Monesti blogissani olen keskittynyt pohtimaan sitä, miltä juuri nyt tuntuu. Se on jotenkin tietysti aina päällimmäisenä. Joskus olisi hyvä miettiä myös sitä, että miksi ja miten ihmeessä tätä vauhdikasta tunteiden vuoristorataa jaksaa jatkaa. Päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.
Olen aina ajatellut, että minusta tulee äiti. Pidän lapsista, ainakin sellaisista kivoista ja iloisista. Huutavia ja kiukuttelevia, huonosti käyttäytyviä tai muuten ikäviä lapsia taas en oikein halua lähelleni.
En niinkään pidä myöskään pienistä vauvoista, ehkä vähän pelkään niitä. Olen ollut hyvin vähän vauvojen kanssa tekemisissä, etten oikein osaa toimia niiden kanssa. Mitä jos se alkaa itkeä? En ole koskaan pitänyt pientä vauvaa sylissä, en vaikka minulla on kaksi kummilasta. Pienellä tarkoitan tässä yhteydessä sellaista alle ristiäisikäistä.
Vaikken erityisemmin pidä vauvoista, niin uskon, että jos vauva olisi omaa tuotosta, niin ei sitä voi olla jumaloimatta, sama koskee kiukkuisia uhmaikäisiä. Kai oman vauvan kanssa sitten osaisi olla, vaikkei muuten ehkä osaisikaan.
Pitkään se oli niin, että minusta tulee äiti "sitten joskus". Tapasin kolme ja puoli vuotta sitten nykyisen mieheni ja tajusin, että tässä, tässä on se ihminen jonka kanssa haluan elämäni jakaa. Vuoden seurustelun jälkeen aloimme etsiä omaa kotia, muutimme saman katon alle vuokralle, kun sopivaa ei meinannut löytyä. Silloinkin ajattelin, että sitten joskus meistä tulee isä ja äiti.
Löysimme meille sopivan talon pian sen jälkeen, kun olimme saaneet tavarat paikoilleen yhteisessä kodissamme. Teimme talokaupat ja varasimme koiran kaveriksi koiranpennun lähes samoihin aikoihin. Näiden onnellisten asioiden rinnalla tapahtui myös minua voimakkaasti järkyttäneitä asioita. Pikkuveljeni joutui vakavaan onnettomuuteen, jossa oli hengenlähtö lähellä ja ystävieni vauva kuoli synnytyksessä. Tämä vauva oli ihan lähipiirini ensimmäinen. Kaikki tapahtui kahden viikon aikana.
Nämä yhtäaikaiset todella onnelliset ja todella järkyttävät asiat saivat minut miettimään, että elämä ja etenkään sen alku ei ehkä olekaan ihan itsestäänselvyys. Mielessäni kävi, että entä jos minusta ei koskaan tulekaan äitiä?
Puolisen vuotta tästä tunnemylläkästä aloitimme vauvantekohommat. Lakkasin syömästä pillereitä lokakuussa ja lopullisesti esteet jätettiin joulukuussa pois. Oli jännittävää ajatella, että ensi jouluna meillä voi olla jo vauva. Nyt se vauva olisi jo reilusti vuoden vanha, jos olisi silloin heti saanut alkunsa.
Ehkä kyseessä on biologinen kello. Tietoisuus siitä, ettei tässä ikuisesti olla ylipäätäänkään lastentekoiässä sai ehkä lopullisesti päätöksen aikaan, että lapsi voi tulla jos tulee. Muuten en ehkä olisi hommaan vielä lähtenyt, sillä paitsi, että olen ajatellut, että minusta tulee äiti, niin olen aina ajatellut perinteisesti: "ensin naimisiin ja sitten lapsia". Nyt niin käykin sillä ehdimme naimisiin joka tapauksessa ennen lapsia.
Pohjimmaisena pontimena jaksamiselle on kuitenkin se pohjaton tarve tulla äidiksi. Tarve kokea raskaus ja äitiys. Luokittelen sen jotenkin perustarpeeksi, enkä ainakaan tässä vaiheessa osaa luopua ajatuksesta, ettenkö voisi joku päivä olla äiti. Tiedän, että äiti voi olla monella tapaa, kuten adoption kautta. Toistaiseksi en vain halua luopua ajatuksesta, että saisin kasvattaa ja kantaa yhteistä lastamme, jolla olisi meidän geenimme.
Jouluna vauvaprojektimme täyttää kaksi vuotta. Se on pidempään kuin olisin uskonut. Se on niin pitkään, että jos minulle olisi tammikuussa 2009 joku sanonut, että et ole vielä puolentoistavuodenkaan päästä raskaana, en olisi uskonut. Tämä kaikki on toistaiseksi opettanut paljon minulle itsestäni ja meille molemmille toisistamme. Enää en ajattele, miten paljon tälle projektille pitää antaa. Kaikkeni annamme ja jos siten emme lasta saa, niin sitten täytyy miettiä muita vaihtoehtoja.
Haluan äidiksi, haluan olla sitä mitä olen aina halunnut ja miten olen aina ajatellut asioiden menevän. Sen voimalla tätä jaksaa...
Olen itse pohdiskellut samaa, miten tämä on vuoristorataa ja miten sitä jaksaa ja tullut kans siihen tulokseen, että luovuttaminen ei tätä halua tulla äidiksi poista. Eli tavallaan täytyy vain jaksaa, ainakin niin kauan kun toivoa on. Pohdin myös eilen lapsettomuutta eilen hyvän ystävän kanssa ja hän varoitti miten lapsettomuus vaikeuttaa myös mahdollisesti tulevaa vauva-aikaa, mikäli sellainen meille suodaan. Kun toivoo jotain niin paljon, voi olla vaikeaa hyväksyä niitä negatiivisiä tunteita joita liittyy raskaana olemiseen ja vauva-aikaan, joka ymmärtääkseni on myös aika vaativaa. Vuoristorata ei siis ehkä päätykään tähän, mutta toisaalta harva varmaan niin olettaakaan. Positiivista on ainakin se, että kärsivällisyys tässä kehittyy, ainakin minulla, kun odotettava on.
VastaaPoistaMulta on muutama hyvä ystävä kysynyt suoraan, miksi haluan lapsen. Olen kysellyt samaa itseltäni ja mieheltäni jo ennen kuin tulin raskaaksi. En osaa vastata siihen, sillä tämä ei mielestäni ole järkiperäinen asia vaan se tulee jostakin syvemmältä - perustarve on aika kuvaava ilmaisu, vaikkeivat kaikki tätä tarvetta ilmeisesti koskaan tunnekaan.
VastaaPoistaJaksamista pimenevään syksyyn!
Minäkin olen miettinyt kuumeisesti, miksi haluan lapsen. Vaikka viimeiset viisi vuotta en ole paljon muuta ajatellutkaan, en silti osaa sanoa miksi. En oikeastaan pidä muiden lapsista (ellen satu tuntemaan heitä ja/tai ellei lapsi ole harvinaisen suloinen) enkä ole koskaan haaveillut lastenhoitoalasta... Minustakin tuntuu, että kyseessä on perustarve, ihan samaan tyyliin tarve saada kumppani, ettei tarvitse elää yksin... Olen miettinyt, että tarve saada lapsi tuntuu lähinnä biologiselta: lasta haluaa ihan vaistonvaraisesti ja asiaa on mahdoton kyseenalaistaa järkisyillä (esim. että elämä olisi paljon helpompaa ilman lasta). Sitä vain huomaa suuntaavansa syksyllä kohti etelää kuin muuttolintu! Tilastollisesti suurin osa naisista saa lapsen: muistaakseni vain 15% on jäänyt lapsettomaksi, ja luku on sikäli pieni, että mukana on lapsettomuuden valinneiden ohella kaikki ihan aidosti lapsettomatkin. Eli tuostakin voi päätellä , että lapsen saanti vaikuttaa olevan perustavaa laatua oleva tarve :-)
VastaaPoistaKiitos ihanat kommenteistanne, ihana tietää etten ole yksin pohtimassa tätä. Toisinaan olen jopa miettinyt, että miksi minulla on oikeus surra lapsettomuutta, kun en edes pidä lapsista kovin paljoa (paitsi niistä kivoista). On ihana tietää, että muutkin ajattelevat näin.
VastaaPoistaJaksettava on vaan, sekä syksyä että odotuksen odotusta. Unohtamalla tästä ei taida päästä.
Minustakin tuo kirjoituksesi kuulostaa tutulle, samantyyppisiä ajatuksia pyörii minunkin päässäni. Minä pidän lapsista, varsinkin vauvoista ja taaperoista. Mutta moni asia lapsensaantiin liittyen myös pohdituttaa, etenkin se valtava vastuu ja se, että siitä jälkikasvusta saattaa hyvinkin jossain vaiheessa kasvaa kapinoiva ovia paukutteleva teini, jolle minä olen vahingossa aiheuttanut jotain traumoja. Miten minä muka sitten osaan olla? Ja kaikenmaailman yövalvomiset, synnytyksen jälkeiset hormonimyrskyt ja mahdolliset koliikit käyvät aina välillä mielessä, sellaistahan se sitten saattaa hyvinkin olla. Kestääkö siinä tämä meikäläisen nuppi? Mutta kuitenkin sitä vaan haluaa palavasti, kaiken järjen vastaisesti. Perustarve, hyvin sanottu :)
VastaaPoistaOlet kirjoittanut ajatukseni suoraan blogiisi... jouluna tulee kaksi vuotta täyteen, on koiraa, talo ja ihana mies, mutta vauvaa ei kuulu eikä näy... olemme aloittaneet vasta clomihoidot ja 2kierto menossa. En ymmärrä miksi pitkäaikainen gyne ei aloittanut aikaisemmin, vasta gynegologia vaihtamalla alkoi asioita tapahtumaan.. Suosittelisin pysymään samassa työpaikassa, minulle on aina lääkärillä korostettu että stressitekijät pitää elämästä poistaa ja uusi työ on väistämättä ainakin alkuun sitä. Itsekin jätin opinnot nyt välivuodelle (lääkärin suosituksesta) ja keskityn vain työelämään ja tähän projektiin.
VastaaPoista