31+0
Miten tämän nyt muotoilisi...
Viime päivinä on monesti hiipinyt mieleen pelko siitä, ettemme saa pitää myttystä. Jostain syystä päädyn aika ajoin lueskelemaan kohtalokkaita synnytystarinoita tai Käpy ry:n sivuja. Saatan yllättää itseni miettimästä, miten pohjattoman kauhealta se lapsen menettäminen sitten tuntuu...
Jotenkin kauheaa, mustaa ja brutaalia, mutta en mahda tälle mitään. Koko raskausaika on mennyt hienosti. Jatkuvasti kaikki mahdolliset mittaustulokset ja veriarvot, painonnousut ja testitulokset ovat olleet juuri sellaisia kun kussakin vaiheessa kuuluukin olla. Pienokaisemme, ainokaisemme, on kasvanut niin kuin kuuluukin ja sydämen lyönnit kuuluvat voimakkaasti. Liikkeitä tuntuu säännöllisesti ja välillä muljuminen tuntuu jo kenkultakin.
Tässä vaiheessa myttynen on jo elämiskelpoinen ihmisen alku. Jos hän syntyisi nyt, niin todennäköisyydet olisivat selvästi selviämisen puolella. Viimeisten viikkojen aikana hän vielä kehittyy ja kerää grammoja selvitäkseen täällä ulkomaailmassa. Pitäisi iloita siitä, että suurella todennäköisyydellä meillä on pian lapsi.
En kuitenkaan osaa. Jostain syystä pelkään. Pelkään sitä, että lapsi, meidän myttynen, otetaan meiltä jossain vaiheessa pois. Välillä tämä ajatus on poissa pitkäänkin, jopa viikon tai enemmänkin, mutta sitten se taas yhtäkkiä palaa. Ei tarvitse kuin törmätä uutisotsikkoon tai käpypitoiseen päivitykseen naamakirjassa. Pelkästään lapsen näkeminen, raskausuutisten kuuleminen tai myttysen tulevan huoneen oven avaaminen saattavat saada synkät ajatukset liikkeelle. Entä jos myttynen ei koskaan tulekaan kotiin? Entä jos hän syntyy normaalisti, pääsemme kotiin ja eräänä päivänä hän ei enää hengitäkään (niin kuin kävi siinä yhdessä Sydänääniä -jaksossa)? Entä jos tapahtuu jokin onnettomuus? Entä jos minullakin on toimimaton istukka, eikä sitä huomatakaan ajoissa?
Kurkkua alkaa kuristaa ja silmiä sumentaa välillä kun nämä ajatukset vyöryvät yli. Olen onnellinen jokaisesta päivästä, mitä saan olla vielä raskaana. Koskaan ei voi tietää, milloin ja miten tämä päättyy.
Kai nämä ajatukset kuuluvat tähän raskauteen ja raskaana olemiseen. Fatalisti ei pidä olla, mutta eipä laukkaaville ajatuksilleenkaan oikeastaan mitään mahda. Ei voi kuin toivoa parasta ja pelätä pahinta ja ottaa vastaan mitä tuleman pitää.
Kylläpä on samanlaisia aatoksia siellä kuin täälläkin. Pelosta ei meinaa päästä eroon millään ja jotenkin kai elän siinä ajatuksessa, että "tässä ei vaan voi käydä hyvin". Voimia synkkien ajatusten keskelle. Toivotaan, että kaikki kuitenkin menee hyvin.
VastaaPoistaMinua aina lohduttaa ne todennäköisyydet. Vaikka jonkun sitten tietysti täytyy olla se, jolle käy huonosti.... Mutta kunkin yksilön kohdalla se on kuitenkin aina hyvin hyvin hyvin epätodennäköistä.
VastaaPoistaVitsit, mulle se homma oli koko ajan niin epätodellista, etten vaan millään uskonut että meille tulee vauva ja sitten en ihan tosissaan tainnut osata pelätäkkään. Synnytyksenkin uskoin vasta sitten kun se oli jo ohi.
Lähetän joukon kauniita, iloisia, valoisia ajatuksia PHUUUUUUHHH
-E
Ps.Mr.O piirtää jo liidulla paperille! Mieti!! :D
Uskon, että hyvin moni pohtii loppuraskaudesta (ja varmasti lapsen synnyttyäkin) noita samoja pelkoja. Onneksi tähän saakka kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin. Useinhan mahdollisista ongelmista löytyy viitteitä jo raskauden aikaisissa tutkimuksissa, joten varmasti kaikki menee teillä hyvin loppuun saakka. Toivon kaikkea parasta sekä sinulle että Myttyselle!
VastaaPoistaNuo ovat varmasti ihan luonnollisia pelkoja, etenkin kun on lapsettomuushoidot takana... Itselläni ne olivat pahimmoillaan alkuraskaudessa. Pelkäsin silloin keskenmenoa ihan suhteettoman paljon. Sen jälkeenkin koetin olla ajattelematta raskautta kovin konkreettisella tasolla (en esimerkiksi halunnut haaveilla vauvasta enkä ostella vaatteita ennen kuin viime tipassa), ihan siltä varalta, jos jokin menisikin pieleen. Omalla kohdallani pelot hävisivät ihan loppusuoralla - ja nyt kun vauva on syntynyt, niin peloille ei ole yksinkertaisesti aikaa :-). Toivon sinullekin sitä samaa. Lämmin halaus Tuulilta
VastaaPoistaKiitos tytöt pohdinnoistanne... Se tässä niin outoa onkin, että tiedostan sen, että TODENNÄKÖISESTI kaikki menee hyvin ja todennäköisesti saadaan lapsi. Suuren osan aikaa pysynkin luottavaisena ja nautin täysillä ajatuksesta, että pian meillä on lapsi.
VastaaPoistaSilti aina välillä tulee sellainen kammottava tunne, että jossain vaiheessa menee pieleen ja menetetään kaivattu myttynen. Se pelko on jotenkin erilaista ja kammottavampaa kuin alkuraskauden keskenmenopelko. Tämä alkoi siitä, kun alettiin päästä turvallisemmille viikoille niin, että vaikka lapsi syntyisi, niin hän todennäköisesti selviäisi.
Hankintoja olen tehnyt aina niinä hyvinä päivinä ja sitten kun on taas "pelkopäivä" en edes uskalla avata myttysen tulevan huoneen ovea. Silloin en halua nähdä kaikkea sitä, mitä en ehkä koskaan pääse käyttämään ja mikä muistuttaa aina tästä ainutlaatuisesta elämäni ensimmäisestä oikeasta raskaudesta.
Eipä tämä tosiaan kovin rationaalista ole.. Siksikin se tuntuu oudolta, kun pidän itseäni realistina enemmän kuin tunteiden tuuliviirinä. Tuntuu oudolta, että tunteet yhtäkkiä hallitsevat niin voimakkaasti.