Puolimatkan krouvi

RV 20+1

Yksi rajapyykki tässä raskaudessa on taas saavutettu. Puolimatkan raja oli eilen ja tänään ollaan siis jo raskauden jälkimmäisellä puoliskolla. Raskaus näkyy, muttei ole vielä(kään) mikään itsestäänselvyys satunnaiselle vastaantulijalle. Maanantaina olin tanssitunnilla (itämainen tanssi), kahden viikon tunnit olikin jäänyt väliin. Nyt raskaus oli niin ilmeisesti näkyvissä, että vitsailtiin porukalla että myttynen tulee merisairaaksi, kun harjoiteltiin vatsan undulaatioita.

Olen koko raskauden ajan voinut erinomaisen hyvin. Tuntuu hassulta, kun ihmiset kysyvät, että miten olen voinut. Ihan kuin pitäisi olla jotain vaikeuksia? No, hyväähän ihmiset vain tarkoittavat ja samaa kyselen itsekin, jos kuulen, että joku on raskaana. Pari kertaa on tullut niitä harjoitussupistuksia, sikäli mikäli ne niitä on. Ensimmäinen kerta oli hiihtolenkin jälkeen iltakävelyllä ja toinen jäällä tehdyn pidemmän kävelylenkin (lumessa tarpomisen) jälkeisenä päivänä. Molemmat menivät kyllä ohi itsestään ennen kuin ehdin huolestua.

Iltaisin teen rutiinisti parin kilometrin kävelyn koirien kanssa ja usein tarkoituksella pyrin kävelemään aika vauhdilla. Toistaiseksi vauhti ei juuri ole hidastunutkaan. Ulkona tulee sellainen olo, että tekisi mieli jatkaa ja jatkaa, tehdä vielä tuosta lisäluuppi reittiin. Välillä olen koukannutkin lisämetrejä, mutta tällä viikolla on ollut niin liukasta ja siksi ahdistavaa kävellä, että olen tyytynyt peruslenkkiin. Pikkuhiljaa huomaan hengästyväni helpommin. Ei niinkään kävellessä, mutta esim. työpaikan portaissa tuntuu, että ylhäällä pitää hetki hengähtää ennen kuin jatkaa matkaa. Siitä tulee vähän mummo-fiilis, mutta kai se kuuluu tähän raskauteen. Ehkä se onkin mamma-fiilis. :)

Töissä on alkanut auttamatta lähtölaskenta. Jotenkin koitan taistella sitä vastaan, mutta toisaalta tekisi mieli luovuttaa. Oman projektini viimeisiä toimenpiteitä viedään ja ne haluan hoitaa kunnolla. Muiden toimista alan pikkuhiljaa huomata, että olen jäämässä pois. Uusien hankkeiden aloituspalaverien osallistujiin en kuulu enää, mikä vähän vaivaa, sillä tulee ulkopuolinen olo. Meillä on kuitenkin niin pieni työyhteisö, että helposti jää ulkopuoliseksi. Asian laitaan täytynee vaan tyytyä... hoidan omat hommani ja käytän lopun ajan sitten vaikka lorvimiseen, jos minua ei haluta enää mukaan uusien asioiden miettimiseen. Ensi viikolla minulla on kehityskeskustelu ja aion kyllä nostaa esiin sen, että toivoisin olevani tasavertainen osa työyhteisöä loppuun saakka. Kehityskeskustelussa toivottavasti selviää myös tuo loman alku.

Edelleen jaksan joka päivä olla kiitollinen siitä, että saan aloittaa tämänkin päivän raskaana. Tuntuu ihmeelliseltä, että myttynen on jo pöydälläni makaavan viivottimen mitoissa! Ensimmäisen kerran, kun hänet näin, oli mittaa kuitenkin hurjat 10 mm. Tuntuu ihan käsittämättömältä ajatukselta, että sisälläni on pienen pieni ihminen. Hän kasvaa ja kehittyy, vain tullakseen tähän maailmaan joskus. Ihan huikeaa. Välillä pelkään, että tämä loppuu. Pelko on kuitenkin jo erilaista kuin alkuun. Se ei salpaa hengitystä, eikä ole koko ajan läsnä. Tiedän, että aina voin kuunnella vatsan elämää dopplerilla ja pian niitä liikkeitäkin kai alkaa jo säännöllisemmin tuntua. Tällä viikolla olen parinakin iltana kiusannut myttystä kuuntelemalla sydäntä ja liikehdintää dopplerin avulla. Siinä kuunnellessa ylitse vyöryy valtaisa onnen tunne. Meidän myttynen. :)

Rakenneultrakin lähenee, siihen on alle kaksi viikkoa!