njooh... vajaa viikko vielä piinapäiviä jäljellä. Tunteet heittelevät vähän aallonharjalta aallonpohjalle ja takaisin.
Viime sunnuntaina nautiskelin Helsingin sanomien sunnuntainumeroa. Tuttuun tapaani selailin kuolinilmoituksia (kieroutunuttako?) ja silmiini osui yksi vastasyntyneen ilmoitus. Pala nousi kurkkuun kun ajattelin sitä vanhempien tuskaa, joka yksinkertaisen koruttomasta ilmoituksesta kuvastui. Mieleeni tuli ne kaksi käpy-perhettä jotka tunnen.
Muutamaa sivua myöhemmin oli sunnuntaisivuilla juttu lapsettomuudesta. Se oli niitä juttuja, jossa lapsettomuus ei ollut päättynyt biologisen lapsen saantiin. Olen huomannut, että lapsettomuudesta kirjoitetaan jonkin verran nykyään valtamedioita myöten. Ilmiö alkoi naistenlehdistä ja on nyt saavuttanut ihan suuretkin päivittäismediat. Monet lapsettomuudesta kertovat artikkelit kertovat kuitenkin onnellisia tarinoita siitä, kuinka pitkä odotus on palkittu.
Itse lapsettomuuden kanssa painivana ja etenkin muiden pitkänpitkän taipaleen kulkeneita seuraavana tiedän, ettei kaikki tarinat lopulta pääty onnellisesti. Hesarin jutun nainen oli päättänyt päästää hoidoista irti ja olivat miehensä kanssa adoptioprosessissa. Nainen on Anna-Kaisa Hakkarainen, joka on julkaissut kirjansa "Ihmeet tapahtuvat muille". Juttu sai kyyneleet kihoamaan silmiini jo toistamiseen lehden luvun lomassa. Selittämätön lapsettomuus(kaan) ei aina pääty onnellisesti.
Lehdenluvun jälkeen jäin työstämään meidän tilannetta. Totesin, että teemme sen mitä voimme. Kestämme (tai yritämme kestää) sen aiheuttamat rasitukset. Tuemme toisiamme ja yritämme muistaa elää myös elämää. Lapsettomuus on kriisi ja siitä selviytymiseen tarvitsemme tukea, vertaistuki on siinä korvaamatonta.
Liitin meidät pariskuntana lapsettomien Simpukka-yhdistykseen ja tilasin sitä kautta myös Hakkaraisen kirjan. Samaan syssyyn tilasin myös psykoterapeutti Alice Domar'n kirjan "Conquering infertility", jossa käsitellään lapsettomuuden vaikutuksia elämän eri osa-alueisiin. Kirjat tulivat eilen ja pian pääsen niiden kimppuun.
Puuskan jälkeen päätettiin hääpäivä ensi maaliskuulle. Naimisiin mennään silloin, oli mahaa tai ei. Nyt varattuna on jo tärkeimmät osiot ja juhlien kulku alkaa muotoutua meidän näköiseksi. Näin ne asiat kai sitten vaan järjestyvät jos-elämästä ihan oikeaksi elämäksi riippumatta siitä miten meidän tarina sitten joskus päättyy.
Vertaistuki on lapsettomuudessa kaiken aa ja oo. Tuntuu hurjalta ajatella, millaista lapsettomien elämän on täytynyt olla ennen nettiä. Olihan silloinkin varmasti Simpukka-yhdistys, mutta nyt meillä kaiken kaikkiaan enemmän materiaalia käsitellä lapsettomuutta - ja apukin löytyy heti kun vain sitä pyytää. Kerrothan sitten, mitä pidit noista kirjoista (saatan tilata itsekin, jos osoittauduvat hyviksi!). Ja paljon onnea häiden suunnitteluun! :-)
VastaaPoistaMinulta olikin jäänyt sunnuntain Hesari lukematta viikonloppureissun takia. Onneksi se löytyi vielä arkistoistamme eli eteisessä sijaitsevasta paperikasasta :). Oli kyllä ajatuksia herättävä juttu se Anna-Kaisa Hakkaraisen haastattelu. Itseeni kolahti eniten jutussa se lapsenteon suorittaminen. Siksihän tämä muuttuu väkisinkin, kun sitä haluaa sen lapsen melkeinpä hinnalla millä hyvänsä eikä enää ole mikään parikymppinen opiskelijatyttö, jolla olisi vielä aikaa vuosikymmeniä. Mutta se on kyllä niin surullista, että sellaista täytyy kokea. Mutta ehkä siitä suorittamisesta pystyy myös luopua sitten joskus, jos se on tarpeen. Kiitos kirjavinkistä!
VastaaPoistaIhana juttu, kun teillä on niin mukavia suunnitelmia tiedossa ensi vuoden alkuun.
Kiitos ihanat. Olen myös miettinyt, että miten lapsettomat on aikoinaan selvinneet. Toisaalta on tämä tavallaan myös aikamme ilmiö siinä mielessä, että ainakin itse olen Hakkaraisen tavoin tottunut, että kaiken saa viimeistään kun aidosti ponnistelee asian eteen ja kun on vaan riittävän hyvä. Joskus ammoin näin ei ehkä ole ollut.
VastaaPoistaAloitin eilen kirjaa ja ahmin sen samantein yli puolenvälin (sitten oli pakko käydä nukkumaan). Kirja on ihan hyvä, melko tiivis kuvaus. Itselle tuli siitä kyllä melko huono olo, sillä se kuvasi lähes yksi yhteen meidän tarinaa... Käykö meillekin niin lopulta, ettei koskaan saada omaa lasta? Kuinka pitkälle meidän tarina on yhteneväinen Hakkaraisen tarinan kanssa?
Kirjasta kirjoitan varmaan vielä oman postauksensa, joten tältä erää tähän. :)
Vertaistuessa on kyllä ihmeellinen voima.
Vertaistuki - ilman sitä tämä taival olisi niin paljon kivikkoisempi kulkea. Sinulle olisi pieni tunnustus tuolla Hiirelässä :)
VastaaPoista