolla on ihan ikioma sydän. Nyt istun tässä koneella vietettyäni vuodenvaihteen selvinpäin. En itkenyt yhtään vaikka meillä oli vauvaperhe kylässä, uskalsin vähän jopa kysellä vaunuista, vaatteista, vauvan tavaroista, syöttämisistä, nukuttamisista ja ties mistä itselleni vieraasta ja uudesta. Niistä, mitä en ole uskaltanut ajatella vielä ennen tätä.

Vuosi 2010 totisesti oli vaiherikas, mutta sitä tulee olemaan myös tuleva vuosi 2011. Jos kaikki menee suunnitellusti, toteutuu moni sellainen asia, josta olen aina haaveillut. Meistä tulee perhe, menemme naimisiin maaliskuussa, käymme häämatkalla, palaamme vielä muutamaksi kuukaudeksi töihin ja sitten jäänkin jo kesälomalle ja äitiyslomalle. Elokuussa perheeseemme liittyy kolmas ihminen ja meillä alkaa täysin uusi ja erilainen elämä. Kaikki ehkä muuttuu. Vuoden päästä myttynen on ehkä jo 4 kk ikäinen ja koko perhe opettelee uutta. Koko ajan. On myös mahdollista, että elämä ei mene niin kuin suunnittelisi, mutta sitä kehityskulkua en osaa ennustaa, voin vain toivoa, ettei niin käy.

Voisin jälleen kirjoittaa samat sanat; olkoon vuosi 2011 vaiherikas. Ainakin eteen tulee täysin uusia, henkisesti ja fyysisesti rankkojakin juttuja. On myös mahdollista, että vuoden loppuessa ollaankin jo ehkä isi ja äiti.

Melko jännittävää!