19+1
Huhheijaa, onpahan tapahtunut reilun viikon aikana vaikka mitä. Yhdeksästoista viikko osoittautui jännittävämmäksi aikoihin. Ei niinkään raskauden kannalta, vaan siksi, että vihdoin koitti kauan odotettu hääpäivämme. Astelimme miehen kanssa naimisiin ja mikäs sen parempaa, kuin rouvana jatkaa eloa eteenpäin. Juhlat onnistuivat yli odotusten ja juuri niin kuin oltiin suunniteltu. Vihkimisen jälkeen syötettiin sukulaiset hienosti ravintolassa ja loppuilta sujui pubibileiden merkeissä ystäväjoukon kanssa.
Lipittelin päivän alkoholitonta kuohuviiniä ja nautiskelin olostani. Päivä oli pitkä ja raskas, joten oikeastaan oli ihan mukavakin, ettei seuraavana päivänä ollut krapulasta tietoakaan. Yöllä ei tosin tullut paljon nukuttua, kun mietiskelin ihanaa päivää ja fiilistelin oloani.
Häiden jälkeen lähdettiin samoin tein häämatkalle. Pariisin kevät oli kaunis ja lämmin. Käveltiin PALJON! Niin paljon, että käveltyjen askelten määrän huomasi päkiöissä ja turvotuksessa. Kuohuviiniä ja sushia ilman jääminen oli ainoat, mitkä jäi vähän kaivelemaan muuten täydellisellä matkalla. Maha jatkaa kasvamistaan ja alkaa jo muistuttaa etäisesti oikeaa vauvamahaa. Ihana juttu.
Kaikesta ihanuudesta ykköseksi nousee kuitenkin myttysen häälahja, jonka hän toimitti keskiviikkoiltana. Istuimme Moulin rougessa illallisen jälkeen ja odottelimme kabareen alkua. Yhtäkkiä oikealla puolella alamahalla tuntui selvä muljaisu. Siinä se oli. Yhdeksännentoista viikon kruunuksi ensimmäinen tuntemani liike. Ei voinut kuin hymyillä. Heitettiin miehen kanssa ylävitoset sen kunniaksi. Sitten valot sammuivat, musiikki alkoi ja lava täyttyi tisseistä ja pepuista. :D
Näytetään tekstit, joissa on tunniste häät. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste häät. Näytä kaikki tekstit
perjantai 18. maaliskuuta 2011
torstai 3. maaliskuuta 2011
Työturhaumaa
17+0
Teen asiantuntijatyötä. Projekteja ja projekteja, niin kuin tänä päivänä taitaa suurin osa ihmisistä tehdäkin. Yleensä meillä töissä kaikki (12 hlö) tekevät montaa projektia yhtä aikaa. Näin minullakin oli aiemmin, kunnes viime maaliskuussa siirryin tekemään lähes 100 % työajalla yhtä kohtuullisen laaja-alaista projektia.
Projektiin alun perin valittu työntekijä lähti virkatöihin ja minut pestattiin kesken projektin hänen paikalleen talon sisältä. Projekti on ollut mielenkiintoinen ja haastava ja sen lopputuloksena syntyy laaja (noin 80-100 -sivuinen) loppuraportti, johon osa osioista tulee ostopalveluna, osa projektin osatoteuttajilta ja iso osa täältä talon sisältä. Kirjoittajia on talon sisällä allekirjoittaneen lisäksi kaksi esimiestäni.
Olen itse asettanut tavoitteeksi, että raportti olisi kasassa vähintään omien kirjoitushommieni osalta häihin mennessä. Häämatkaviikkomme jälkeen viikolla 12 sen pitäisi olla lausuntoja varten kasassa ja jaettavissa maailmalle kommentoitavaksi.
Ulkopuolisten kirjoittajien osiot ovat tulleet ajallaan ja olen tuonut myös heille aikataulun esille. Esimiesten kiireiden vuoksi heidän omia osioitaan ei ole kuulunut (eikä kuulu ajoissa). Eilen kyselin niiden perään ja nyt alkaa vaikuttaa siltä, että osa niistä kirjoitushommista kaatuu tässä vaiheessa minulle. Arvasin tämän jo marraskuussa ja olen useaan otteeseen tuonut esiin, että mikäli ne siirtyvät minun vastuulleni, haluan tiedon siitä hyvissä ajoin. Viikko ennen ei ole hyvissä ajoin mielestäni, kun aikaa olisi ollut monta kuukautta.
Nyt omat työni seisovat ja odottavat heidän tekstejään ja heiltä tulee jatkuvasti kiireisiä viestejä, kuinka tekstien toimitus aina vaan siirtyy ja siirtyy. Todella turhauttavaa istua pöydän takana ja odottaa, että joku tekisi sen mitä on luvannut ja kun se lupaus ei sitten toteudu, niin omat suunnitelmat ja aikataulut (jotka olen siis itselleni luonut ja tuonut esiin jo marraskuussa) menevät uusiksi viime tingassa. Ja kaikki viivästyminen koskee tietysti myös talon ulkopuolisia tahoja ja vähentää heidän lausunto- ja kommentointiaikaansa (mikä tietysti henkilöityy minuun, joka olen aikataulut luvannut)...
Noh, tämä projekti on päättymässä juuri sopivasti kesällä niin, että pistän projektin pakettiin ja jään sitten lomille, ensin kesä- ja sitten äitiyslomalle. Itse tekemässäni aikataulussa on väljyyttä, mutta olen halunnutkin tehdä niin. Aina tuppaa tulemaan viivästyksiä, mutta sitä en oikein siedä, että ne johtuisivat minusta.
Esimieheni ovat molemmat hirmu mukavia ja ihania ihmisiä, mutta aivan liian kiireisiä. Ottavat itselleen liikaa tehtäviä projekteihin ja keskittyvät silti kaikki päivät verkostoitumisiin ja uusien projektien valmisteluihin (kuten esimiesten kuuluukin). On todella ärsyttävää ja turhauttavaa patistella pomojaan tekemään omat osansa käynnissä olevaan projektiin, kun koko ajan on "jotain tärkeämpää" menossa. Tänään iltapäivällä vihdoin saan pomon aikaa tunnin tälle asialle. Sitten selviää, miten suossa omat aikatauluni ovat ja saanko sittenkään työn puolesta stressittömiä häitä ja huoletonta häämatkaa.
Puuh. Purkaus. (ja aikamoinen sivupurkaus varsinaiseen blogiaiheeseen nähden, mutta pakko päästä johonkin purkamaan)
Olen suunnitellut jääväni lomalle juhannuksena, äitiysloma alkaa sitten 7.7. Jos näin mennään, niin loman alkuun on 14 viikkoa. Kunpa ne viikot kuluisivat yhtä nopeaan kuin muutama viime viikko.
Teen asiantuntijatyötä. Projekteja ja projekteja, niin kuin tänä päivänä taitaa suurin osa ihmisistä tehdäkin. Yleensä meillä töissä kaikki (12 hlö) tekevät montaa projektia yhtä aikaa. Näin minullakin oli aiemmin, kunnes viime maaliskuussa siirryin tekemään lähes 100 % työajalla yhtä kohtuullisen laaja-alaista projektia.
Projektiin alun perin valittu työntekijä lähti virkatöihin ja minut pestattiin kesken projektin hänen paikalleen talon sisältä. Projekti on ollut mielenkiintoinen ja haastava ja sen lopputuloksena syntyy laaja (noin 80-100 -sivuinen) loppuraportti, johon osa osioista tulee ostopalveluna, osa projektin osatoteuttajilta ja iso osa täältä talon sisältä. Kirjoittajia on talon sisällä allekirjoittaneen lisäksi kaksi esimiestäni.
Olen itse asettanut tavoitteeksi, että raportti olisi kasassa vähintään omien kirjoitushommieni osalta häihin mennessä. Häämatkaviikkomme jälkeen viikolla 12 sen pitäisi olla lausuntoja varten kasassa ja jaettavissa maailmalle kommentoitavaksi.
Ulkopuolisten kirjoittajien osiot ovat tulleet ajallaan ja olen tuonut myös heille aikataulun esille. Esimiesten kiireiden vuoksi heidän omia osioitaan ei ole kuulunut (eikä kuulu ajoissa). Eilen kyselin niiden perään ja nyt alkaa vaikuttaa siltä, että osa niistä kirjoitushommista kaatuu tässä vaiheessa minulle. Arvasin tämän jo marraskuussa ja olen useaan otteeseen tuonut esiin, että mikäli ne siirtyvät minun vastuulleni, haluan tiedon siitä hyvissä ajoin. Viikko ennen ei ole hyvissä ajoin mielestäni, kun aikaa olisi ollut monta kuukautta.
Nyt omat työni seisovat ja odottavat heidän tekstejään ja heiltä tulee jatkuvasti kiireisiä viestejä, kuinka tekstien toimitus aina vaan siirtyy ja siirtyy. Todella turhauttavaa istua pöydän takana ja odottaa, että joku tekisi sen mitä on luvannut ja kun se lupaus ei sitten toteudu, niin omat suunnitelmat ja aikataulut (jotka olen siis itselleni luonut ja tuonut esiin jo marraskuussa) menevät uusiksi viime tingassa. Ja kaikki viivästyminen koskee tietysti myös talon ulkopuolisia tahoja ja vähentää heidän lausunto- ja kommentointiaikaansa (mikä tietysti henkilöityy minuun, joka olen aikataulut luvannut)...
Noh, tämä projekti on päättymässä juuri sopivasti kesällä niin, että pistän projektin pakettiin ja jään sitten lomille, ensin kesä- ja sitten äitiyslomalle. Itse tekemässäni aikataulussa on väljyyttä, mutta olen halunnutkin tehdä niin. Aina tuppaa tulemaan viivästyksiä, mutta sitä en oikein siedä, että ne johtuisivat minusta.
Esimieheni ovat molemmat hirmu mukavia ja ihania ihmisiä, mutta aivan liian kiireisiä. Ottavat itselleen liikaa tehtäviä projekteihin ja keskittyvät silti kaikki päivät verkostoitumisiin ja uusien projektien valmisteluihin (kuten esimiesten kuuluukin). On todella ärsyttävää ja turhauttavaa patistella pomojaan tekemään omat osansa käynnissä olevaan projektiin, kun koko ajan on "jotain tärkeämpää" menossa. Tänään iltapäivällä vihdoin saan pomon aikaa tunnin tälle asialle. Sitten selviää, miten suossa omat aikatauluni ovat ja saanko sittenkään työn puolesta stressittömiä häitä ja huoletonta häämatkaa.
Puuh. Purkaus. (ja aikamoinen sivupurkaus varsinaiseen blogiaiheeseen nähden, mutta pakko päästä johonkin purkamaan)
Olen suunnitellut jääväni lomalle juhannuksena, äitiysloma alkaa sitten 7.7. Jos näin mennään, niin loman alkuun on 14 viikkoa. Kunpa ne viikot kuluisivat yhtä nopeaan kuin muutama viime viikko.
maanantai 21. helmikuuta 2011
Onnea ja varjo
15+4
Päivät menevät nyt vauhdilla eteenpäin. Päivä päivältä ällistyn; näin pitkällä jo! Kuudestoista viikko. Vauhdikkuus on ollut turhankin läsnä arjessakin ja olen hyvinkin tietoinen siitä, että menoa pitäisi hieman rauhoittaa. Onneksi töissä on hiihtolomaviikko ja moni on poissa. Palavereita ei juurikaan ole ja työpaikallakin on hiljaista kun niin moni on lomilla.
Olotilassa ei ole tapahtunut oikeastaan mitään uutta. Pullahdus on edelleen näkyvissä ja mies kommentoi eilen, että onpas se jo iso se maha. :D Nyt tuntuu kivalta, että maha alkaa kasvaa. Periaatteessa voin jo pitää sellaisia vaatteita, jotka tuovat mahan esiin, eikä joka päivä tarvitse väkisin valita telttavaatteita, jotka peittävät pömpän.
Raskaus on nyt julkinen asia sekä töissä, että ystäväpiirissä. Kaikki ovat olleet iloisia meidän puolesta. Se tuntuu kauhean kivalta. Muutama sellainen tapaus on tullut vastaan, jossa luulen, että meidän uutinen on tuntunut kipeältä. Sen havaitessa tulee kurja olo. On kurjaa huomata, että lähipiirissä on lapsettomia. Tekisi mieli sanoa, että tiedän miltä tuntuu... En silti vain osaa. Jos se tuntuukin ilveilyltä, ylimääräiseltä suolalta haavassa? Synkkä varjo oman onnen keskellä.
Häät lähestyvät. Kolmen viikon päästä olemme aviopari, mies ja vaimo. Nimi muuttuu ja meistä tulee virallisestikin perhe. Myttynen kasvaa kovaa vauhtia ja häiden jälkeen olen antanut itselleni luvan miettiä hankintoja, vaunuja ja vakuutusta, myttysenhuoneen sisustusta ja sen sellaista.
Aurinkokin paistaa. Elän onnellisia aikoja.
Päivät menevät nyt vauhdilla eteenpäin. Päivä päivältä ällistyn; näin pitkällä jo! Kuudestoista viikko. Vauhdikkuus on ollut turhankin läsnä arjessakin ja olen hyvinkin tietoinen siitä, että menoa pitäisi hieman rauhoittaa. Onneksi töissä on hiihtolomaviikko ja moni on poissa. Palavereita ei juurikaan ole ja työpaikallakin on hiljaista kun niin moni on lomilla.
Olotilassa ei ole tapahtunut oikeastaan mitään uutta. Pullahdus on edelleen näkyvissä ja mies kommentoi eilen, että onpas se jo iso se maha. :D Nyt tuntuu kivalta, että maha alkaa kasvaa. Periaatteessa voin jo pitää sellaisia vaatteita, jotka tuovat mahan esiin, eikä joka päivä tarvitse väkisin valita telttavaatteita, jotka peittävät pömpän.
Raskaus on nyt julkinen asia sekä töissä, että ystäväpiirissä. Kaikki ovat olleet iloisia meidän puolesta. Se tuntuu kauhean kivalta. Muutama sellainen tapaus on tullut vastaan, jossa luulen, että meidän uutinen on tuntunut kipeältä. Sen havaitessa tulee kurja olo. On kurjaa huomata, että lähipiirissä on lapsettomia. Tekisi mieli sanoa, että tiedän miltä tuntuu... En silti vain osaa. Jos se tuntuukin ilveilyltä, ylimääräiseltä suolalta haavassa? Synkkä varjo oman onnen keskellä.
Häät lähestyvät. Kolmen viikon päästä olemme aviopari, mies ja vaimo. Nimi muuttuu ja meistä tulee virallisestikin perhe. Myttynen kasvaa kovaa vauhtia ja häiden jälkeen olen antanut itselleni luvan miettiä hankintoja, vaunuja ja vakuutusta, myttysenhuoneen sisustusta ja sen sellaista.
Aurinkokin paistaa. Elän onnellisia aikoja.
maanantai 24. tammikuuta 2011
Lapsettomasta odottajaksi
Lapsettomuuden aiheuttamat vaikeat tunteet ovat myllänneet sisälläni erittäin voimakkaina viimeisen puolitoista vuotta (lukuunottamatta ihan viime aikoja). Tuona aikana JOKAINEN raskausuutinen ympärillä satutti. Vähemmän satutti ne onnistumiset, joita aidosti toivoi. Ne onnistumiset joita oli odotettu vuosikausia. Nyt ollessani raskaana huomaan itsessäni tiettyä "luisumista" pois lapsettoman maailmasta. Tunnistan lapsettomuusblogien tunteet, mutten jostain syystä, enää koe niitä yhtä voimakkaina. Seuraamieni blogien joukkoon on tullut uusia blogeja, sellaisia joissa odotetaan. Aiemmin odotusta seuraavat blogit olivat vain niitä, jotka olivat lapsettomuustaipaleensa päätteeksi onnistuneet ja joiden puolesta olin onnistumisesta häkellyttävän onnellinen.
Unohdanko tulevaisuudessa lapsettomuuteni kokonaan? Häviävätkö lapsettomuuden jättämät arvet? Viikonloppuna otin askeleen tähän suuntaan ja pakkasin jääkaapista Puregon-kynän siihen vihreään pussukkaan ja laitoin kaappiin. Sinne vaaleanpunaisen projektikansion viereen. Kynässä oli muuten vielä jäljellä noin 100 e:n edestä vanhentunutta Puregon-liuosta, täytynee kiikuttaa jämä apteekkiin. Kansio jatkaa elämäänsä ja täyttyy jatkossa odotukseen liittyvillä papereilla ja infolehtisillä.
Omaa raskauttani on tähän mennessä takana 11 viikkoa ja 3 päivää. Lilypien tickerin mukaan laskettuun aikaan on tänään jäljellä 200 päivää. Kahdennentoista viikon on perinteisesti ajateltu olevan ensimmäisen kolmanneksen viimeinen. Se viikko, jonka jälkeen kriittisimmät ajat keskenmenoriskin suhteen ovat ohitse. Lapsettomuuden jättämä keskenmenon pelko ei ole enää päivittäinen (kiitos dopplerin :) ja turvotuksen). Uskallan oikeasti ajatella olevani raskaana. Vielä en tosin ole ihan niin pitkällä, että olisin sisäistänyt että meille tulee vauva. Kai senkin aika tulee aikanaan.
Olen pohtinut raskaudesta kertomista. Missä vaiheessa pitäisi "tulla kaapista"? Osa minusta haluaisi huutaa ja kailottaa koko maailmalle, että olen RASKAANA! Hei kaikki! MINÄ ODOTAN VAUVAA!! Toinen puoli taas haluaa hyssytellä, ehkä suojella niitä, jotka eivät ehkä halua kuulla uutista. Tai entä jos joku sittenkin menee pieleen?
Pian alkaa olla "se aika" kun raskaudesta voi turvallisemmin mielin kertoa. Tähän mennessä asiasta tietää muutama läheinen ystävä (no, okei 7 ystävää) ja tulevat isovanhemmat. Töissä tietää esimieheni ja lisäksi 2 läheistä työkaveria. Tuleva eno eli veljeni sai tiedon runsas viikko sitten syntymäpäivänään. Tällä viikolla on torstaina ultra. Jos kaikki on hyvin, niin sen jälkeen on annettu isovanhemmille lupa kertoa uutista keille nyt katsovat tarpeelliseksi.
Ensi viikonlopuksi vain päivä ultran jälkeen lähdemme viikonloppuretkelle kaupunkiin ja tapaamme suuren osan miehen ystävistä. Voi olla, että ainakin osalle selviää asianlaita. Muutama pariskunta tietää taustastamme ja saattavat siis kertomattakin arvata asian tilan, mutta mikäs siinä.
Omista ystävistäni en tiedä miten ja missä asian kertoisin. Vähän jännittää, että järjestetäänkö minulle polttarit ja toisaalta joutuvatko kaasot paljastamaan asian etukäteen. Suurinta osaa (asiasta tietämättömistä) ystävistäni näen nimittäin seuraavan kerran vasta polttareissa, jos sellaiset on tai sitten vasta häissä.
Töissä tekisi toisaalta mieli kertoa, olisi helpompi olla, kun ei tarvitsisi peitellä turvotustaan tai väsymystään. Toisaalta tekisi mieli olla kertomatta ja antaa uteliaiden työtoverien kiemurrella ja pohdiskella että "onkohan se nyt vai ei, kun se on noita tunikoita nyt niin paljon pitänyt ja voi että kun se ei sitä kahviakaan oo juonut neljään kuukauteen ja voi voi kun se sitä uutta tila-autoakin katselee niin kovasti"...
Kaikelle kansalle asia selviää viimeistään häissä sitten. Siihen saakka varmaan tulee käytännössä luovittua "tilaisuuden tullen" -taktiikalla. Onhan tässä vielä 200 päivää aikaa.
Unohdanko tulevaisuudessa lapsettomuuteni kokonaan? Häviävätkö lapsettomuuden jättämät arvet? Viikonloppuna otin askeleen tähän suuntaan ja pakkasin jääkaapista Puregon-kynän siihen vihreään pussukkaan ja laitoin kaappiin. Sinne vaaleanpunaisen projektikansion viereen. Kynässä oli muuten vielä jäljellä noin 100 e:n edestä vanhentunutta Puregon-liuosta, täytynee kiikuttaa jämä apteekkiin. Kansio jatkaa elämäänsä ja täyttyy jatkossa odotukseen liittyvillä papereilla ja infolehtisillä.
Omaa raskauttani on tähän mennessä takana 11 viikkoa ja 3 päivää. Lilypien tickerin mukaan laskettuun aikaan on tänään jäljellä 200 päivää. Kahdennentoista viikon on perinteisesti ajateltu olevan ensimmäisen kolmanneksen viimeinen. Se viikko, jonka jälkeen kriittisimmät ajat keskenmenoriskin suhteen ovat ohitse. Lapsettomuuden jättämä keskenmenon pelko ei ole enää päivittäinen (kiitos dopplerin :) ja turvotuksen). Uskallan oikeasti ajatella olevani raskaana. Vielä en tosin ole ihan niin pitkällä, että olisin sisäistänyt että meille tulee vauva. Kai senkin aika tulee aikanaan.
Olen pohtinut raskaudesta kertomista. Missä vaiheessa pitäisi "tulla kaapista"? Osa minusta haluaisi huutaa ja kailottaa koko maailmalle, että olen RASKAANA! Hei kaikki! MINÄ ODOTAN VAUVAA!! Toinen puoli taas haluaa hyssytellä, ehkä suojella niitä, jotka eivät ehkä halua kuulla uutista. Tai entä jos joku sittenkin menee pieleen?
Pian alkaa olla "se aika" kun raskaudesta voi turvallisemmin mielin kertoa. Tähän mennessä asiasta tietää muutama läheinen ystävä (no, okei 7 ystävää) ja tulevat isovanhemmat. Töissä tietää esimieheni ja lisäksi 2 läheistä työkaveria. Tuleva eno eli veljeni sai tiedon runsas viikko sitten syntymäpäivänään. Tällä viikolla on torstaina ultra. Jos kaikki on hyvin, niin sen jälkeen on annettu isovanhemmille lupa kertoa uutista keille nyt katsovat tarpeelliseksi.
Ensi viikonlopuksi vain päivä ultran jälkeen lähdemme viikonloppuretkelle kaupunkiin ja tapaamme suuren osan miehen ystävistä. Voi olla, että ainakin osalle selviää asianlaita. Muutama pariskunta tietää taustastamme ja saattavat siis kertomattakin arvata asian tilan, mutta mikäs siinä.
Omista ystävistäni en tiedä miten ja missä asian kertoisin. Vähän jännittää, että järjestetäänkö minulle polttarit ja toisaalta joutuvatko kaasot paljastamaan asian etukäteen. Suurinta osaa (asiasta tietämättömistä) ystävistäni näen nimittäin seuraavan kerran vasta polttareissa, jos sellaiset on tai sitten vasta häissä.
Töissä tekisi toisaalta mieli kertoa, olisi helpompi olla, kun ei tarvitsisi peitellä turvotustaan tai väsymystään. Toisaalta tekisi mieli olla kertomatta ja antaa uteliaiden työtoverien kiemurrella ja pohdiskella että "onkohan se nyt vai ei, kun se on noita tunikoita nyt niin paljon pitänyt ja voi että kun se ei sitä kahviakaan oo juonut neljään kuukauteen ja voi voi kun se sitä uutta tila-autoakin katselee niin kovasti"...
Kaikelle kansalle asia selviää viimeistään häissä sitten. Siihen saakka varmaan tulee käytännössä luovittua "tilaisuuden tullen" -taktiikalla. Onhan tässä vielä 200 päivää aikaa.
torstai 20. tammikuuta 2011
11. viikko päättyy
10+6, ultraan viikko
Sain kuin sainkin siirrettyä ultran niin, että mieskin pääsee mukaan. Ihan mahtava juttu! Uusi ultra-aika on siis ensi viikon torstai 27.1.2011 kello 13:10. Melkein jo nyt jännittää. Miten ihanaa onkaan päästä kurkistamaan myttysen elämään!
Tänä aamuna kuulin toista kertaa dopplerilla myttysen sydänäänet. Tippa tuli väkisinkin taas linssiin, on se vaan niin hienoa. Viime kuulemisen jälkeen olen muutaman kerran kokeillut tuloksetta saada ääniä kuuluviin. Myttynen on ollut iltaisin kovin vauhdikas tai vaan ujo, sillä ääniä ei ole kuulunut. Ehkä aamu on hänelle rauhaisampi hetki. *snif*
Minun oli aikeissa hyödyntää "iltavuoro" tänään käymällä antamassa alkuraskauden verinäytteet ennen töihin menoa. Lähetteet ovat neuvolakortin välissä ja odottavat vain sitä, että jaksan herätä aikaisin ja suunnata heti aamusta laboratorion jonoon. Enpä ollut ajatellutkaan sitä, että sattui olemaan pikkupitäjämme toripäivä ja koko keskusta parveili mummeleita ja papparaisia. Kävin huokaisemassa terveyskeskuksen ovella ja samalla totesin, että ehkä jaksan joku aamu poiketa heti klo 7:30. Jonoa oli noin parin tunnin tarpeiksi. Huoh. Näytteenanto saa jäädä ensi viikkoon.
Olo on varsin oireeton. Syödä voisi koko ajan (ja olen syönytkin), vaikka enää ei tule ihan kauheaa oloa, jos ei saakaan juuri oikealla sekunnilla ruokaa. Maha alkaa olla niin turvoksissa iltapäivällä - illalla, että periaatteessa voisin alkaa tehdä hääpukuakin jo, kun on tuollainen keskiraskauden kumpu tarpeen vaatiessa pullistettavissa esiin. :D Ehkä viikonloppuna sitten. Pikkuinen kumpu alkaa muodostua niin, että itse huomaan, ettei mahaa saa enää imaistua ihan litteäksi.
Myttystä koskevat hankinnat tullaan aloittamaan autosta. Ei todellakaan pienin hankinta, mutta joka tapauksessa se olisi edessä. Vähän jännittää, sillä ollaan päätetty hankkia ihan uusi auto. Enpä ole sellaistakaan ennen tehnyt...
Sain kuin sainkin siirrettyä ultran niin, että mieskin pääsee mukaan. Ihan mahtava juttu! Uusi ultra-aika on siis ensi viikon torstai 27.1.2011 kello 13:10. Melkein jo nyt jännittää. Miten ihanaa onkaan päästä kurkistamaan myttysen elämään!
Tänä aamuna kuulin toista kertaa dopplerilla myttysen sydänäänet. Tippa tuli väkisinkin taas linssiin, on se vaan niin hienoa. Viime kuulemisen jälkeen olen muutaman kerran kokeillut tuloksetta saada ääniä kuuluviin. Myttynen on ollut iltaisin kovin vauhdikas tai vaan ujo, sillä ääniä ei ole kuulunut. Ehkä aamu on hänelle rauhaisampi hetki. *snif*
Minun oli aikeissa hyödyntää "iltavuoro" tänään käymällä antamassa alkuraskauden verinäytteet ennen töihin menoa. Lähetteet ovat neuvolakortin välissä ja odottavat vain sitä, että jaksan herätä aikaisin ja suunnata heti aamusta laboratorion jonoon. Enpä ollut ajatellutkaan sitä, että sattui olemaan pikkupitäjämme toripäivä ja koko keskusta parveili mummeleita ja papparaisia. Kävin huokaisemassa terveyskeskuksen ovella ja samalla totesin, että ehkä jaksan joku aamu poiketa heti klo 7:30. Jonoa oli noin parin tunnin tarpeiksi. Huoh. Näytteenanto saa jäädä ensi viikkoon.
Olo on varsin oireeton. Syödä voisi koko ajan (ja olen syönytkin), vaikka enää ei tule ihan kauheaa oloa, jos ei saakaan juuri oikealla sekunnilla ruokaa. Maha alkaa olla niin turvoksissa iltapäivällä - illalla, että periaatteessa voisin alkaa tehdä hääpukuakin jo, kun on tuollainen keskiraskauden kumpu tarpeen vaatiessa pullistettavissa esiin. :D Ehkä viikonloppuna sitten. Pikkuinen kumpu alkaa muodostua niin, että itse huomaan, ettei mahaa saa enää imaistua ihan litteäksi.
Myttystä koskevat hankinnat tullaan aloittamaan autosta. Ei todellakaan pienin hankinta, mutta joka tapauksessa se olisi edessä. Vähän jännittää, sillä ollaan päätetty hankkia ihan uusi auto. Enpä ole sellaistakaan ennen tehnyt...
tiistai 18. tammikuuta 2011
Onnen päivä
10+4
Voi onnen päivää. Töistä kotiuduttunani minua odotti (tietysti miehen ja koirien lisäksi) kaksi ihanaa asiaa. Ensinnäkin tuleva kaunis vihkisormukseni odotti keittiön pöydällä rasiassa. Sain pikaisesti kokeilla sitä ennen kuin mies kiikutti sen piiloon. Ihana, vähän pöyhkeä, mutta sopivan yksinkertainen.
Toiseksi eteisessä odotti kirje keskussairaalasta. Tällä kertaa se ei sisältänyt lapsettomuuspolin laskua (eikä karhukirjettä, minkä sain viime viikolla laskusta, jota en mielestäni ole edes saanut, mutta ei siitä sen enempää). Kuoressa oli ilmoitus meille varatusta alkuraskauden UÄ-tutkimuksesta. Ultra on varattu keskiviikolle 26.1.2011 kello 11:00. Aika on miehelle huonoin mahdollinen ja koetankin huomenna kysyä, onnistuisiko ensi torstai tai perjantai. Jos vaihtaminen ei onnistu, niin menen yksin. Joka tapauksessa ultra on siis ensi viikolla.
Onnellisuudesta tänään iso ja muikea :)
Voi onnen päivää. Töistä kotiuduttunani minua odotti (tietysti miehen ja koirien lisäksi) kaksi ihanaa asiaa. Ensinnäkin tuleva kaunis vihkisormukseni odotti keittiön pöydällä rasiassa. Sain pikaisesti kokeilla sitä ennen kuin mies kiikutti sen piiloon. Ihana, vähän pöyhkeä, mutta sopivan yksinkertainen.
Toiseksi eteisessä odotti kirje keskussairaalasta. Tällä kertaa se ei sisältänyt lapsettomuuspolin laskua (eikä karhukirjettä, minkä sain viime viikolla laskusta, jota en mielestäni ole edes saanut, mutta ei siitä sen enempää). Kuoressa oli ilmoitus meille varatusta alkuraskauden UÄ-tutkimuksesta. Ultra on varattu keskiviikolle 26.1.2011 kello 11:00. Aika on miehelle huonoin mahdollinen ja koetankin huomenna kysyä, onnistuisiko ensi torstai tai perjantai. Jos vaihtaminen ei onnistu, niin menen yksin. Joka tapauksessa ultra on siis ensi viikolla.
Onnellisuudesta tänään iso ja muikea :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)