34+0, 42 päivää jäljellä
Viime päivinä on ollut yllättävänkin helppoa olla. Närästysoireet ovat helpottuneet ja pääosin olen saanut nukuttua hyvät (joskin pissareissujen vuoksi katkonaiset) yöunet. Uutena vaivana ilmaantui todella ilkeä peräpukama, joka haittasi olemista ja elämistä monta päivää. Onneksi sain sen talttumaan ihan apteekin käsikauppatavaralla ja huuhtelemalla.
Suurinpiirtein joka toinen päivä on tällä viikolla ollut helppo, vailla supistuksia tai liitoskipuja. Joka toinen päivä puolestaan liitoskivut ovat vaivanneet (eivät vieläkään pahasti) ja kohtu on ollut herkästi supisteleva. Liikkeet tuntuvat selvästi ja illalla sohvalla rötvätessä on hauska seurailla kun maha yhtäkkiä heilahtaa tai aaltoilee myttysen kääntyillessä miniyksiössään.
Olen päässyt jo lomailun makuun pikkuhiljaa. Joka päivälle on edelleen riittänyt puuhaa ja riittää vastakin. Olen pessyt vaipat, vauvanvaatteet ja peitot, makuupussit ynnä muut, mitä nyt vaan voi kuvitella pesevänsä. Kohta täytyy varmaan pestä ne vielä toistamiseen ettei tule tekemisen puutetta ;)
Viime sunnuntaina teimme retken lähikaupunkiin ja aleostoksille ja hankimme pientä ja tarpeellista myttysen huonetta varten, mm. verhokankaat ja tarvikelaatikoita hoitotason hyllyille ja täydensimme vaatevarastoja. Toistaiseksi huone on vielä kaaoksen vallassa, mutta selkiintynee tulevien viikkojen aikana.
Kuluvalla viikolla kävin "vaippakoulussa" ja samalla hankin kestovaippailua varten liudan lisäimuja, muutamia kuoria ja pari sööttiä NB-kokoista vaippaa. Vaippailun alkuun tarvittavat vaipat ovat nyt kutakuinkin kasassa. Vielä pohdin, pitäisikö hankkia myös kuivaliinoja... Ilmeisesti olisivat ihan käteviä, mutta ilmankin pärjätään.
Eilen kävin noutamassa meille pinnasängyn, joka saatiin maksutta ystäväni äidin luota. Siellä ovat lapsenlapset ohittaneet jo pinnasänkyiän ja sänky on jäänyt vaille käyttäjää. Sänky oli tosi siro ja parempikuntoinen, mitä odotin. Kävin hakemassa rautakaupasta maalia ja hiekkapaperia sängyn kunnostamista varten. Eilen ja tänään ehdin jo aloitella hieman maalipinnan hiomista... täytyy todeta, että on pitkää pinnaa vaativaa hommaa. :D Mutta uskoisin, että sängystä tulee tosi hieno.
Pikkuhiljaa varsinaiset hankinnat ja tarvikkeet muutenkin alkaa olemaan kasassa. Laskettuun aikaan on kuusi viikkoa, täysiaikaisuuteenkin enää neljä. Neljästä kuuteen viikkoa aikaa odottaa, kasvattaa mahaa ja totutella ajatukseen vauvasta osana meidän perhettä.
Tavallaan tuntuu epäreilulta ladata tulokkaaseen mitään odotuksia tai toiveita. Koska joitain ajatuksia on kuitenkin tullut mieleeni, ajattelin kirjata niitä ylös, jotta voin sitten tarkistaa, että oliko mietteet ihan pielessä.
Tähän saakka minulla ei ole ollut minkäänlaista mielikuvaa myttysen sukupuolesta. Nyt kuitenkin, ihan viime päivinä vaatteita kuivumaan ripustellessa olen pohtinut miltä myttynen mahtaa näyttää ja onkohan hän tyttö vai poika. Jotenkin alitajuntaan on hiipinyt enemmän poika- kuin tyttöolo. Tiedä sitten pitääkö paikkaansa. Luulisin ja jotenkin toivoisinkin, että myttysellä olisi isänsä tumma tukka. Minusta se olisi jotenkin sööttiä (älkää kysykö miksi).
Toivoisin, että myttynen kulkisi masuasukkina varsin lähelle laskettua aikaa, muttei menisi kovasti ylikään. Vielä viikkoa ennen laskettua aikaa olisi mukava tapahtuma, mihin haluaisin osallistua ja se on vielä aika kaukana kotoa. Sen jälkeen, muutamaa päivää ennen laskettua aikaa, päättyisi lähimmän aluesairaalan kesätauko ja pääsisimme ehkä sinne synnyttämään. :)
saas nähä.
torstai 30. kesäkuuta 2011
perjantai 24. kesäkuuta 2011
Pesänrakennusta
33+1
Loma on alkanut aika vauhdikkaasti. On ollut ihanaa tehdä mitä milloinkin, mutta aika haipakkaa on ollut. Oma moka tietysti, että niin paljon tulee sovittua kaikenlaisia menoja. Juhannus päätettiin viettää miehen kanssa kotosalla ja mikäs sen mukavampaa.
Eilen tuli aloitettua myttysen tavaroiden inventointi ja pesupuuhat. Alkuun pesin koneellisen hankkimiani kestovaippoja, liivinsuojia ja pikkuhousunsuojia. Toisessa koneellisessa puolestaan peseytyivät harsot ja äitiyspakkauksen lakanat. Tänään jatkoin puuhia pesemällä vielä äitiyspakkauksen makuupussin ja täkin. Eilen illalla löysin itseni silittämästä lakanoita ja harsoja. :) Hupaisaa, sillä normaalisti en silitä mitään, ellei ole ihan pakko. Jotenkin tuntui, että varsinkin harsot olivat hirmu karkeita ja ryppyisiä koneesta tullessaan ja siksi teki mieli silittää ne. Tai sitten tämän erikoisuuden voi selittää sillä kummallisella pesänrakennusvietillä tai ihan vaan hormoneilla.
Kestovaipoista olen vielä ihan pihalla. Hankkimieni vaippojen osalta olen kohtuullisesti selvillä, että miten niitä käytetään, mutta siitä ei sitten olekaan mitään käryä, että minkäkokoiselle vauvalle mitäkin vaippaa voi käyttää ja millaisia vielä kannattaisi hankkia tai tehdä. Onneksi pääsen työkaverini "vaippakouluun" ensi viikolla ja voin häneltä vähän kysellä listätietoja ja hankkia häneltä lisää vaippoja.
Tein eilen myös ensimmäistä lajittelua vaatteille ja totesin, että 62 cm vaatteita meillä on hirmu paljon, mutta ne ovat kyllä alkuun aivan liian suuria. Osa 56 cm vaatteistakin oli yhtä suuria kuin nuo 62 cm vaatteet (hirmuista hajontaa eri valmistajien välillä!). Eli totesin, että meiltä uupuu juuri niitä vaatteita, mitä tarvitaan heti alkuun. Soittelin tänään ystävälleni ja hän lupasi hajasijoittaa meille edullisesti heidän juuri vastikään käyttämänsä minivaatteet. Niillä siis pärjäillään varmastikin. Huh, ei tarvitse lähteä suuremmin metsästelemään, vaikka siinä onkin oma viehätyksensä.
Sivupalkin tickerissä uusi viikko toi taas uudet "ajankohtaisuutiset". Tällä viikolla myttynen on siis jo yli 2 kg painoinen ja "soon to be head down and making mum walk funny". Tämä pitänee jo näin viikon alkuun paikkansa, sillä eilen kävin neuvolassa ja kätilö tunsi myttysen kääntyneen pää alaspäin ja laskeutuneen jo lantioon. Tämän tuntee kyllä häpyluussa ja muissa "alakerran" luissa ja aika ajoin tämä mum kävelee jo aika funny way... :D
Tunnustelemalla neuvolantäti-kätilö sanoi myttysen ennemmin olevan hoikkaa kuin pulleaa sorttia. Varsinaista painoarviota en saanut, mutta eipä sen niin väliäkään. Kaikki oli hyvin ja niin kuin tässä vaiheessa kuuluukin. Aina yhtä helpottava tieto. Jokin aika sitten minua kiusanneet pelot ja möröt ovat pysytelleet taka-alalla viime päivät... Toivotaan, että pysyvätkin toistaiseksi. On paljon mukavampi olla, kun ei pelota.
Täyteltiin ennen neuvolaa miehen kanssa synnytyssairaalavaihtoehtojen esitietolomakkeet neuvolaan vietäväksi ja työläin viiva oli ehdottomasti hätäkastenimien viivat. Mietiskeltiin miehen kanssa vaihtoehtoja tekemällä molemmat omat listat nimistä. Oltiin yllättävän samoilla linjoilla, mikä oli kiva juttu. Molempien listoilta löytyi kolme samaa nimeä sekä tytöille että pojille. Näistä vaihtoehdoista vois vaikka löytyä se oikeakin myttysen nimi sitten joskus. Onpa jännittävää! ja jotenkin hirmu konkreettista!
Hullua ajatella, että pian meitä voi olla täällä jo kolme henkeä ja oikeasti pitää miettiä kolmannen perheenjäsenen nimeä! Toisaalta ei malttaisi enää odottaa, toisaalta on mukava vielä viettää vähän aikaa ihan kahdestaan ja rakentaa myttyselle ja meille sopivaa pesää.
Loma on alkanut aika vauhdikkaasti. On ollut ihanaa tehdä mitä milloinkin, mutta aika haipakkaa on ollut. Oma moka tietysti, että niin paljon tulee sovittua kaikenlaisia menoja. Juhannus päätettiin viettää miehen kanssa kotosalla ja mikäs sen mukavampaa.
Eilen tuli aloitettua myttysen tavaroiden inventointi ja pesupuuhat. Alkuun pesin koneellisen hankkimiani kestovaippoja, liivinsuojia ja pikkuhousunsuojia. Toisessa koneellisessa puolestaan peseytyivät harsot ja äitiyspakkauksen lakanat. Tänään jatkoin puuhia pesemällä vielä äitiyspakkauksen makuupussin ja täkin. Eilen illalla löysin itseni silittämästä lakanoita ja harsoja. :) Hupaisaa, sillä normaalisti en silitä mitään, ellei ole ihan pakko. Jotenkin tuntui, että varsinkin harsot olivat hirmu karkeita ja ryppyisiä koneesta tullessaan ja siksi teki mieli silittää ne. Tai sitten tämän erikoisuuden voi selittää sillä kummallisella pesänrakennusvietillä tai ihan vaan hormoneilla.
Kestovaipoista olen vielä ihan pihalla. Hankkimieni vaippojen osalta olen kohtuullisesti selvillä, että miten niitä käytetään, mutta siitä ei sitten olekaan mitään käryä, että minkäkokoiselle vauvalle mitäkin vaippaa voi käyttää ja millaisia vielä kannattaisi hankkia tai tehdä. Onneksi pääsen työkaverini "vaippakouluun" ensi viikolla ja voin häneltä vähän kysellä listätietoja ja hankkia häneltä lisää vaippoja.
Tein eilen myös ensimmäistä lajittelua vaatteille ja totesin, että 62 cm vaatteita meillä on hirmu paljon, mutta ne ovat kyllä alkuun aivan liian suuria. Osa 56 cm vaatteistakin oli yhtä suuria kuin nuo 62 cm vaatteet (hirmuista hajontaa eri valmistajien välillä!). Eli totesin, että meiltä uupuu juuri niitä vaatteita, mitä tarvitaan heti alkuun. Soittelin tänään ystävälleni ja hän lupasi hajasijoittaa meille edullisesti heidän juuri vastikään käyttämänsä minivaatteet. Niillä siis pärjäillään varmastikin. Huh, ei tarvitse lähteä suuremmin metsästelemään, vaikka siinä onkin oma viehätyksensä.
Sivupalkin tickerissä uusi viikko toi taas uudet "ajankohtaisuutiset". Tällä viikolla myttynen on siis jo yli 2 kg painoinen ja "soon to be head down and making mum walk funny". Tämä pitänee jo näin viikon alkuun paikkansa, sillä eilen kävin neuvolassa ja kätilö tunsi myttysen kääntyneen pää alaspäin ja laskeutuneen jo lantioon. Tämän tuntee kyllä häpyluussa ja muissa "alakerran" luissa ja aika ajoin tämä mum kävelee jo aika funny way... :D
Tunnustelemalla neuvolantäti-kätilö sanoi myttysen ennemmin olevan hoikkaa kuin pulleaa sorttia. Varsinaista painoarviota en saanut, mutta eipä sen niin väliäkään. Kaikki oli hyvin ja niin kuin tässä vaiheessa kuuluukin. Aina yhtä helpottava tieto. Jokin aika sitten minua kiusanneet pelot ja möröt ovat pysytelleet taka-alalla viime päivät... Toivotaan, että pysyvätkin toistaiseksi. On paljon mukavampi olla, kun ei pelota.
Täyteltiin ennen neuvolaa miehen kanssa synnytyssairaalavaihtoehtojen esitietolomakkeet neuvolaan vietäväksi ja työläin viiva oli ehdottomasti hätäkastenimien viivat. Mietiskeltiin miehen kanssa vaihtoehtoja tekemällä molemmat omat listat nimistä. Oltiin yllättävän samoilla linjoilla, mikä oli kiva juttu. Molempien listoilta löytyi kolme samaa nimeä sekä tytöille että pojille. Näistä vaihtoehdoista vois vaikka löytyä se oikeakin myttysen nimi sitten joskus. Onpa jännittävää! ja jotenkin hirmu konkreettista!
Hullua ajatella, että pian meitä voi olla täällä jo kolme henkeä ja oikeasti pitää miettiä kolmannen perheenjäsenen nimeä! Toisaalta ei malttaisi enää odottaa, toisaalta on mukava vielä viettää vähän aikaa ihan kahdestaan ja rakentaa myttyselle ja meille sopivaa pesää.
keskiviikko 15. kesäkuuta 2011
Uusi vaihe elämässä
Njoo.. Nyt on työt ohi toistaiseksi. Tänään alkoi siis loma. Se loma, jota olen vuosia odottanut.
Ensin pidän osan vuosilomistani pois ja varsinainen mammari alkaa sitten 7.7. Olo on todellakin epätodellinen, kun ei oikein tiedä pitäisikö olla onnellinen, iloinen, haikea vai surullinen. Päällimmäisenä fiiliksenä juuri nyt on hämmennys... En olisi uskonut vuosi sitten, että tässä joskus ollaan ja nyt sitten ollaan.
Vielä en ole oikeastaan edes tajunnut koko asiaa... Huomenna ei tarvitse mennä töihin, eikä edes kuukauden päästä. Tästäkö nyt alkoi se ajanjakso, joka saattaa mahdollistaa meidän muuttamisen lähemmäs läheisiä ja ystäviä? Kohti uutta elämää? Hui! On tämä hurjaa...
Nyt on orientoiduttava leppoisampaan arkirytmiin ja sopeuduttava siihen, ettei elämässä ole hetkeen säännöllisyyttä tai tiukkoja aikatauluja. Puuhaa kotona riittää, toivoisin siivoavani hiukan kaappeja kirpputorille ja voivani puuhailla pihalla ja vihdoin laittaa sitä nätiksi. Nyt on lupa kääntää katseet ja ajatukset kohti kotia, meidän perhettä ja tulevaisuutta ja unohtaa työhuolet sinne minne ne kuuluvatkin.On myös levättävä riittävästi ja keskityttävä omaan hyvinvointiin. On sopeuduttava kotiäidin rooliin ja saatava riittävästi irti kotona puuhailusta. Ehkä aivot saavat jatkossa jumppaa työn sijaan sudokuista ja käsitöistä. Harkitsen investoimista kunnon saumuriin tulevaisuudessa.
Kuin porttina kohti lomaa, olemme osallistuneet eilen ja tänään valmennuksiin.
Eilen oli synnytysvalmennus keskussairaalassa. Valmennus pidettiin sairaalan auditoriossa, enkä etukäteen asettanut sille kovin korkeita odotuksia, päinvastoin. Paikalla oli kymmeniä odottavia äitejä ja isiä, ehkä 70-80 henkeä (enemmän kuin olin odottanut). Valmennuksessa käytiin läpi synnytyksen vaiheet, esiteltiin kivunlievitysmenetelmät ja tauon jälkeen esiteltiin vuodeosaston elämää synnytyksen jälkeen. Kaikkiaan esitykset olivat selkeitä ja nyt minulle ainakin jotenkin hahmottui synnytyksen kulku, erilaiset kivunlievitysmenetelmät (joskin varsin yleisellä tasolla) ja muutenkin synnytys prosessina (kotoa kotiin).
Vuodeosasto-osiossa meille kerrottiin myös ensipäivien "rutiineista" sairaalassa ja hiukan myös imetyksestä. Jonkun verran esitettiin myös kysymyksiä ja kätilöt vastailivat niihin asiallisesti.
Kokonaisuutena synnytysvalmennuksesta oli myös se hyöty, että yllättävänkin negatiivinen suhtautumiseni keskussairaalaan muuttui positiivisempaan suuntaan. Ei se olisi niin kamalaa ehkä sielläkään synnyttää. Huonona puolena on se, että sairaalan perhehuoneet ovat kesällä poissa käytöstä, sillä osastolla hoidetaan kesällä myös naistentautien vuodepotilaita. Ykkösvaihtoehtonamme pysyy kuitenkin edelleen lähempi ja pienempi aluesairaala, jonka vastaava valmennus on kahden viikon päästä.
Tänään oli vuorossa oman neuvolamme järjestämä perhevalmennus. Aiheena oli imetys. Kotiuduttiin sieltä juuri äsken, joten annin pureskelu on vielä hiukan kesken. Huomattavan positiivista oli kuitenkin, että samassa valmennuksessa oli peräti kahdeksan äitiä! Ihan huippujuttu, että samoihin aikoihin on noinkin monta odottajaa! :) Kauheasti ei juteltu keskenämme, mutta potentiaalia siis sosiaaliseen elämään tulevaisuudessa on olemassa!
Itse valmennuksessa terveydenhoitaja kertoi imetyksestä, sen käynnistymisestä ja onnistumisen avaimista, mutta myös muustakin. Käytiin läpi syntymän jälkeistä aikaa kotona, että millaista se sitten voi olla parhaimmillaan ja toisaalta pahimmillaan. Th oli tosi mukava ja häneltä oli helppo kysellä kaikenlaista. Illasta jäi sellainen olo, että meillä ainakin neuvolasta saa apua mm. imetyksen haasteisiin. Toivottavasti sitten toteutuu myös käytännössä.
Seuraavaksi valmennuksia on taas ensi viikolla. Ja sitten sitä seuraavalla. Tulisipa äitiyspakkaus pian, niin voisin inventoida, mitä vaatteita meillä onkaan ja aloitella myttysen oman pesän rakentamista. Ensi alkuun aloitetaan loma huomenna miehen kanssa käymällä pikkupitäjämme vilkkaalla torstaitorilla aamukahvilla. Siitä on hyvä jatkaa sitten totuttelua uuteen elämään.
Ensin pidän osan vuosilomistani pois ja varsinainen mammari alkaa sitten 7.7. Olo on todellakin epätodellinen, kun ei oikein tiedä pitäisikö olla onnellinen, iloinen, haikea vai surullinen. Päällimmäisenä fiiliksenä juuri nyt on hämmennys... En olisi uskonut vuosi sitten, että tässä joskus ollaan ja nyt sitten ollaan.
Vielä en ole oikeastaan edes tajunnut koko asiaa... Huomenna ei tarvitse mennä töihin, eikä edes kuukauden päästä. Tästäkö nyt alkoi se ajanjakso, joka saattaa mahdollistaa meidän muuttamisen lähemmäs läheisiä ja ystäviä? Kohti uutta elämää? Hui! On tämä hurjaa...
Nyt on orientoiduttava leppoisampaan arkirytmiin ja sopeuduttava siihen, ettei elämässä ole hetkeen säännöllisyyttä tai tiukkoja aikatauluja. Puuhaa kotona riittää, toivoisin siivoavani hiukan kaappeja kirpputorille ja voivani puuhailla pihalla ja vihdoin laittaa sitä nätiksi. Nyt on lupa kääntää katseet ja ajatukset kohti kotia, meidän perhettä ja tulevaisuutta ja unohtaa työhuolet sinne minne ne kuuluvatkin.On myös levättävä riittävästi ja keskityttävä omaan hyvinvointiin. On sopeuduttava kotiäidin rooliin ja saatava riittävästi irti kotona puuhailusta. Ehkä aivot saavat jatkossa jumppaa työn sijaan sudokuista ja käsitöistä. Harkitsen investoimista kunnon saumuriin tulevaisuudessa.
Kuin porttina kohti lomaa, olemme osallistuneet eilen ja tänään valmennuksiin.
Eilen oli synnytysvalmennus keskussairaalassa. Valmennus pidettiin sairaalan auditoriossa, enkä etukäteen asettanut sille kovin korkeita odotuksia, päinvastoin. Paikalla oli kymmeniä odottavia äitejä ja isiä, ehkä 70-80 henkeä (enemmän kuin olin odottanut). Valmennuksessa käytiin läpi synnytyksen vaiheet, esiteltiin kivunlievitysmenetelmät ja tauon jälkeen esiteltiin vuodeosaston elämää synnytyksen jälkeen. Kaikkiaan esitykset olivat selkeitä ja nyt minulle ainakin jotenkin hahmottui synnytyksen kulku, erilaiset kivunlievitysmenetelmät (joskin varsin yleisellä tasolla) ja muutenkin synnytys prosessina (kotoa kotiin).
Vuodeosasto-osiossa meille kerrottiin myös ensipäivien "rutiineista" sairaalassa ja hiukan myös imetyksestä. Jonkun verran esitettiin myös kysymyksiä ja kätilöt vastailivat niihin asiallisesti.
Kokonaisuutena synnytysvalmennuksesta oli myös se hyöty, että yllättävänkin negatiivinen suhtautumiseni keskussairaalaan muuttui positiivisempaan suuntaan. Ei se olisi niin kamalaa ehkä sielläkään synnyttää. Huonona puolena on se, että sairaalan perhehuoneet ovat kesällä poissa käytöstä, sillä osastolla hoidetaan kesällä myös naistentautien vuodepotilaita. Ykkösvaihtoehtonamme pysyy kuitenkin edelleen lähempi ja pienempi aluesairaala, jonka vastaava valmennus on kahden viikon päästä.
Tänään oli vuorossa oman neuvolamme järjestämä perhevalmennus. Aiheena oli imetys. Kotiuduttiin sieltä juuri äsken, joten annin pureskelu on vielä hiukan kesken. Huomattavan positiivista oli kuitenkin, että samassa valmennuksessa oli peräti kahdeksan äitiä! Ihan huippujuttu, että samoihin aikoihin on noinkin monta odottajaa! :) Kauheasti ei juteltu keskenämme, mutta potentiaalia siis sosiaaliseen elämään tulevaisuudessa on olemassa!
Itse valmennuksessa terveydenhoitaja kertoi imetyksestä, sen käynnistymisestä ja onnistumisen avaimista, mutta myös muustakin. Käytiin läpi syntymän jälkeistä aikaa kotona, että millaista se sitten voi olla parhaimmillaan ja toisaalta pahimmillaan. Th oli tosi mukava ja häneltä oli helppo kysellä kaikenlaista. Illasta jäi sellainen olo, että meillä ainakin neuvolasta saa apua mm. imetyksen haasteisiin. Toivottavasti sitten toteutuu myös käytännössä.
Seuraavaksi valmennuksia on taas ensi viikolla. Ja sitten sitä seuraavalla. Tulisipa äitiyspakkaus pian, niin voisin inventoida, mitä vaatteita meillä onkaan ja aloitella myttysen oman pesän rakentamista. Ensi alkuun aloitetaan loma huomenna miehen kanssa käymällä pikkupitäjämme vilkkaalla torstaitorilla aamukahvilla. Siitä on hyvä jatkaa sitten totuttelua uuteen elämään.
torstai 9. kesäkuuta 2011
Synkkiä ajatuksia
31+0
Miten tämän nyt muotoilisi...
Viime päivinä on monesti hiipinyt mieleen pelko siitä, ettemme saa pitää myttystä. Jostain syystä päädyn aika ajoin lueskelemaan kohtalokkaita synnytystarinoita tai Käpy ry:n sivuja. Saatan yllättää itseni miettimästä, miten pohjattoman kauhealta se lapsen menettäminen sitten tuntuu...
Jotenkin kauheaa, mustaa ja brutaalia, mutta en mahda tälle mitään. Koko raskausaika on mennyt hienosti. Jatkuvasti kaikki mahdolliset mittaustulokset ja veriarvot, painonnousut ja testitulokset ovat olleet juuri sellaisia kun kussakin vaiheessa kuuluukin olla. Pienokaisemme, ainokaisemme, on kasvanut niin kuin kuuluukin ja sydämen lyönnit kuuluvat voimakkaasti. Liikkeitä tuntuu säännöllisesti ja välillä muljuminen tuntuu jo kenkultakin.
Tässä vaiheessa myttynen on jo elämiskelpoinen ihmisen alku. Jos hän syntyisi nyt, niin todennäköisyydet olisivat selvästi selviämisen puolella. Viimeisten viikkojen aikana hän vielä kehittyy ja kerää grammoja selvitäkseen täällä ulkomaailmassa. Pitäisi iloita siitä, että suurella todennäköisyydellä meillä on pian lapsi.
En kuitenkaan osaa. Jostain syystä pelkään. Pelkään sitä, että lapsi, meidän myttynen, otetaan meiltä jossain vaiheessa pois. Välillä tämä ajatus on poissa pitkäänkin, jopa viikon tai enemmänkin, mutta sitten se taas yhtäkkiä palaa. Ei tarvitse kuin törmätä uutisotsikkoon tai käpypitoiseen päivitykseen naamakirjassa. Pelkästään lapsen näkeminen, raskausuutisten kuuleminen tai myttysen tulevan huoneen oven avaaminen saattavat saada synkät ajatukset liikkeelle. Entä jos myttynen ei koskaan tulekaan kotiin? Entä jos hän syntyy normaalisti, pääsemme kotiin ja eräänä päivänä hän ei enää hengitäkään (niin kuin kävi siinä yhdessä Sydänääniä -jaksossa)? Entä jos tapahtuu jokin onnettomuus? Entä jos minullakin on toimimaton istukka, eikä sitä huomatakaan ajoissa?
Kurkkua alkaa kuristaa ja silmiä sumentaa välillä kun nämä ajatukset vyöryvät yli. Olen onnellinen jokaisesta päivästä, mitä saan olla vielä raskaana. Koskaan ei voi tietää, milloin ja miten tämä päättyy.
Kai nämä ajatukset kuuluvat tähän raskauteen ja raskaana olemiseen. Fatalisti ei pidä olla, mutta eipä laukkaaville ajatuksilleenkaan oikeastaan mitään mahda. Ei voi kuin toivoa parasta ja pelätä pahinta ja ottaa vastaan mitä tuleman pitää.
Miten tämän nyt muotoilisi...
Viime päivinä on monesti hiipinyt mieleen pelko siitä, ettemme saa pitää myttystä. Jostain syystä päädyn aika ajoin lueskelemaan kohtalokkaita synnytystarinoita tai Käpy ry:n sivuja. Saatan yllättää itseni miettimästä, miten pohjattoman kauhealta se lapsen menettäminen sitten tuntuu...
Jotenkin kauheaa, mustaa ja brutaalia, mutta en mahda tälle mitään. Koko raskausaika on mennyt hienosti. Jatkuvasti kaikki mahdolliset mittaustulokset ja veriarvot, painonnousut ja testitulokset ovat olleet juuri sellaisia kun kussakin vaiheessa kuuluukin olla. Pienokaisemme, ainokaisemme, on kasvanut niin kuin kuuluukin ja sydämen lyönnit kuuluvat voimakkaasti. Liikkeitä tuntuu säännöllisesti ja välillä muljuminen tuntuu jo kenkultakin.
Tässä vaiheessa myttynen on jo elämiskelpoinen ihmisen alku. Jos hän syntyisi nyt, niin todennäköisyydet olisivat selvästi selviämisen puolella. Viimeisten viikkojen aikana hän vielä kehittyy ja kerää grammoja selvitäkseen täällä ulkomaailmassa. Pitäisi iloita siitä, että suurella todennäköisyydellä meillä on pian lapsi.
En kuitenkaan osaa. Jostain syystä pelkään. Pelkään sitä, että lapsi, meidän myttynen, otetaan meiltä jossain vaiheessa pois. Välillä tämä ajatus on poissa pitkäänkin, jopa viikon tai enemmänkin, mutta sitten se taas yhtäkkiä palaa. Ei tarvitse kuin törmätä uutisotsikkoon tai käpypitoiseen päivitykseen naamakirjassa. Pelkästään lapsen näkeminen, raskausuutisten kuuleminen tai myttysen tulevan huoneen oven avaaminen saattavat saada synkät ajatukset liikkeelle. Entä jos myttynen ei koskaan tulekaan kotiin? Entä jos hän syntyy normaalisti, pääsemme kotiin ja eräänä päivänä hän ei enää hengitäkään (niin kuin kävi siinä yhdessä Sydänääniä -jaksossa)? Entä jos tapahtuu jokin onnettomuus? Entä jos minullakin on toimimaton istukka, eikä sitä huomatakaan ajoissa?
Kurkkua alkaa kuristaa ja silmiä sumentaa välillä kun nämä ajatukset vyöryvät yli. Olen onnellinen jokaisesta päivästä, mitä saan olla vielä raskaana. Koskaan ei voi tietää, milloin ja miten tämä päättyy.
Kai nämä ajatukset kuuluvat tähän raskauteen ja raskaana olemiseen. Fatalisti ei pidä olla, mutta eipä laukkaaville ajatuksilleenkaan oikeastaan mitään mahda. Ei voi kuin toivoa parasta ja pelätä pahinta ja ottaa vastaan mitä tuleman pitää.
keskiviikko 8. kesäkuuta 2011
Entä jos vaan on paha mieli?
30+6
Entä jos eräänä päivänä heräät ja kaikki tuntuu olevan pielessä? Saako silloin kiukutella ja olla pahalla päällä? Siitä huolimatta, että on kiitollinen ja onnellinen raskaudesta ja siitäkin huolimatta että kaikki on oikeasti ihan hyvin eikä oikeasti ole mitään syytä kiukutteluun?
Koira herätti jo kuuden jälkeen. Epäilen, että sen eturauhasvaivat ovat jälleen uusineet. Se on levoton ja syö huonosti, etenkin aamuisin. Hermostuin sille, kun se ei syönyt ja sitten tuli itselle paha mieli siitä että hermostuin.
Töissä minun on sunnuntaina tarkoitus osallistua toimintapisteellä tapahtumaan, johon meitä on pyydetty, mutta josta en tiedä mitään. Onpa helppo valmistella yhtään mitään... Samoin vähenevien työpäivien paineessa entistä enemmän risoo se, että joutuu odottelemaan omien töiden etenemisen kanssa sitä, että muut tekisivät omat hommansa.
Kuumuus ja helle saa olon tuntumaan ekstratukalalta. Jalat ovat jo aamukymmeneltä pallomaiset patukat ja kaikki vaatteet tuntuvat puristavan. Jo puolen tunnin yhtäjaksoinen istuminen tuntuu tukalalta. Ihan kuin ei saisi henkeä.
Uusi kallis heräteostospuhelin oikuttelee... tai pikemmin hemmetin Nokia Ovi, joka ei ikinä toimi saati että siitä olisi hyötyä. Mitenköhän nokia on ajatellut esimerkiksi sen, että jos käyttää kännykän kalenteria ja soittaa esimerkiksi kampaajalle siirtääkseen jo kertaalleen varattua aikaa? Aion siis siirtyä lomalle lompsittuani käyttämään kännykän kalenteria perinteisen sijaan ja nyt vasta tajusin tämän ongelman... Luulen kyllä että tähän on jokin ratkaisu, mutta se vaan ei ole minun päässäni.
Tällaisia elämän käpyjä tänä aamuna. Voi persia näitä hormoneja, kun tällaiset mitättömyydet saa mielen huonoksi ja melkein itkun pintaan. Onneksi ei ole suurempia murheita.
Entä jos eräänä päivänä heräät ja kaikki tuntuu olevan pielessä? Saako silloin kiukutella ja olla pahalla päällä? Siitä huolimatta, että on kiitollinen ja onnellinen raskaudesta ja siitäkin huolimatta että kaikki on oikeasti ihan hyvin eikä oikeasti ole mitään syytä kiukutteluun?
Koira herätti jo kuuden jälkeen. Epäilen, että sen eturauhasvaivat ovat jälleen uusineet. Se on levoton ja syö huonosti, etenkin aamuisin. Hermostuin sille, kun se ei syönyt ja sitten tuli itselle paha mieli siitä että hermostuin.
Töissä minun on sunnuntaina tarkoitus osallistua toimintapisteellä tapahtumaan, johon meitä on pyydetty, mutta josta en tiedä mitään. Onpa helppo valmistella yhtään mitään... Samoin vähenevien työpäivien paineessa entistä enemmän risoo se, että joutuu odottelemaan omien töiden etenemisen kanssa sitä, että muut tekisivät omat hommansa.
Kuumuus ja helle saa olon tuntumaan ekstratukalalta. Jalat ovat jo aamukymmeneltä pallomaiset patukat ja kaikki vaatteet tuntuvat puristavan. Jo puolen tunnin yhtäjaksoinen istuminen tuntuu tukalalta. Ihan kuin ei saisi henkeä.
Uusi kallis heräteostospuhelin oikuttelee... tai pikemmin hemmetin Nokia Ovi, joka ei ikinä toimi saati että siitä olisi hyötyä. Mitenköhän nokia on ajatellut esimerkiksi sen, että jos käyttää kännykän kalenteria ja soittaa esimerkiksi kampaajalle siirtääkseen jo kertaalleen varattua aikaa? Aion siis siirtyä lomalle lompsittuani käyttämään kännykän kalenteria perinteisen sijaan ja nyt vasta tajusin tämän ongelman... Luulen kyllä että tähän on jokin ratkaisu, mutta se vaan ei ole minun päässäni.
Tällaisia elämän käpyjä tänä aamuna. Voi persia näitä hormoneja, kun tällaiset mitättömyydet saa mielen huonoksi ja melkein itkun pintaan. Onneksi ei ole suurempia murheita.
tiistai 7. kesäkuuta 2011
Huh hellettä
30+5
Ensimmäinen hellepäivä ja sekin pääosin sisätiloissa ja töissä. Lämmön vaikutuksen huomaa heti olossa. Työpöydän takana on vaikea istua putkeen 15 minuuttia kauempaa. Ramppaan siis jatkuvasti jaloittelemassa; hakemassa vettä, vessassa, milloin missäkin...
Töihin keskittyminen oikuttelee (vaihteeksi). Nyt alkaa näyttää siltä, että hommat jopa valmistuvat ennen kuin jään lomille. Voi olla, että jotain allekirjoituksia täytyy vielä palata laittamaan papereihin. Tuntuu todella helpottavalta, että työt ovat pian pulkassa. Toisaalta tuntuu haikealta lähteä täältä, etenkin kun toivon, ettei takaisin tarvitsisi enää palata. Minulla on ollut aivan mahtava työpaikka, kivat työkaverit ja mielekkäät sekä vaihtelevat työtehtävät. Silti toivon, etten palaa enää tänne, vaan työhönpaluun aikaan asuisimme jo jossain lähempänä läheisiä ja hakisin itselleni ihan uusia hommia. Lähes viisi vuotta yhdessä paikassa on ihan kelpo työkokemus.
Pari viime yötä olen nukkunut todella hyvin ja sikeästi. Ihanaa! On kiva herätä aamulla kun on nukkunut hyvin. Voi olla, että ensi yö on taas huono. Etenkin jos tämä helle tunkee jo tässä vaiheessa sisälle. Sisäinen termostaattini on nimittäin jo sen verran lämpimällä, että pari yötä olen selvinnyt kutakuinkin ilman peittoa. Milläs sitten enää viilennät oloa, jos peittoakaan ei voi enää vähentää? Samankaltaista "kuumenemista" ovat muutkin raskauden aikana raportoineet, joten lienee normaalia.
Myttynen myllertelee aika ajoin. Välillä tuntuu vekkulinikäviä muljaisuja kylkiluissa, välillä taas mukavampia pukkaisuja mahan oikeassa reunassa. Niitä erikoisia "pissarakkomuuveja" ei ole pariin päivään tullut. Ehkä myttynen on kääntynyt jotenkin eri päin. Toisinaan menee pidempiäkin aikoja (tunteja), ettei liikkeitä tunnu tai sitten niihin ei kiinnitä huomiota. Juuri kun asia alkaa huolettaa ja alan laskea liikkeitä, tulee 10 liikettä yleensä aika nopeasti täyteen. Kai myttynen nukkuu silloin kun pysyttelen liikkeessä.
Olen naureskellut ajatukselle, kuinka hän kuuntelee palavereja ja seminaariesityksiä ja kerää viisautta jo ennen kuin on syntynytkään ja sitten vauva-aikana saakin osakseen enää tylsää lepertelyä ja hössötystä. :D Taantuu raukka, kuten äitinsä pian jäädessään kotiin.
Njoo... jos kuitenkin vielä rypistäisi pari hommaa läjään ja lähtisi kokeilemaan, josko tuosta helteestä voisi nauttia edes hiukan kun se vihdoin on täällä. Ylihuomenna on neuvola ja ensi viikolla on ensimmäinen (sen ison sairaalan) synnytysvalmennus.
Ensimmäinen hellepäivä ja sekin pääosin sisätiloissa ja töissä. Lämmön vaikutuksen huomaa heti olossa. Työpöydän takana on vaikea istua putkeen 15 minuuttia kauempaa. Ramppaan siis jatkuvasti jaloittelemassa; hakemassa vettä, vessassa, milloin missäkin...
Töihin keskittyminen oikuttelee (vaihteeksi). Nyt alkaa näyttää siltä, että hommat jopa valmistuvat ennen kuin jään lomille. Voi olla, että jotain allekirjoituksia täytyy vielä palata laittamaan papereihin. Tuntuu todella helpottavalta, että työt ovat pian pulkassa. Toisaalta tuntuu haikealta lähteä täältä, etenkin kun toivon, ettei takaisin tarvitsisi enää palata. Minulla on ollut aivan mahtava työpaikka, kivat työkaverit ja mielekkäät sekä vaihtelevat työtehtävät. Silti toivon, etten palaa enää tänne, vaan työhönpaluun aikaan asuisimme jo jossain lähempänä läheisiä ja hakisin itselleni ihan uusia hommia. Lähes viisi vuotta yhdessä paikassa on ihan kelpo työkokemus.
Pari viime yötä olen nukkunut todella hyvin ja sikeästi. Ihanaa! On kiva herätä aamulla kun on nukkunut hyvin. Voi olla, että ensi yö on taas huono. Etenkin jos tämä helle tunkee jo tässä vaiheessa sisälle. Sisäinen termostaattini on nimittäin jo sen verran lämpimällä, että pari yötä olen selvinnyt kutakuinkin ilman peittoa. Milläs sitten enää viilennät oloa, jos peittoakaan ei voi enää vähentää? Samankaltaista "kuumenemista" ovat muutkin raskauden aikana raportoineet, joten lienee normaalia.
Myttynen myllertelee aika ajoin. Välillä tuntuu vekkulinikäviä muljaisuja kylkiluissa, välillä taas mukavampia pukkaisuja mahan oikeassa reunassa. Niitä erikoisia "pissarakkomuuveja" ei ole pariin päivään tullut. Ehkä myttynen on kääntynyt jotenkin eri päin. Toisinaan menee pidempiäkin aikoja (tunteja), ettei liikkeitä tunnu tai sitten niihin ei kiinnitä huomiota. Juuri kun asia alkaa huolettaa ja alan laskea liikkeitä, tulee 10 liikettä yleensä aika nopeasti täyteen. Kai myttynen nukkuu silloin kun pysyttelen liikkeessä.
Olen naureskellut ajatukselle, kuinka hän kuuntelee palavereja ja seminaariesityksiä ja kerää viisautta jo ennen kuin on syntynytkään ja sitten vauva-aikana saakin osakseen enää tylsää lepertelyä ja hössötystä. :D Taantuu raukka, kuten äitinsä pian jäädessään kotiin.
Njoo... jos kuitenkin vielä rypistäisi pari hommaa läjään ja lähtisi kokeilemaan, josko tuosta helteestä voisi nauttia edes hiukan kun se vihdoin on täällä. Ylihuomenna on neuvola ja ensi viikolla on ensimmäinen (sen ison sairaalan) synnytysvalmennus.
perjantai 3. kesäkuuta 2011
Vähiin käy ennen kuin loppuu
30+1
Vähiin käy ennen kuin loppuu, sanotaan. Jäljellä on enää vaivaiset yhdeksän työpäivää. Pahin työkuorma on selätetty, mutta hommia riittää silti rutkasti. Ei ainakaan pääse tulemaan tylsää tässä loppuaikana. Töissä olen jaksanut olla ihan hyvin. Pitkiäkin päiviä on tullut ja pää sauhuten saa välillä mennä eteenpäin. Yksi rajapyykki ja iso työllistäjä jäi reilu viikko sitten taakse ja sen seurauksena laukesi flunssa. Päivän ja viikonlopun verran sairastelin kotosalla ja tämä viikko on taas hujahtanut töissä. Stressaavan putken jälkeen huomasin, että paino oli hiukan jopa laskenut ja olo oli todella väsynyt. Ehkä flunssa oli myttysen keino pakottaa minut rauhoittumaan hiukan ja hidastamaan tahtia. Toimi.
Viime aikoina on tuntunut, että se kaikista pahin tukaluus, mitä tähän mennessä on ollut, on jotenkin mennyt ohi. Maha on osa minua, välillä tiellä ja hankaloittaa löhöämistä ja nukkumistakin, mutta silti tuntuu, että sen kanssa on helppo elää ja olla. Välillä sitä jopa yllättyy, että oho, mikäs tuohon eteen on pullahtanut! Ai niin. Mahahan se siinä ja myttynen siellä sisällä.
Tukalia viikkoja on varmasti edessä vielä, mutta nyt on helppo olla. Nautin siitä. Tämä raskausaika on ainutlaatuista ja ikimuistoista aikaa. Kenties jopa ainutkertaista, sillä ikinä en voi tietää, saanko koskaan enää tulevaisuudessa kokea tätä. On ihanaa, että tästä voi myös nauttia, eikä koko aikaa ole tukala olla. Pitäisi ottaa myös joitain valokuvia muistoksi. Tällä hetkellä ainoat raskausajan valokuvat ovat kännykällä nappaamiani mahakuvia. Täytyy reipastua ja ottaa ihan arjestakin joitain otoksia, jotta jää sitten muisteltavaa tästä ajasta.
Ihanaa, avoinna on yksi työpaikka, mihin mies voisi hakea ja päästäisiin lähemmäs kaikkia läheisiä! Voi että, miten paljon saakaan virtaa pelkästä ajatuksesta! Hui! Ei pidä kuitenkaan innostua liikaa suunnittelemaan, sillä kaikkiin paikkoihin on valtava tunku, eikä yksi avoinna oleva paikka autuaaksi tee. Silti se antaa mahdollisuuden haaveiluun :)
voi kunpa...
Vähiin käy ennen kuin loppuu, sanotaan. Jäljellä on enää vaivaiset yhdeksän työpäivää. Pahin työkuorma on selätetty, mutta hommia riittää silti rutkasti. Ei ainakaan pääse tulemaan tylsää tässä loppuaikana. Töissä olen jaksanut olla ihan hyvin. Pitkiäkin päiviä on tullut ja pää sauhuten saa välillä mennä eteenpäin. Yksi rajapyykki ja iso työllistäjä jäi reilu viikko sitten taakse ja sen seurauksena laukesi flunssa. Päivän ja viikonlopun verran sairastelin kotosalla ja tämä viikko on taas hujahtanut töissä. Stressaavan putken jälkeen huomasin, että paino oli hiukan jopa laskenut ja olo oli todella väsynyt. Ehkä flunssa oli myttysen keino pakottaa minut rauhoittumaan hiukan ja hidastamaan tahtia. Toimi.
Viime aikoina on tuntunut, että se kaikista pahin tukaluus, mitä tähän mennessä on ollut, on jotenkin mennyt ohi. Maha on osa minua, välillä tiellä ja hankaloittaa löhöämistä ja nukkumistakin, mutta silti tuntuu, että sen kanssa on helppo elää ja olla. Välillä sitä jopa yllättyy, että oho, mikäs tuohon eteen on pullahtanut! Ai niin. Mahahan se siinä ja myttynen siellä sisällä.
Tukalia viikkoja on varmasti edessä vielä, mutta nyt on helppo olla. Nautin siitä. Tämä raskausaika on ainutlaatuista ja ikimuistoista aikaa. Kenties jopa ainutkertaista, sillä ikinä en voi tietää, saanko koskaan enää tulevaisuudessa kokea tätä. On ihanaa, että tästä voi myös nauttia, eikä koko aikaa ole tukala olla. Pitäisi ottaa myös joitain valokuvia muistoksi. Tällä hetkellä ainoat raskausajan valokuvat ovat kännykällä nappaamiani mahakuvia. Täytyy reipastua ja ottaa ihan arjestakin joitain otoksia, jotta jää sitten muisteltavaa tästä ajasta.
Ihanaa, avoinna on yksi työpaikka, mihin mies voisi hakea ja päästäisiin lähemmäs kaikkia läheisiä! Voi että, miten paljon saakaan virtaa pelkästä ajatuksesta! Hui! Ei pidä kuitenkaan innostua liikaa suunnittelemaan, sillä kaikkiin paikkoihin on valtava tunku, eikä yksi avoinna oleva paikka autuaaksi tee. Silti se antaa mahdollisuuden haaveiluun :)
voi kunpa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)