Kävin eilen lääkärineuvolassa. Sinänsä reissusta ei jäänyt juurikaan mitään käteen. Olen voinut hyvin ja kysyttävää ei ollut. Kai olisi pitänyt etukäteen miettiä jotain kysyttävää.
Neuvolatätin mittauksessa verenpaine oli 128/50. Diastolinen paine oli siis tosi alhainen, mikä lie syynä. Parempi se kuulemma kun kohonnut verenpaine...
Muuten kaikki oli ok. Painoa oli tullut ekakertaan verrattuna huimat 100g, kotivaaka on reilun viikon verran raportoinut yhdestä lisäkilosta. Mikä sitten on luotettavaa painonseurantaa? Viiden euron ikeavaaka, mutta säännöllinen aamupunnitus wc-käynnin jälkeen vai tarkka neuvolavaaka ja punnitus milloin ja millä vaatetuksella ja turvotuksella milloinkin sattuu.
Lääkärin kanssa kuunneltiin myttysen sykkeitä (162) ja hän tunnusteli kohdun ja sanoi sen olevan "kivasti pullistunut". Ihan kiva.
Maha alkaa työntyä pikkuhiljaa esiin. Mieskin huomasi maanantaina kun tuli jumpasta, että "sullahan on maha". :) Jee!! Kokovartaloturvotuskin alkaa vähän hellittää, eikä vartaloni enää näytä ympärivuorokautisesti tasapaksulta pötköltä.
Päivitin muuten viikkolaskurin nyt päivällä eteenpäin, että on sitten sama mitä neuvolassa käyttävät. Tänään on siis jo 12+6, huomenna alkaa 14. viikko. Oho!
keskiviikko 2. helmikuuta 2011
torstai 27. tammikuuta 2011
Onnentuulahdus
Puuh :D Onnentuulahdus ultrasta.
Myttynen köllötteli paikoillaan. Ultrauksen alkuun kuva ilmestyi ruudulle juuri sellaisena kuin kaikissa niissä kuvissa, mitä olen esimerkin omaisesti nähnyt 12-viikon ultrakuvista. Voi sitä helpotuksen määrää! Kätilö oli tosi rempseä ja liikutteli ja käänteli anturia ja nähtiin myttystä eri puolilta, välillä ruudulla vilahti jalat välillä kädet. Välillä kurkattiin 3D-kuvaa (vai onko se 4D?), josta näkyi hahmon muotoa ja se, että esim napanuora lähti oikeasta paikasta.
Seurasin ruudun tapahtumia äimistyneenä, suu auki. En oikein osannut sanoa mitään, muuta kuin VAU. Pidin miestä kädestä ja tuntui että pimahdan, kun olo oli niin onnellinen ja helpottunut. En edes itkenyt, kun olin niin häkellyksissä.
Saatiin mukaan melkein metrin mittainen pätkä kuvia. Sekä perinteisiä, että muutama sellainen 3D-kuva. Yhdessä 3D-kuvassa myttysellä on kädet silmien edessä ja toisessa se pitää jo kiinni korvista.
Myttynen oli päästä peppuun 5,25 cm pitkä. Koko vastaa viikkoja 12+0 (tänään muuten 11+6), mutta laskettua aikaa ei muutettu. Arvioitu saapumisaika on siis 11.8.2011. En nyt tiedä, että pitäisikö muuttaa "poksumispäivää" vai ei. Murhe on kaikista mahdollisista se pienin ja mieluisin. Niskaturvotusta mitattiin 1,0 mm, mikä on sekin normaali.
Miten onnelliseksi voi ihminen tulla saadessaan helpottavia uutisia?
Myttynen köllötteli paikoillaan. Ultrauksen alkuun kuva ilmestyi ruudulle juuri sellaisena kuin kaikissa niissä kuvissa, mitä olen esimerkin omaisesti nähnyt 12-viikon ultrakuvista. Voi sitä helpotuksen määrää! Kätilö oli tosi rempseä ja liikutteli ja käänteli anturia ja nähtiin myttystä eri puolilta, välillä ruudulla vilahti jalat välillä kädet. Välillä kurkattiin 3D-kuvaa (vai onko se 4D?), josta näkyi hahmon muotoa ja se, että esim napanuora lähti oikeasta paikasta.
Seurasin ruudun tapahtumia äimistyneenä, suu auki. En oikein osannut sanoa mitään, muuta kuin VAU. Pidin miestä kädestä ja tuntui että pimahdan, kun olo oli niin onnellinen ja helpottunut. En edes itkenyt, kun olin niin häkellyksissä.
Saatiin mukaan melkein metrin mittainen pätkä kuvia. Sekä perinteisiä, että muutama sellainen 3D-kuva. Yhdessä 3D-kuvassa myttysellä on kädet silmien edessä ja toisessa se pitää jo kiinni korvista.
Myttynen oli päästä peppuun 5,25 cm pitkä. Koko vastaa viikkoja 12+0 (tänään muuten 11+6), mutta laskettua aikaa ei muutettu. Arvioitu saapumisaika on siis 11.8.2011. En nyt tiedä, että pitäisikö muuttaa "poksumispäivää" vai ei. Murhe on kaikista mahdollisista se pienin ja mieluisin. Niskaturvotusta mitattiin 1,0 mm, mikä on sekin normaali.
Miten onnelliseksi voi ihminen tulla saadessaan helpottavia uutisia?
keskiviikko 26. tammikuuta 2011
Pelottaa
11+5
Ultra on huomenna. Onneksi. Koko tämän viikon olen miettinyt enemmän ja enemmän seulontoja. Alunperin ilmoittauduttiin neuvolassa seulontoihin mukaan asiaa pitkällisesti pohtimatta. Minä ainakin halusin tietää myttysestä kaiken mahdollisen. Jotenkin pelottaa hirmu paljon, että huomenna saadaan sittenkin huonoja uutisia. Entä jos myttynen ei eläkään enää? Entä jos seulonnoista ei meidän kohdalla tulekaan hyvää tulosta vaan saadaankin korkea riskiluku ja sitten pitää päättää, että seulotaanko lisää. Keskenmenon uhalla. Joka tapauksessa otetaan vastaan se mitä tulemaan pitää, oli sitten downia tai muuta. Ilmoittauduin seulontaan mukaan, koska haluan tietää, mutta nyt en enää ole varma haluanko sittenkään tietää...
Asiaa ei tietenkään yhtään helpota se, että en saanut eilen illalla enkä tänään aamullakaan myttysen sydänääniä kuulumaan. Hain tutusta paikasta ja vieraasta paikasta, painoin ja kääntelin. Ei mitään. Ei vilahdustakaan. Viimeksi äänet kuuluivat sunnuntaina ja silloin sain ne esille heti. Järki yrittää sanoa, että tämä on ihan normaalia, ei niitä ääniä aina kuulu. Silti pelottaa. Itkettää. Jännittää.
Mies rauhoittelee ja vakuuttelee, että kaikki on hyvin. Hän haluaa seulojen tuloksen ja pitää 1% keskenmenoriskiä niin pienenä, että tarvittaessa mennään seulonnoissa loppuun asti. Katsotaan sitä sitten, jos on tarvis. Kävin aamulla otattamassa veriseulat terveyskeskuksessa. Yritän tolkuttaa itselleni, että kaikki on hyvin, ei hätää.
Maanantaina saapunut postipaketti vauvan vaatteita on edelleen avaamatta. En ole uskaltanut avata. Ehkä en uskalla tunnustaa itselleni, että luotin onnistumiseen jo niin paljon, että annoin itseni tehdä jo ensimmäiset hankinnat. Toivottavasti huomenna on hyvä syy avata paketti.
Pelottaa. Ultra on huomenna. Onneksi.
Ultra on huomenna. Onneksi. Koko tämän viikon olen miettinyt enemmän ja enemmän seulontoja. Alunperin ilmoittauduttiin neuvolassa seulontoihin mukaan asiaa pitkällisesti pohtimatta. Minä ainakin halusin tietää myttysestä kaiken mahdollisen. Jotenkin pelottaa hirmu paljon, että huomenna saadaan sittenkin huonoja uutisia. Entä jos myttynen ei eläkään enää? Entä jos seulonnoista ei meidän kohdalla tulekaan hyvää tulosta vaan saadaankin korkea riskiluku ja sitten pitää päättää, että seulotaanko lisää. Keskenmenon uhalla. Joka tapauksessa otetaan vastaan se mitä tulemaan pitää, oli sitten downia tai muuta. Ilmoittauduin seulontaan mukaan, koska haluan tietää, mutta nyt en enää ole varma haluanko sittenkään tietää...
Asiaa ei tietenkään yhtään helpota se, että en saanut eilen illalla enkä tänään aamullakaan myttysen sydänääniä kuulumaan. Hain tutusta paikasta ja vieraasta paikasta, painoin ja kääntelin. Ei mitään. Ei vilahdustakaan. Viimeksi äänet kuuluivat sunnuntaina ja silloin sain ne esille heti. Järki yrittää sanoa, että tämä on ihan normaalia, ei niitä ääniä aina kuulu. Silti pelottaa. Itkettää. Jännittää.
Mies rauhoittelee ja vakuuttelee, että kaikki on hyvin. Hän haluaa seulojen tuloksen ja pitää 1% keskenmenoriskiä niin pienenä, että tarvittaessa mennään seulonnoissa loppuun asti. Katsotaan sitä sitten, jos on tarvis. Kävin aamulla otattamassa veriseulat terveyskeskuksessa. Yritän tolkuttaa itselleni, että kaikki on hyvin, ei hätää.
Maanantaina saapunut postipaketti vauvan vaatteita on edelleen avaamatta. En ole uskaltanut avata. Ehkä en uskalla tunnustaa itselleni, että luotin onnistumiseen jo niin paljon, että annoin itseni tehdä jo ensimmäiset hankinnat. Toivottavasti huomenna on hyvä syy avata paketti.
Pelottaa. Ultra on huomenna. Onneksi.
maanantai 24. tammikuuta 2011
Lapsettomasta odottajaksi
Lapsettomuuden aiheuttamat vaikeat tunteet ovat myllänneet sisälläni erittäin voimakkaina viimeisen puolitoista vuotta (lukuunottamatta ihan viime aikoja). Tuona aikana JOKAINEN raskausuutinen ympärillä satutti. Vähemmän satutti ne onnistumiset, joita aidosti toivoi. Ne onnistumiset joita oli odotettu vuosikausia. Nyt ollessani raskaana huomaan itsessäni tiettyä "luisumista" pois lapsettoman maailmasta. Tunnistan lapsettomuusblogien tunteet, mutten jostain syystä, enää koe niitä yhtä voimakkaina. Seuraamieni blogien joukkoon on tullut uusia blogeja, sellaisia joissa odotetaan. Aiemmin odotusta seuraavat blogit olivat vain niitä, jotka olivat lapsettomuustaipaleensa päätteeksi onnistuneet ja joiden puolesta olin onnistumisesta häkellyttävän onnellinen.
Unohdanko tulevaisuudessa lapsettomuuteni kokonaan? Häviävätkö lapsettomuuden jättämät arvet? Viikonloppuna otin askeleen tähän suuntaan ja pakkasin jääkaapista Puregon-kynän siihen vihreään pussukkaan ja laitoin kaappiin. Sinne vaaleanpunaisen projektikansion viereen. Kynässä oli muuten vielä jäljellä noin 100 e:n edestä vanhentunutta Puregon-liuosta, täytynee kiikuttaa jämä apteekkiin. Kansio jatkaa elämäänsä ja täyttyy jatkossa odotukseen liittyvillä papereilla ja infolehtisillä.
Omaa raskauttani on tähän mennessä takana 11 viikkoa ja 3 päivää. Lilypien tickerin mukaan laskettuun aikaan on tänään jäljellä 200 päivää. Kahdennentoista viikon on perinteisesti ajateltu olevan ensimmäisen kolmanneksen viimeinen. Se viikko, jonka jälkeen kriittisimmät ajat keskenmenoriskin suhteen ovat ohitse. Lapsettomuuden jättämä keskenmenon pelko ei ole enää päivittäinen (kiitos dopplerin :) ja turvotuksen). Uskallan oikeasti ajatella olevani raskaana. Vielä en tosin ole ihan niin pitkällä, että olisin sisäistänyt että meille tulee vauva. Kai senkin aika tulee aikanaan.
Olen pohtinut raskaudesta kertomista. Missä vaiheessa pitäisi "tulla kaapista"? Osa minusta haluaisi huutaa ja kailottaa koko maailmalle, että olen RASKAANA! Hei kaikki! MINÄ ODOTAN VAUVAA!! Toinen puoli taas haluaa hyssytellä, ehkä suojella niitä, jotka eivät ehkä halua kuulla uutista. Tai entä jos joku sittenkin menee pieleen?
Pian alkaa olla "se aika" kun raskaudesta voi turvallisemmin mielin kertoa. Tähän mennessä asiasta tietää muutama läheinen ystävä (no, okei 7 ystävää) ja tulevat isovanhemmat. Töissä tietää esimieheni ja lisäksi 2 läheistä työkaveria. Tuleva eno eli veljeni sai tiedon runsas viikko sitten syntymäpäivänään. Tällä viikolla on torstaina ultra. Jos kaikki on hyvin, niin sen jälkeen on annettu isovanhemmille lupa kertoa uutista keille nyt katsovat tarpeelliseksi.
Ensi viikonlopuksi vain päivä ultran jälkeen lähdemme viikonloppuretkelle kaupunkiin ja tapaamme suuren osan miehen ystävistä. Voi olla, että ainakin osalle selviää asianlaita. Muutama pariskunta tietää taustastamme ja saattavat siis kertomattakin arvata asian tilan, mutta mikäs siinä.
Omista ystävistäni en tiedä miten ja missä asian kertoisin. Vähän jännittää, että järjestetäänkö minulle polttarit ja toisaalta joutuvatko kaasot paljastamaan asian etukäteen. Suurinta osaa (asiasta tietämättömistä) ystävistäni näen nimittäin seuraavan kerran vasta polttareissa, jos sellaiset on tai sitten vasta häissä.
Töissä tekisi toisaalta mieli kertoa, olisi helpompi olla, kun ei tarvitsisi peitellä turvotustaan tai väsymystään. Toisaalta tekisi mieli olla kertomatta ja antaa uteliaiden työtoverien kiemurrella ja pohdiskella että "onkohan se nyt vai ei, kun se on noita tunikoita nyt niin paljon pitänyt ja voi että kun se ei sitä kahviakaan oo juonut neljään kuukauteen ja voi voi kun se sitä uutta tila-autoakin katselee niin kovasti"...
Kaikelle kansalle asia selviää viimeistään häissä sitten. Siihen saakka varmaan tulee käytännössä luovittua "tilaisuuden tullen" -taktiikalla. Onhan tässä vielä 200 päivää aikaa.
Unohdanko tulevaisuudessa lapsettomuuteni kokonaan? Häviävätkö lapsettomuuden jättämät arvet? Viikonloppuna otin askeleen tähän suuntaan ja pakkasin jääkaapista Puregon-kynän siihen vihreään pussukkaan ja laitoin kaappiin. Sinne vaaleanpunaisen projektikansion viereen. Kynässä oli muuten vielä jäljellä noin 100 e:n edestä vanhentunutta Puregon-liuosta, täytynee kiikuttaa jämä apteekkiin. Kansio jatkaa elämäänsä ja täyttyy jatkossa odotukseen liittyvillä papereilla ja infolehtisillä.
Omaa raskauttani on tähän mennessä takana 11 viikkoa ja 3 päivää. Lilypien tickerin mukaan laskettuun aikaan on tänään jäljellä 200 päivää. Kahdennentoista viikon on perinteisesti ajateltu olevan ensimmäisen kolmanneksen viimeinen. Se viikko, jonka jälkeen kriittisimmät ajat keskenmenoriskin suhteen ovat ohitse. Lapsettomuuden jättämä keskenmenon pelko ei ole enää päivittäinen (kiitos dopplerin :) ja turvotuksen). Uskallan oikeasti ajatella olevani raskaana. Vielä en tosin ole ihan niin pitkällä, että olisin sisäistänyt että meille tulee vauva. Kai senkin aika tulee aikanaan.
Olen pohtinut raskaudesta kertomista. Missä vaiheessa pitäisi "tulla kaapista"? Osa minusta haluaisi huutaa ja kailottaa koko maailmalle, että olen RASKAANA! Hei kaikki! MINÄ ODOTAN VAUVAA!! Toinen puoli taas haluaa hyssytellä, ehkä suojella niitä, jotka eivät ehkä halua kuulla uutista. Tai entä jos joku sittenkin menee pieleen?
Pian alkaa olla "se aika" kun raskaudesta voi turvallisemmin mielin kertoa. Tähän mennessä asiasta tietää muutama läheinen ystävä (no, okei 7 ystävää) ja tulevat isovanhemmat. Töissä tietää esimieheni ja lisäksi 2 läheistä työkaveria. Tuleva eno eli veljeni sai tiedon runsas viikko sitten syntymäpäivänään. Tällä viikolla on torstaina ultra. Jos kaikki on hyvin, niin sen jälkeen on annettu isovanhemmille lupa kertoa uutista keille nyt katsovat tarpeelliseksi.
Ensi viikonlopuksi vain päivä ultran jälkeen lähdemme viikonloppuretkelle kaupunkiin ja tapaamme suuren osan miehen ystävistä. Voi olla, että ainakin osalle selviää asianlaita. Muutama pariskunta tietää taustastamme ja saattavat siis kertomattakin arvata asian tilan, mutta mikäs siinä.
Omista ystävistäni en tiedä miten ja missä asian kertoisin. Vähän jännittää, että järjestetäänkö minulle polttarit ja toisaalta joutuvatko kaasot paljastamaan asian etukäteen. Suurinta osaa (asiasta tietämättömistä) ystävistäni näen nimittäin seuraavan kerran vasta polttareissa, jos sellaiset on tai sitten vasta häissä.
Töissä tekisi toisaalta mieli kertoa, olisi helpompi olla, kun ei tarvitsisi peitellä turvotustaan tai väsymystään. Toisaalta tekisi mieli olla kertomatta ja antaa uteliaiden työtoverien kiemurrella ja pohdiskella että "onkohan se nyt vai ei, kun se on noita tunikoita nyt niin paljon pitänyt ja voi että kun se ei sitä kahviakaan oo juonut neljään kuukauteen ja voi voi kun se sitä uutta tila-autoakin katselee niin kovasti"...
Kaikelle kansalle asia selviää viimeistään häissä sitten. Siihen saakka varmaan tulee käytännössä luovittua "tilaisuuden tullen" -taktiikalla. Onhan tässä vielä 200 päivää aikaa.
perjantai 21. tammikuuta 2011
Hups :D
Tänään alkoi ensimmäisen kolmanneksen viimeinen viikko. Henkisesti raskas työviikko on tänään kostautunut oikein harvinaisen onnettomalla työmotivaatiolla ja olenkin viettänyt (liikaa) työaikaa netissä surffaten. Raskaudesta juuri nyt ja edelleen käsittämättömän onnellisena päätin ylittää yhden merkittävän rajan. Myttyselle on hankittu ensimmäiset omat tavarat. Tai oikeammin vaatteet.
Lueskelin Sivuääni -blogin läpi ja otin vinkistä vaarin ja suuntasin vauvanvaateostoksille (nättien vaatteiden) Anton & Nina verkkoputiikkiin. Tietysti siellä oli ale. Tilasin myttyselle ensimmäiset vaatteet, housuja, potkuhousuja ja bodyja. Hups! Orastavaa höyrähtämistä? :D
Lueskelin Sivuääni -blogin läpi ja otin vinkistä vaarin ja suuntasin vauvanvaateostoksille (nättien vaatteiden) Anton & Nina verkkoputiikkiin. Tietysti siellä oli ale. Tilasin myttyselle ensimmäiset vaatteet, housuja, potkuhousuja ja bodyja. Hups! Orastavaa höyrähtämistä? :D
torstai 20. tammikuuta 2011
11. viikko päättyy
10+6, ultraan viikko
Sain kuin sainkin siirrettyä ultran niin, että mieskin pääsee mukaan. Ihan mahtava juttu! Uusi ultra-aika on siis ensi viikon torstai 27.1.2011 kello 13:10. Melkein jo nyt jännittää. Miten ihanaa onkaan päästä kurkistamaan myttysen elämään!
Tänä aamuna kuulin toista kertaa dopplerilla myttysen sydänäänet. Tippa tuli väkisinkin taas linssiin, on se vaan niin hienoa. Viime kuulemisen jälkeen olen muutaman kerran kokeillut tuloksetta saada ääniä kuuluviin. Myttynen on ollut iltaisin kovin vauhdikas tai vaan ujo, sillä ääniä ei ole kuulunut. Ehkä aamu on hänelle rauhaisampi hetki. *snif*
Minun oli aikeissa hyödyntää "iltavuoro" tänään käymällä antamassa alkuraskauden verinäytteet ennen töihin menoa. Lähetteet ovat neuvolakortin välissä ja odottavat vain sitä, että jaksan herätä aikaisin ja suunnata heti aamusta laboratorion jonoon. Enpä ollut ajatellutkaan sitä, että sattui olemaan pikkupitäjämme toripäivä ja koko keskusta parveili mummeleita ja papparaisia. Kävin huokaisemassa terveyskeskuksen ovella ja samalla totesin, että ehkä jaksan joku aamu poiketa heti klo 7:30. Jonoa oli noin parin tunnin tarpeiksi. Huoh. Näytteenanto saa jäädä ensi viikkoon.
Olo on varsin oireeton. Syödä voisi koko ajan (ja olen syönytkin), vaikka enää ei tule ihan kauheaa oloa, jos ei saakaan juuri oikealla sekunnilla ruokaa. Maha alkaa olla niin turvoksissa iltapäivällä - illalla, että periaatteessa voisin alkaa tehdä hääpukuakin jo, kun on tuollainen keskiraskauden kumpu tarpeen vaatiessa pullistettavissa esiin. :D Ehkä viikonloppuna sitten. Pikkuinen kumpu alkaa muodostua niin, että itse huomaan, ettei mahaa saa enää imaistua ihan litteäksi.
Myttystä koskevat hankinnat tullaan aloittamaan autosta. Ei todellakaan pienin hankinta, mutta joka tapauksessa se olisi edessä. Vähän jännittää, sillä ollaan päätetty hankkia ihan uusi auto. Enpä ole sellaistakaan ennen tehnyt...
Sain kuin sainkin siirrettyä ultran niin, että mieskin pääsee mukaan. Ihan mahtava juttu! Uusi ultra-aika on siis ensi viikon torstai 27.1.2011 kello 13:10. Melkein jo nyt jännittää. Miten ihanaa onkaan päästä kurkistamaan myttysen elämään!
Tänä aamuna kuulin toista kertaa dopplerilla myttysen sydänäänet. Tippa tuli väkisinkin taas linssiin, on se vaan niin hienoa. Viime kuulemisen jälkeen olen muutaman kerran kokeillut tuloksetta saada ääniä kuuluviin. Myttynen on ollut iltaisin kovin vauhdikas tai vaan ujo, sillä ääniä ei ole kuulunut. Ehkä aamu on hänelle rauhaisampi hetki. *snif*
Minun oli aikeissa hyödyntää "iltavuoro" tänään käymällä antamassa alkuraskauden verinäytteet ennen töihin menoa. Lähetteet ovat neuvolakortin välissä ja odottavat vain sitä, että jaksan herätä aikaisin ja suunnata heti aamusta laboratorion jonoon. Enpä ollut ajatellutkaan sitä, että sattui olemaan pikkupitäjämme toripäivä ja koko keskusta parveili mummeleita ja papparaisia. Kävin huokaisemassa terveyskeskuksen ovella ja samalla totesin, että ehkä jaksan joku aamu poiketa heti klo 7:30. Jonoa oli noin parin tunnin tarpeiksi. Huoh. Näytteenanto saa jäädä ensi viikkoon.
Olo on varsin oireeton. Syödä voisi koko ajan (ja olen syönytkin), vaikka enää ei tule ihan kauheaa oloa, jos ei saakaan juuri oikealla sekunnilla ruokaa. Maha alkaa olla niin turvoksissa iltapäivällä - illalla, että periaatteessa voisin alkaa tehdä hääpukuakin jo, kun on tuollainen keskiraskauden kumpu tarpeen vaatiessa pullistettavissa esiin. :D Ehkä viikonloppuna sitten. Pikkuinen kumpu alkaa muodostua niin, että itse huomaan, ettei mahaa saa enää imaistua ihan litteäksi.
Myttystä koskevat hankinnat tullaan aloittamaan autosta. Ei todellakaan pienin hankinta, mutta joka tapauksessa se olisi edessä. Vähän jännittää, sillä ollaan päätetty hankkia ihan uusi auto. Enpä ole sellaistakaan ennen tehnyt...
tiistai 18. tammikuuta 2011
Onnen päivä
10+4
Voi onnen päivää. Töistä kotiuduttunani minua odotti (tietysti miehen ja koirien lisäksi) kaksi ihanaa asiaa. Ensinnäkin tuleva kaunis vihkisormukseni odotti keittiön pöydällä rasiassa. Sain pikaisesti kokeilla sitä ennen kuin mies kiikutti sen piiloon. Ihana, vähän pöyhkeä, mutta sopivan yksinkertainen.
Toiseksi eteisessä odotti kirje keskussairaalasta. Tällä kertaa se ei sisältänyt lapsettomuuspolin laskua (eikä karhukirjettä, minkä sain viime viikolla laskusta, jota en mielestäni ole edes saanut, mutta ei siitä sen enempää). Kuoressa oli ilmoitus meille varatusta alkuraskauden UÄ-tutkimuksesta. Ultra on varattu keskiviikolle 26.1.2011 kello 11:00. Aika on miehelle huonoin mahdollinen ja koetankin huomenna kysyä, onnistuisiko ensi torstai tai perjantai. Jos vaihtaminen ei onnistu, niin menen yksin. Joka tapauksessa ultra on siis ensi viikolla.
Onnellisuudesta tänään iso ja muikea :)
Voi onnen päivää. Töistä kotiuduttunani minua odotti (tietysti miehen ja koirien lisäksi) kaksi ihanaa asiaa. Ensinnäkin tuleva kaunis vihkisormukseni odotti keittiön pöydällä rasiassa. Sain pikaisesti kokeilla sitä ennen kuin mies kiikutti sen piiloon. Ihana, vähän pöyhkeä, mutta sopivan yksinkertainen.
Toiseksi eteisessä odotti kirje keskussairaalasta. Tällä kertaa se ei sisältänyt lapsettomuuspolin laskua (eikä karhukirjettä, minkä sain viime viikolla laskusta, jota en mielestäni ole edes saanut, mutta ei siitä sen enempää). Kuoressa oli ilmoitus meille varatusta alkuraskauden UÄ-tutkimuksesta. Ultra on varattu keskiviikolle 26.1.2011 kello 11:00. Aika on miehelle huonoin mahdollinen ja koetankin huomenna kysyä, onnistuisiko ensi torstai tai perjantai. Jos vaihtaminen ei onnistu, niin menen yksin. Joka tapauksessa ultra on siis ensi viikolla.
Onnellisuudesta tänään iso ja muikea :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)