Hyppy tuntemattomaan?

13+4

Uskallan varovasti kurkistella tulevaan. Kaikkeen siihen, mitä lapsettomana on odottanut tapahtuvan "sitten joskus". Joskus alkukesästä, ehkä kesäkuun alussa tai viimeistään juhannuksen tienoilla lopetan työt. Jään kesälomalle ja siitä sitten 7.7. alkaen äitiyslomalle. Tätä tietoa ja aikataulua olen odottanut siitä asti, kun annoimme vauvalle luvan tulla.

Asumme pienellä paikkakunnalla. Täällä asuu alle 5000 asukasta, eli paikka todellakin on pieni maaseutukunta. Työssä käymme molemmat naapurikunnassa 10-15 km:n päässä kotoa. Työssäkäyntipaikkakunnalla on noin 10 000 asukasta. Kuten ehkä olen ennenkin kirjoittanut, olemme molemmat töiden perässä tänne muuttaneita. Itse olen tullut Helsingistä ja mieheni Tampereelta, isoista kaupungeista siis. Olemme tavanneet kuin ihmeen kautta täällä ja löytäneet toisemme. Ilman toisiamme meistä kumpikaan tuskin asuisi täällä enää.

Täällä asumisessa on paljon hyvää. Asuminen on edullista ja luonto on lähellä ja kaunista. Takapihalta pääsee koirien kanssa suoraan metsään. Ilma on puhdasta hengittää eikä ruuhkia ole. Eläminen ja oleminen on turvallista, juoppoja ei näy, kotirappuun kuseksivista narkkareista puhumattakaan. Taloakaan ei tarvitse lukita yöksi, eikä tarvitse sydän syrjällään huolia, jos takaovi jää päiväksi auki. Niin ja... meillä on molemmilla kolutuksiamme vastaava vakituinen työpaikka tässä akateemisten pätkätyöläisten maailmassa.

Kuitenkin päivä päivältä ja vuosi vuodelta enemmän vakuutumme molemmat siitä, että täältä on päästävä pois. Kaipaamme sosiaalista elämää, ystäviä, perheitä, kaupunkia. Sitä, että olisi harrastusmahdollisuuksia, voisi joskus käydä ehkä keikalla tai poiketa kahvilassa. Haluamme muuttaa kaupunkiin. Käytännössä emme voi lähteä ja hypätä uuteen elämään, ellei ainakin toinen saa työpaikkaa muualta. Ensimmäisen askeleen jälkeen asioilla on tapana järjestyä.

Nyt tuntuu, että ensimmäistä kertaa ikinä edessämme häämöttää mahdollisuus uudesta tulevasta. Myttynen. Myttynen muuttaa elämämme joka tapauksessa, mutta siinä sivussa on mahdollista, että vihdoin pääsemme pois. Pois täältä. Ajatuskin saa hymyn huulille ja olon levolliseksi. Ehkä tämä kaikki nykyinen loppuu joskus.

Pelkästään kotiin ja yksin lomalle jääminen pelottaa minua. En osaa edes sairastaa yhtä kokonaista päivää ilman, että tuntuu, että seinät kaatuvat päälle täällä eläessä. Yksikin tai viimeistään toinen päivä saa aikaan tunteen, että seinät kaatuvat päälle. Uskon, että sitten jos ja kun myttynen joskus syntyy, elämään tulee uutta sisältöä niin, että kotona oleminen ei ole ihan niin vaikeaa, mutta siihen mennessä on selvittävä jopa kaksi kuukautta yksin, ehkä onneksi osin miehen kanssa yhteisellä kesälomalla. Yksinäisyys ja täysin sosiaalisista kontakteista eristynyt elämä pelottaa. Miten saan päivät kulumaan?

Äitiysloman aikana on mahdollista, että mies löytää uuden työpaikan. Sitten voimme laittaa oman talomme myyntiin, etsiä uuden kodin ja aloittaa uuden elämän uudessa paikassa. Uskon, että kun aika tulee, löydän kyllä itselleni sitten uusia mielenkiintoisia töitä.

Kaikki tämä tulee vaatimaan meiltä uskallusta. Uskallusta hypätä johonkin, mistä ei tiedä, mitä tuleman pitää. Uskallusta luopua tutusta ja turvallisesta. Pelkästään myttysen tulo on uutta ja tuntematonta kaikkineen, mutta sen rinnalla voi tulla paljon muutakin.

Tällä hetkellä tuntuu, että en todellakaan aio palata takaisin vanhaan työhöni, sinänsä kurjaa, sillä pidän työstäni ja työkavereistani. Toivon, että meissä on riittävästi "munaa" hypätä tuntemattomaan. Ja toivon, että kesän jälkeen aukeaa monta miehelle sopivaa kaupunkityöpaikkaa (mielellään Helsingistä, Tampereelta tai Lahden seudulta).

Paljon uutta ja jännittävää edessä. Huh!