17+0
Teen asiantuntijatyötä. Projekteja ja projekteja, niin kuin tänä päivänä taitaa suurin osa ihmisistä tehdäkin. Yleensä meillä töissä kaikki (12 hlö) tekevät montaa projektia yhtä aikaa. Näin minullakin oli aiemmin, kunnes viime maaliskuussa siirryin tekemään lähes 100 % työajalla yhtä kohtuullisen laaja-alaista projektia.
Projektiin alun perin valittu työntekijä lähti virkatöihin ja minut pestattiin kesken projektin hänen paikalleen talon sisältä. Projekti on ollut mielenkiintoinen ja haastava ja sen lopputuloksena syntyy laaja (noin 80-100 -sivuinen) loppuraportti, johon osa osioista tulee ostopalveluna, osa projektin osatoteuttajilta ja iso osa täältä talon sisältä. Kirjoittajia on talon sisällä allekirjoittaneen lisäksi kaksi esimiestäni.
Olen itse asettanut tavoitteeksi, että raportti olisi kasassa vähintään omien kirjoitushommieni osalta häihin mennessä. Häämatkaviikkomme jälkeen viikolla 12 sen pitäisi olla lausuntoja varten kasassa ja jaettavissa maailmalle kommentoitavaksi.
Ulkopuolisten kirjoittajien osiot ovat tulleet ajallaan ja olen tuonut myös heille aikataulun esille. Esimiesten kiireiden vuoksi heidän omia osioitaan ei ole kuulunut (eikä kuulu ajoissa). Eilen kyselin niiden perään ja nyt alkaa vaikuttaa siltä, että osa niistä kirjoitushommista kaatuu tässä vaiheessa minulle. Arvasin tämän jo marraskuussa ja olen useaan otteeseen tuonut esiin, että mikäli ne siirtyvät minun vastuulleni, haluan tiedon siitä hyvissä ajoin. Viikko ennen ei ole hyvissä ajoin mielestäni, kun aikaa olisi ollut monta kuukautta.
Nyt omat työni seisovat ja odottavat heidän tekstejään ja heiltä tulee jatkuvasti kiireisiä viestejä, kuinka tekstien toimitus aina vaan siirtyy ja siirtyy. Todella turhauttavaa istua pöydän takana ja odottaa, että joku tekisi sen mitä on luvannut ja kun se lupaus ei sitten toteudu, niin omat suunnitelmat ja aikataulut (jotka olen siis itselleni luonut ja tuonut esiin jo marraskuussa) menevät uusiksi viime tingassa. Ja kaikki viivästyminen koskee tietysti myös talon ulkopuolisia tahoja ja vähentää heidän lausunto- ja kommentointiaikaansa (mikä tietysti henkilöityy minuun, joka olen aikataulut luvannut)...
Noh, tämä projekti on päättymässä juuri sopivasti kesällä niin, että pistän projektin pakettiin ja jään sitten lomille, ensin kesä- ja sitten äitiyslomalle. Itse tekemässäni aikataulussa on väljyyttä, mutta olen halunnutkin tehdä niin. Aina tuppaa tulemaan viivästyksiä, mutta sitä en oikein siedä, että ne johtuisivat minusta.
Esimieheni ovat molemmat hirmu mukavia ja ihania ihmisiä, mutta aivan liian kiireisiä. Ottavat itselleen liikaa tehtäviä projekteihin ja keskittyvät silti kaikki päivät verkostoitumisiin ja uusien projektien valmisteluihin (kuten esimiesten kuuluukin). On todella ärsyttävää ja turhauttavaa patistella pomojaan tekemään omat osansa käynnissä olevaan projektiin, kun koko ajan on "jotain tärkeämpää" menossa. Tänään iltapäivällä vihdoin saan pomon aikaa tunnin tälle asialle. Sitten selviää, miten suossa omat aikatauluni ovat ja saanko sittenkään työn puolesta stressittömiä häitä ja huoletonta häämatkaa.
Puuh. Purkaus. (ja aikamoinen sivupurkaus varsinaiseen blogiaiheeseen nähden, mutta pakko päästä johonkin purkamaan)
Olen suunnitellut jääväni lomalle juhannuksena, äitiysloma alkaa sitten 7.7. Jos näin mennään, niin loman alkuun on 14 viikkoa. Kunpa ne viikot kuluisivat yhtä nopeaan kuin muutama viime viikko.
torstai 3. maaliskuuta 2011
tiistai 1. maaliskuuta 2011
Neuvolassa
16+5
Tervehdys neuvolasta. Oli ihan mukava käynti, mies oli mukana myös. Pikuisen sykkeet oli 140-150 ja neuvolantäti kehui häntä vilkkaaksi <3. Painoa oli edelliseen käyntiin verrattuna tullut 300 g viikossa. Verenpaine oli edelleen aika alhaalla 120/62, joten sain luvan syödä edelleen vähän salmiakkia.
Huomasin viikonloppuna, että kohtu on tullut näkyviin alavatsalle tuon epämääräisen röllykän alapuolelle. Se tuntuu sellaisena kovana pallona ja on konkreettinen muistutus siitä, että jotain tapahtuu. Nyt neuvolassa täti kehui sitä palloa, että onpa se tosiaan selvästi kasvanut. Siitä tuli hyvä mieli.
Mitään liikkeisiin viittaavaa en ole tuntenut lauantain jälkeen, lauantaina istuin hetken sohvalla ja alamahalla oikealla puolella tuntui selvä kupla, mutta se ehti mennä ohi ennen kuin melkein edes tajusin mitään. Tiedä sitten oliko se ensimmäinen liike vai eksynyt pieru...
Neuvolassa kerrottiin, että meidän sairaalassa on siirrytty videoitse auditoriossa näytettävään synnytysvalmennukseen ja sairaalaan tutustumiseen entisen osastolla kierrättämisen sijaan. Minusta se on suoraan sanottuna ihan p***stä, olen pettynyt. Enhän ole koskaan edes käynyt sairaalassa (paitsi nyt lapsettomuushoidoissa ja kerran ultrassa), saati synnytysosastolla. Olisi kyllä kiva vähän etukäteen tietää, mihin sitä on menossa muutenkin kuin videon kautta. Muutenkin jo pelkkä 70 km etäisyys sairaalaan jännittää.
Melkein jo alkaa tuleva pelottaa, vaikken kovin herkkä olekaan... Tuntuu, että astuisi johonkin mustaan aukkoon sitten joskus.
Tervehdys neuvolasta. Oli ihan mukava käynti, mies oli mukana myös. Pikuisen sykkeet oli 140-150 ja neuvolantäti kehui häntä vilkkaaksi <3. Painoa oli edelliseen käyntiin verrattuna tullut 300 g viikossa. Verenpaine oli edelleen aika alhaalla 120/62, joten sain luvan syödä edelleen vähän salmiakkia.
Huomasin viikonloppuna, että kohtu on tullut näkyviin alavatsalle tuon epämääräisen röllykän alapuolelle. Se tuntuu sellaisena kovana pallona ja on konkreettinen muistutus siitä, että jotain tapahtuu. Nyt neuvolassa täti kehui sitä palloa, että onpa se tosiaan selvästi kasvanut. Siitä tuli hyvä mieli.
Mitään liikkeisiin viittaavaa en ole tuntenut lauantain jälkeen, lauantaina istuin hetken sohvalla ja alamahalla oikealla puolella tuntui selvä kupla, mutta se ehti mennä ohi ennen kuin melkein edes tajusin mitään. Tiedä sitten oliko se ensimmäinen liike vai eksynyt pieru...
Neuvolassa kerrottiin, että meidän sairaalassa on siirrytty videoitse auditoriossa näytettävään synnytysvalmennukseen ja sairaalaan tutustumiseen entisen osastolla kierrättämisen sijaan. Minusta se on suoraan sanottuna ihan p***stä, olen pettynyt. Enhän ole koskaan edes käynyt sairaalassa (paitsi nyt lapsettomuushoidoissa ja kerran ultrassa), saati synnytysosastolla. Olisi kyllä kiva vähän etukäteen tietää, mihin sitä on menossa muutenkin kuin videon kautta. Muutenkin jo pelkkä 70 km etäisyys sairaalaan jännittää.
Melkein jo alkaa tuleva pelottaa, vaikken kovin herkkä olekaan... Tuntuu, että astuisi johonkin mustaan aukkoon sitten joskus.
torstai 24. helmikuuta 2011
vauva, ei tyttö tai poika
16+0
Uusi viikko pyörähti taas käyntiin. Aika tuntuu menevän vauhdilla eteenpäin, mikä on hitaasti kuluneiden alkuviikkojen jälkeen pelkästään positiivinen asia. Olo on hyvä, mutta paksu. :) Aamuisessa mahakuvassa ei mielestäni silti vielä näy maha niin paljon kuin miltä se tuntuu.
Vaaka näytti eilen aamulla 61 kg, eli painoa ei ole vieläkään kummoisesti kertynyt, vaikka vartalo muuttaakin muotoaan. Periaatteessa ollaan siis edelleen tilanteessa jossa paino on nyt 2 kg lähtöpainoa suurempi. Sikälimikäli Ikean viiden euron vaakaan on luottaminen. Punnitsemisissa olen ottanut nyt tavaksi käydä punnittavana niinä aamuina kun suoli on toiminut. Ummetus on muodostunut jo ehkä vähän ahdistavaksikin. Tuntuu, ettei mitään tule ulos, vaikka kuinka työntäisi toisesta päästä kuitupitoista tavaraa ja vettä sisään. Kai se on hyvä, että tulee jotain vaivaakin, ettei nyt ihan leikitellen tämä homma menisi läpi. :D
Keskittymiskyky erityisesti töissä on karannut varmaan lopullisesti. Töissä hommia on sillä tavalla sopivasti, että liikaakin on mahdollisuuksia antaa ajatusten harhailla. Ehkä pitäisi olla kiireisempää, niin kuluisi nämä viimeiset kuukaudet edes jotenkin. Saisiko aikaansaamattomuuteen sairaslomaa?
Päätettiin miehen kanssa eilen, että ei haluta tietää etukäteen kumpaa sukupuolta myttynen edustaa. Toivomme kuitenkin ensisijaisesti vauvaa, lasta. Emme tyttöä tai poikaa. En muutenkaan haikaile vaaleansinisiä tossukoita tai vaaleanpunaisia tapetteja, pikemminkin päin vastoin. Ehkä noihin hempeilyväreihin ehtii tarttua sitten kun lapsi osaa niitä itse pyytää. Vierastan myös ajatusta kukka- tai prinsessakuosisista vaaleanpunaisista lastenvaunuista tai ralliautoverhoista lastenhuoneessa. Nyt ainakin tuntuu siltä, etten tahdo ehdointahdoin opettaa jo pienelle vauvalle, että mikä on sopivaa juuri tytön tai pojan pukea tai leikkiä.
Sitäpaitsi minua kiehtoo ajatus yllätyksestä synnytyksessä.
Päätöksen kunniaksi hairahdin tekemään myttyselle jälleen pikkuisen hankinnan. Finlaysonilla on käynnissä vekaraviikko ja tänään -30 % alennuksella oli aappa-tuotteet. Tyttö- tai poika-apinamyttyselle tulee ruokalappu ja pussilakanasetti.
Mielestäni ihanat, meidän rakkaalle myttyselle. :)
Uusi viikko pyörähti taas käyntiin. Aika tuntuu menevän vauhdilla eteenpäin, mikä on hitaasti kuluneiden alkuviikkojen jälkeen pelkästään positiivinen asia. Olo on hyvä, mutta paksu. :) Aamuisessa mahakuvassa ei mielestäni silti vielä näy maha niin paljon kuin miltä se tuntuu.
Vaaka näytti eilen aamulla 61 kg, eli painoa ei ole vieläkään kummoisesti kertynyt, vaikka vartalo muuttaakin muotoaan. Periaatteessa ollaan siis edelleen tilanteessa jossa paino on nyt 2 kg lähtöpainoa suurempi. Sikälimikäli Ikean viiden euron vaakaan on luottaminen. Punnitsemisissa olen ottanut nyt tavaksi käydä punnittavana niinä aamuina kun suoli on toiminut. Ummetus on muodostunut jo ehkä vähän ahdistavaksikin. Tuntuu, ettei mitään tule ulos, vaikka kuinka työntäisi toisesta päästä kuitupitoista tavaraa ja vettä sisään. Kai se on hyvä, että tulee jotain vaivaakin, ettei nyt ihan leikitellen tämä homma menisi läpi. :D
Keskittymiskyky erityisesti töissä on karannut varmaan lopullisesti. Töissä hommia on sillä tavalla sopivasti, että liikaakin on mahdollisuuksia antaa ajatusten harhailla. Ehkä pitäisi olla kiireisempää, niin kuluisi nämä viimeiset kuukaudet edes jotenkin. Saisiko aikaansaamattomuuteen sairaslomaa?
Päätettiin miehen kanssa eilen, että ei haluta tietää etukäteen kumpaa sukupuolta myttynen edustaa. Toivomme kuitenkin ensisijaisesti vauvaa, lasta. Emme tyttöä tai poikaa. En muutenkaan haikaile vaaleansinisiä tossukoita tai vaaleanpunaisia tapetteja, pikemminkin päin vastoin. Ehkä noihin hempeilyväreihin ehtii tarttua sitten kun lapsi osaa niitä itse pyytää. Vierastan myös ajatusta kukka- tai prinsessakuosisista vaaleanpunaisista lastenvaunuista tai ralliautoverhoista lastenhuoneessa. Nyt ainakin tuntuu siltä, etten tahdo ehdointahdoin opettaa jo pienelle vauvalle, että mikä on sopivaa juuri tytön tai pojan pukea tai leikkiä.
Sitäpaitsi minua kiehtoo ajatus yllätyksestä synnytyksessä.
Päätöksen kunniaksi hairahdin tekemään myttyselle jälleen pikkuisen hankinnan. Finlaysonilla on käynnissä vekaraviikko ja tänään -30 % alennuksella oli aappa-tuotteet. Tyttö- tai poika-apinamyttyselle tulee ruokalappu ja pussilakanasetti.
Mielestäni ihanat, meidän rakkaalle myttyselle. :)
maanantai 21. helmikuuta 2011
Onnea ja varjo
15+4
Päivät menevät nyt vauhdilla eteenpäin. Päivä päivältä ällistyn; näin pitkällä jo! Kuudestoista viikko. Vauhdikkuus on ollut turhankin läsnä arjessakin ja olen hyvinkin tietoinen siitä, että menoa pitäisi hieman rauhoittaa. Onneksi töissä on hiihtolomaviikko ja moni on poissa. Palavereita ei juurikaan ole ja työpaikallakin on hiljaista kun niin moni on lomilla.
Olotilassa ei ole tapahtunut oikeastaan mitään uutta. Pullahdus on edelleen näkyvissä ja mies kommentoi eilen, että onpas se jo iso se maha. :D Nyt tuntuu kivalta, että maha alkaa kasvaa. Periaatteessa voin jo pitää sellaisia vaatteita, jotka tuovat mahan esiin, eikä joka päivä tarvitse väkisin valita telttavaatteita, jotka peittävät pömpän.
Raskaus on nyt julkinen asia sekä töissä, että ystäväpiirissä. Kaikki ovat olleet iloisia meidän puolesta. Se tuntuu kauhean kivalta. Muutama sellainen tapaus on tullut vastaan, jossa luulen, että meidän uutinen on tuntunut kipeältä. Sen havaitessa tulee kurja olo. On kurjaa huomata, että lähipiirissä on lapsettomia. Tekisi mieli sanoa, että tiedän miltä tuntuu... En silti vain osaa. Jos se tuntuukin ilveilyltä, ylimääräiseltä suolalta haavassa? Synkkä varjo oman onnen keskellä.
Häät lähestyvät. Kolmen viikon päästä olemme aviopari, mies ja vaimo. Nimi muuttuu ja meistä tulee virallisestikin perhe. Myttynen kasvaa kovaa vauhtia ja häiden jälkeen olen antanut itselleni luvan miettiä hankintoja, vaunuja ja vakuutusta, myttysenhuoneen sisustusta ja sen sellaista.
Aurinkokin paistaa. Elän onnellisia aikoja.
Päivät menevät nyt vauhdilla eteenpäin. Päivä päivältä ällistyn; näin pitkällä jo! Kuudestoista viikko. Vauhdikkuus on ollut turhankin läsnä arjessakin ja olen hyvinkin tietoinen siitä, että menoa pitäisi hieman rauhoittaa. Onneksi töissä on hiihtolomaviikko ja moni on poissa. Palavereita ei juurikaan ole ja työpaikallakin on hiljaista kun niin moni on lomilla.
Olotilassa ei ole tapahtunut oikeastaan mitään uutta. Pullahdus on edelleen näkyvissä ja mies kommentoi eilen, että onpas se jo iso se maha. :D Nyt tuntuu kivalta, että maha alkaa kasvaa. Periaatteessa voin jo pitää sellaisia vaatteita, jotka tuovat mahan esiin, eikä joka päivä tarvitse väkisin valita telttavaatteita, jotka peittävät pömpän.
Raskaus on nyt julkinen asia sekä töissä, että ystäväpiirissä. Kaikki ovat olleet iloisia meidän puolesta. Se tuntuu kauhean kivalta. Muutama sellainen tapaus on tullut vastaan, jossa luulen, että meidän uutinen on tuntunut kipeältä. Sen havaitessa tulee kurja olo. On kurjaa huomata, että lähipiirissä on lapsettomia. Tekisi mieli sanoa, että tiedän miltä tuntuu... En silti vain osaa. Jos se tuntuukin ilveilyltä, ylimääräiseltä suolalta haavassa? Synkkä varjo oman onnen keskellä.
Häät lähestyvät. Kolmen viikon päästä olemme aviopari, mies ja vaimo. Nimi muuttuu ja meistä tulee virallisestikin perhe. Myttynen kasvaa kovaa vauhtia ja häiden jälkeen olen antanut itselleni luvan miettiä hankintoja, vaunuja ja vakuutusta, myttysenhuoneen sisustusta ja sen sellaista.
Aurinkokin paistaa. Elän onnellisia aikoja.
maanantai 14. helmikuuta 2011
Pullahdus
14+4
Arvatkaas mitä? Minulle pullahti tosiaan uuden viikon kunniaksi viime viikon to-pe -akselilla maha. Tuohon se vaan eturessuun tärähti melkein yhdessä yössä! Olen aiemmin odottaneilta kyllä kuullut vastaavaa, mutten oikein ole uskonut että se ihan niin vaan voi mennä... Onhan tuo nyt edelleen tuollainen epämääräinen röllykkä ja näytän enemmän lihoneelta kun kauniisti raskaana olevalta, mutta ei tätä enää kyllä saa imaistua tasaiseksi, vaikka kuinka pinnistäisi.
Huomasinpa sellaisenkin hassun asian, että alamahaa peittää ohut valkoinen nukka! Myttynen on kasvattanut itselleen turkin, että tarkenee näillä pakkasilla.
Jee!
Arvatkaas mitä? Minulle pullahti tosiaan uuden viikon kunniaksi viime viikon to-pe -akselilla maha. Tuohon se vaan eturessuun tärähti melkein yhdessä yössä! Olen aiemmin odottaneilta kyllä kuullut vastaavaa, mutten oikein ole uskonut että se ihan niin vaan voi mennä... Onhan tuo nyt edelleen tuollainen epämääräinen röllykkä ja näytän enemmän lihoneelta kun kauniisti raskaana olevalta, mutta ei tätä enää kyllä saa imaistua tasaiseksi, vaikka kuinka pinnistäisi.
Huomasinpa sellaisenkin hassun asian, että alamahaa peittää ohut valkoinen nukka! Myttynen on kasvattanut itselleen turkin, että tarkenee näillä pakkasilla.
Jee!
maanantai 7. helmikuuta 2011
Hyppy tuntemattomaan?
13+4
Uskallan varovasti kurkistella tulevaan. Kaikkeen siihen, mitä lapsettomana on odottanut tapahtuvan "sitten joskus". Joskus alkukesästä, ehkä kesäkuun alussa tai viimeistään juhannuksen tienoilla lopetan työt. Jään kesälomalle ja siitä sitten 7.7. alkaen äitiyslomalle. Tätä tietoa ja aikataulua olen odottanut siitä asti, kun annoimme vauvalle luvan tulla.
Asumme pienellä paikkakunnalla. Täällä asuu alle 5000 asukasta, eli paikka todellakin on pieni maaseutukunta. Työssä käymme molemmat naapurikunnassa 10-15 km:n päässä kotoa. Työssäkäyntipaikkakunnalla on noin 10 000 asukasta. Kuten ehkä olen ennenkin kirjoittanut, olemme molemmat töiden perässä tänne muuttaneita. Itse olen tullut Helsingistä ja mieheni Tampereelta, isoista kaupungeista siis. Olemme tavanneet kuin ihmeen kautta täällä ja löytäneet toisemme. Ilman toisiamme meistä kumpikaan tuskin asuisi täällä enää.
Täällä asumisessa on paljon hyvää. Asuminen on edullista ja luonto on lähellä ja kaunista. Takapihalta pääsee koirien kanssa suoraan metsään. Ilma on puhdasta hengittää eikä ruuhkia ole. Eläminen ja oleminen on turvallista, juoppoja ei näy, kotirappuun kuseksivista narkkareista puhumattakaan. Taloakaan ei tarvitse lukita yöksi, eikä tarvitse sydän syrjällään huolia, jos takaovi jää päiväksi auki. Niin ja... meillä on molemmilla kolutuksiamme vastaava vakituinen työpaikka tässä akateemisten pätkätyöläisten maailmassa.
Kuitenkin päivä päivältä ja vuosi vuodelta enemmän vakuutumme molemmat siitä, että täältä on päästävä pois. Kaipaamme sosiaalista elämää, ystäviä, perheitä, kaupunkia. Sitä, että olisi harrastusmahdollisuuksia, voisi joskus käydä ehkä keikalla tai poiketa kahvilassa. Haluamme muuttaa kaupunkiin. Käytännössä emme voi lähteä ja hypätä uuteen elämään, ellei ainakin toinen saa työpaikkaa muualta. Ensimmäisen askeleen jälkeen asioilla on tapana järjestyä.
Nyt tuntuu, että ensimmäistä kertaa ikinä edessämme häämöttää mahdollisuus uudesta tulevasta. Myttynen. Myttynen muuttaa elämämme joka tapauksessa, mutta siinä sivussa on mahdollista, että vihdoin pääsemme pois. Pois täältä. Ajatuskin saa hymyn huulille ja olon levolliseksi. Ehkä tämä kaikki nykyinen loppuu joskus.
Pelkästään kotiin ja yksin lomalle jääminen pelottaa minua. En osaa edes sairastaa yhtä kokonaista päivää ilman, että tuntuu, että seinät kaatuvat päälle täällä eläessä. Yksikin tai viimeistään toinen päivä saa aikaan tunteen, että seinät kaatuvat päälle. Uskon, että sitten jos ja kun myttynen joskus syntyy, elämään tulee uutta sisältöä niin, että kotona oleminen ei ole ihan niin vaikeaa, mutta siihen mennessä on selvittävä jopa kaksi kuukautta yksin, ehkä onneksi osin miehen kanssa yhteisellä kesälomalla. Yksinäisyys ja täysin sosiaalisista kontakteista eristynyt elämä pelottaa. Miten saan päivät kulumaan?
Äitiysloman aikana on mahdollista, että mies löytää uuden työpaikan. Sitten voimme laittaa oman talomme myyntiin, etsiä uuden kodin ja aloittaa uuden elämän uudessa paikassa. Uskon, että kun aika tulee, löydän kyllä itselleni sitten uusia mielenkiintoisia töitä.
Kaikki tämä tulee vaatimaan meiltä uskallusta. Uskallusta hypätä johonkin, mistä ei tiedä, mitä tuleman pitää. Uskallusta luopua tutusta ja turvallisesta. Pelkästään myttysen tulo on uutta ja tuntematonta kaikkineen, mutta sen rinnalla voi tulla paljon muutakin.
Tällä hetkellä tuntuu, että en todellakaan aio palata takaisin vanhaan työhöni, sinänsä kurjaa, sillä pidän työstäni ja työkavereistani. Toivon, että meissä on riittävästi "munaa" hypätä tuntemattomaan. Ja toivon, että kesän jälkeen aukeaa monta miehelle sopivaa kaupunkityöpaikkaa (mielellään Helsingistä, Tampereelta tai Lahden seudulta).
Paljon uutta ja jännittävää edessä. Huh!
Uskallan varovasti kurkistella tulevaan. Kaikkeen siihen, mitä lapsettomana on odottanut tapahtuvan "sitten joskus". Joskus alkukesästä, ehkä kesäkuun alussa tai viimeistään juhannuksen tienoilla lopetan työt. Jään kesälomalle ja siitä sitten 7.7. alkaen äitiyslomalle. Tätä tietoa ja aikataulua olen odottanut siitä asti, kun annoimme vauvalle luvan tulla.
Asumme pienellä paikkakunnalla. Täällä asuu alle 5000 asukasta, eli paikka todellakin on pieni maaseutukunta. Työssä käymme molemmat naapurikunnassa 10-15 km:n päässä kotoa. Työssäkäyntipaikkakunnalla on noin 10 000 asukasta. Kuten ehkä olen ennenkin kirjoittanut, olemme molemmat töiden perässä tänne muuttaneita. Itse olen tullut Helsingistä ja mieheni Tampereelta, isoista kaupungeista siis. Olemme tavanneet kuin ihmeen kautta täällä ja löytäneet toisemme. Ilman toisiamme meistä kumpikaan tuskin asuisi täällä enää.
Täällä asumisessa on paljon hyvää. Asuminen on edullista ja luonto on lähellä ja kaunista. Takapihalta pääsee koirien kanssa suoraan metsään. Ilma on puhdasta hengittää eikä ruuhkia ole. Eläminen ja oleminen on turvallista, juoppoja ei näy, kotirappuun kuseksivista narkkareista puhumattakaan. Taloakaan ei tarvitse lukita yöksi, eikä tarvitse sydän syrjällään huolia, jos takaovi jää päiväksi auki. Niin ja... meillä on molemmilla kolutuksiamme vastaava vakituinen työpaikka tässä akateemisten pätkätyöläisten maailmassa.
Kuitenkin päivä päivältä ja vuosi vuodelta enemmän vakuutumme molemmat siitä, että täältä on päästävä pois. Kaipaamme sosiaalista elämää, ystäviä, perheitä, kaupunkia. Sitä, että olisi harrastusmahdollisuuksia, voisi joskus käydä ehkä keikalla tai poiketa kahvilassa. Haluamme muuttaa kaupunkiin. Käytännössä emme voi lähteä ja hypätä uuteen elämään, ellei ainakin toinen saa työpaikkaa muualta. Ensimmäisen askeleen jälkeen asioilla on tapana järjestyä.
Nyt tuntuu, että ensimmäistä kertaa ikinä edessämme häämöttää mahdollisuus uudesta tulevasta. Myttynen. Myttynen muuttaa elämämme joka tapauksessa, mutta siinä sivussa on mahdollista, että vihdoin pääsemme pois. Pois täältä. Ajatuskin saa hymyn huulille ja olon levolliseksi. Ehkä tämä kaikki nykyinen loppuu joskus.
Pelkästään kotiin ja yksin lomalle jääminen pelottaa minua. En osaa edes sairastaa yhtä kokonaista päivää ilman, että tuntuu, että seinät kaatuvat päälle täällä eläessä. Yksikin tai viimeistään toinen päivä saa aikaan tunteen, että seinät kaatuvat päälle. Uskon, että sitten jos ja kun myttynen joskus syntyy, elämään tulee uutta sisältöä niin, että kotona oleminen ei ole ihan niin vaikeaa, mutta siihen mennessä on selvittävä jopa kaksi kuukautta yksin, ehkä onneksi osin miehen kanssa yhteisellä kesälomalla. Yksinäisyys ja täysin sosiaalisista kontakteista eristynyt elämä pelottaa. Miten saan päivät kulumaan?
Äitiysloman aikana on mahdollista, että mies löytää uuden työpaikan. Sitten voimme laittaa oman talomme myyntiin, etsiä uuden kodin ja aloittaa uuden elämän uudessa paikassa. Uskon, että kun aika tulee, löydän kyllä itselleni sitten uusia mielenkiintoisia töitä.
Kaikki tämä tulee vaatimaan meiltä uskallusta. Uskallusta hypätä johonkin, mistä ei tiedä, mitä tuleman pitää. Uskallusta luopua tutusta ja turvallisesta. Pelkästään myttysen tulo on uutta ja tuntematonta kaikkineen, mutta sen rinnalla voi tulla paljon muutakin.
Tällä hetkellä tuntuu, että en todellakaan aio palata takaisin vanhaan työhöni, sinänsä kurjaa, sillä pidän työstäni ja työkavereistani. Toivon, että meissä on riittävästi "munaa" hypätä tuntemattomaan. Ja toivon, että kesän jälkeen aukeaa monta miehelle sopivaa kaupunkityöpaikkaa (mielellään Helsingistä, Tampereelta tai Lahden seudulta).
Paljon uutta ja jännittävää edessä. Huh!
torstai 3. helmikuuta 2011
Onko ihmisellä oikeus olla hoikka?
13+0
Olen aina ollut mallia pitkä ja hoikka. Raskauden lähtöpaino oli 59 kg kotivaa'alla, pituus on 169 cm (painoindeksi siis 20,7 eli heittämällä normaalin rajoissa). Koskaan minulla ei ole ollut syömisten kanssa mitään ongelmia. Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen voinut syödä mitä vaan ja kuinka paljon vaan ilman että se näkyy missään. Onneksi kaikki teiniajat ym riskiajat olen säästynyt paino-ongelmilta ja painoon liittyviltä huomautteluilta.
Nyt viime vuosina vasta (iällä 25+) tuntuu, että huomautuksia hoikkuudesta tulee ihan joka suunnasta. Perheeltä, ystäviltä, lääkäreiltä, työkavereilta ja nyt neuvolassakin... Lääkärineuvolakäynnillä (alle tunti) sain kuulla kolme (siis KOLME) kertaa erityismaininnan hoikkuudestani. Koska olen niin hoikka (=lääkärin mielestä urheilullinen, mitä en siis erityisemmin ole), niin todennäköisesti en tule kärsimään verenpaineongelmista tai suonikohjuista (kysyin siis erikseen isäni verisuonitukoksesta, joka syksyllä kiireisenä liuotettiin ja isällä aloitettiin verenohennuslääkitys) tai koska olen niin hoikka, niin sydänäänetkin varmasti helposti kuuluu tai koska olen niin hoikka, niin kyllä onkin helppo tunnustella kohdun asentoa...
Onneksi mies ei huomauttele, hänen kanssaan saan olla mikä olen (paitsi, että hänkin on huomannut, että maha on alkanut kasvaa, se on kiva). On ihan haitarista, että tässä vaiheessa elämää sitä rupeaa miettimään, että olenkohan minä sittenkään normaali, kun koko ajan saan kuulla huomioita painostani. Kai sillekin asialle jotenkin herkistyy ja rupeaa ylireagoimaan.
Tätä ei tietenkään helpota se, että olen viime vuosina huomannut, etten enää voikaan syödä mitä tahansa. Aineenvaihdunta muuttuu ja sellua ja läskiä alkaa kertyä, eikä vartaloni ole mielestäni enää niin hyvännäköinen kuin se on ollut. Näitä ajatuksia en voi kuitenkaan sanoa kellekään ääneen, koska tiedän jo mikä vastaus on... Yllättäen olen huomannut, että minun on vähän vaikea sietää tätä raskauden aiheuttamaa turvotusta ja "epämuodostuneisuutta". Haluaisin kauniin kurvikkaan vauvamahan, enkä tasapaksua turvonnutta pötkövartaloa... Mutta kai sen aika vielä tulee.
En tietenkään aina ole näin herkkä kommenteille. Ehkä tämä on nyt jotenkin muutenkin tällaista muutosten aikaa ja pää yrittää hyväksyä omassa kropassa tapahtuvia uusia asioita. En yleensä loukkaannu ihmisten sanomisista ja tajuan kyllä, että hoikkuuden kommentointia ei tehdä millään pahalla, yleensä päin vastoin. Sitten sattuu jälleen päivä, jolloin puolen tunnin sisään muistetaan KOLME kertaa mainita hoikkuudesta ja samaan aikaan paino on noussut uudelle kymmenelle, missä se ei ole ikinä ennen ollut. Silloin tulee sellainen fiilis, että tekisi mieli huutaa, että mä olen ihan normaalipainoinen, enkä mitenkään erityisen liikunnallinen tai laiha ja myös minulla voi olla ongelmia edessä. Ei kaikki vaivat ole mahdollisesti jo korjattu sillä, että olen hoikka.
Ärrin purrin että voikin ärsyttää! Olen kuitenkin ihan selvästi normaalipainoinen, enkä mikään anorektikko. Sitten jos olisi ylipainoa, niin sitten siitä tulisi kauhea saarna kuinka pitäisi katsoa mitä syö ja muuta... Jos taas ihminen on normaalipainoinen, niin sitten ihmisillä on estoton oikeus huomautella. Eihän lihavillekaan mainita harva se päivä, että onpas sulla vähän tossa ylimääräistä. Se on epäkorrektia se.
Puusk.
Olen aina ollut mallia pitkä ja hoikka. Raskauden lähtöpaino oli 59 kg kotivaa'alla, pituus on 169 cm (painoindeksi siis 20,7 eli heittämällä normaalin rajoissa). Koskaan minulla ei ole ollut syömisten kanssa mitään ongelmia. Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen voinut syödä mitä vaan ja kuinka paljon vaan ilman että se näkyy missään. Onneksi kaikki teiniajat ym riskiajat olen säästynyt paino-ongelmilta ja painoon liittyviltä huomautteluilta.
Nyt viime vuosina vasta (iällä 25+) tuntuu, että huomautuksia hoikkuudesta tulee ihan joka suunnasta. Perheeltä, ystäviltä, lääkäreiltä, työkavereilta ja nyt neuvolassakin... Lääkärineuvolakäynnillä (alle tunti) sain kuulla kolme (siis KOLME) kertaa erityismaininnan hoikkuudestani. Koska olen niin hoikka (=lääkärin mielestä urheilullinen, mitä en siis erityisemmin ole), niin todennäköisesti en tule kärsimään verenpaineongelmista tai suonikohjuista (kysyin siis erikseen isäni verisuonitukoksesta, joka syksyllä kiireisenä liuotettiin ja isällä aloitettiin verenohennuslääkitys) tai koska olen niin hoikka, niin sydänäänetkin varmasti helposti kuuluu tai koska olen niin hoikka, niin kyllä onkin helppo tunnustella kohdun asentoa...
Onneksi mies ei huomauttele, hänen kanssaan saan olla mikä olen (paitsi, että hänkin on huomannut, että maha on alkanut kasvaa, se on kiva). On ihan haitarista, että tässä vaiheessa elämää sitä rupeaa miettimään, että olenkohan minä sittenkään normaali, kun koko ajan saan kuulla huomioita painostani. Kai sillekin asialle jotenkin herkistyy ja rupeaa ylireagoimaan.
Tätä ei tietenkään helpota se, että olen viime vuosina huomannut, etten enää voikaan syödä mitä tahansa. Aineenvaihdunta muuttuu ja sellua ja läskiä alkaa kertyä, eikä vartaloni ole mielestäni enää niin hyvännäköinen kuin se on ollut. Näitä ajatuksia en voi kuitenkaan sanoa kellekään ääneen, koska tiedän jo mikä vastaus on... Yllättäen olen huomannut, että minun on vähän vaikea sietää tätä raskauden aiheuttamaa turvotusta ja "epämuodostuneisuutta". Haluaisin kauniin kurvikkaan vauvamahan, enkä tasapaksua turvonnutta pötkövartaloa... Mutta kai sen aika vielä tulee.
En tietenkään aina ole näin herkkä kommenteille. Ehkä tämä on nyt jotenkin muutenkin tällaista muutosten aikaa ja pää yrittää hyväksyä omassa kropassa tapahtuvia uusia asioita. En yleensä loukkaannu ihmisten sanomisista ja tajuan kyllä, että hoikkuuden kommentointia ei tehdä millään pahalla, yleensä päin vastoin. Sitten sattuu jälleen päivä, jolloin puolen tunnin sisään muistetaan KOLME kertaa mainita hoikkuudesta ja samaan aikaan paino on noussut uudelle kymmenelle, missä se ei ole ikinä ennen ollut. Silloin tulee sellainen fiilis, että tekisi mieli huutaa, että mä olen ihan normaalipainoinen, enkä mitenkään erityisen liikunnallinen tai laiha ja myös minulla voi olla ongelmia edessä. Ei kaikki vaivat ole mahdollisesti jo korjattu sillä, että olen hoikka.
Ärrin purrin että voikin ärsyttää! Olen kuitenkin ihan selvästi normaalipainoinen, enkä mikään anorektikko. Sitten jos olisi ylipainoa, niin sitten siitä tulisi kauhea saarna kuinka pitäisi katsoa mitä syö ja muuta... Jos taas ihminen on normaalipainoinen, niin sitten ihmisillä on estoton oikeus huomautella. Eihän lihavillekaan mainita harva se päivä, että onpas sulla vähän tossa ylimääräistä. Se on epäkorrektia se.
Puusk.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)