Huh, työmatka muilla mailla on takana. Clomit on tällä erää syöty ja jonkinlaisia muilimisia on ollut havaittavissa viime kiertojen tapaan clomien aikana ja nyt sitten taas kp 12 (tänään) tienoilla. Voi tuo muilutus tietysti olla psykosomaattistakin, mistäs sitä tietää.
Työmatkan aikana vietin samassa huoneessa yöt kolmelapsisen esinaiseni kanssa. Kutsuttakoon häntä vaikka Marjaksi. Olipa oikein mahdottoman kiva kuulla joka aamu, että
...miten mukavaa se onkaan, kun saa oikeasti nukkua koko yön ja
...kun lapset ei koko ajan potki kylkeä (heillä siis nukutaan perhepedissä) ja
...kuinka ei tarvitse hoitaa pyykkirumbaa... ja
...kuinka ikävä onkaan lapsia ja
...kuinka lapset tekeekään elämästä rikkaan ja
...kuinka ei osaa oikeen muistaakaan millaista elämä oli ilman niitä lapsia.
... ja niin edelleen.
Olen jo hyvän aikaa ajatellut, että kerron Marjalle meidän lapsettomuudesta ja samalla voin kertoa, etten ihan aina jaksa kuulla lapsiperheiden arjen raskaudesta. Sopivaa tilannetta ei ole kuitenkaan toistaiseksi tullut eteen, vaikka mennään samalla kyydillä joka viikko jumppaan ja muutenkin nähdään jonkun verran myös työajan ulkopuolella.
Löysin matkan aluksi itselleni kirjan. Olin unohtanut ottaa matkalukemista mukaan ja löysin kirjan laivalta, kun matkattiin kohti Tukholmaa (lentokoneet ei lentäneet vulkaanisen tuhkapilven vuoksi ja mentiin laivalla). Sattumoisin laivalla silmiini osui kirja "Vauvaa vailla" (Terhi Koulumies), joka kertoo yksinäisen naisen lapsettomuudesta ja hoidoista jne. Marja kysyi hyttiin palattuani, että löysinkö lukemista, vastasin että kyllä löysin joo.
- Ai minkä kirjan sä ostit?
- No itse asiassa silmiini osui tällainen lapsettomuudesta kertova kirja jonka olen ajatellutkin lukea, kun aihe on meillä ajankohtainen.
- Ai jaa, se on kyllä ikävää. Meilläkin on ollut vuosien varrella kolme vaikeaa keskenmenoa. Eka tuli silloin kun... blaablaablaa...
Siis hä?? Kuka rupeaa avautumaan lapsettomalle, että kuinka kauheita ne keskenmenot olikaan ja miten pelottavaa olikin sitten olla raskaana, kun koko ajan pelotti. Teki mieli todeta, että olisin iloinen jos joskus saisin olla hetkenkin raskaana. Edes viikon. Tai päivän.
No joo... onhan ne keskenmenotkin varmasti ihan älyttömän vaikeita. Mutta silti olisin toivonut edes hiukan jotain empatiaa. Tai en mä tiedä mitä mä oisin toivonut... tuota reaktiota en kuitenkaan.
Kaikki ei vaan osaa kohdata lapsettomuutta. Ehkä se taito saadaan jotenkin syntymälahjana.
Niin joo. Se kirja. Se ei ollut kovin ihmeellinen. Jotenkin olisin odottanut aiheen syvempää käsittelyä. jotenkin kirja jäi aika pinnalliseksi. Oli se kuitenkin ihan kiva. Ensimmäinen romaanimuotoinen lapsettomuuskirja, minkä olen lukenut. Lukuvinkkejä otetaan vastaan, jos jollain lukijalla sattuu olemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti