Onhan se nyt kuitenkin niin, että joitakin ajatuksia on mukava purkaa sanoiksi.
Myttysen tarina jatkuu salasanan takana, sillä aion laittaa muistiin henkilökohtaisiakin juttuja, sekä joitain valokuvia. Mikäli haluaisit meidän taivaltamme jatkossakin seurata, niin laita minulle sähköpostia osoitteeseen cladoceran1(a)gmail.com. Toivon, että jatkotaipaleemme seuraajat olisivat jollain tavalla seuranneet taivaltamme tähänkin saakka.
Ehkä siis tapaamme vielä kommenttien merkeissä. :)
tiistai 13. syyskuuta 2011
maanantai 5. syyskuuta 2011
Epilogi
Myttynen on runsaan kuukauden ikäinen. Päivät ja viikot ovat hurahtaneet vauhdilla. Tunteet heiluvat laidasta laitaan. Alkuaika on kulunut valitettavasti minun sairasteluihini, vaikka onneksi ollaan päästy
nauttimaan muutamista hyvistäkin päivistä.
Osastolla viivyimme kolme päivää. Koin laitosajan todella ahdistavaksi. Osasto pullisteli täynnä, siellä oli tuskaisen kuuma ja kova hälinä päällä ympäri vuorokauden. Olin kolmen hengen huoneessa. Myttysen paino laski alkuun niin, että oli uhkana, ettemme pääse kotiin vielä kolmantena päivänä... Onneksi kuitenkin maito nousi, sain syötettyä myttystä ahkerasti ja pääsimme pois sairaalasta opettelemaan uutta elämää kodin viileyteen ja rauhaan.
Kotiutumista seuraavana päivänä hakeuduin kolmatta viikkoa edelleen jatkuneen kovan yskän vuoksi terveyskeskukseen. Yrityksistä huolimatta en tavannut lääkäriä sairaalapäivinä... Yskä osoittautui keuhkokuvan perusteella keuhkokuumeeksi. Ilmankos synnytys oli ollut rankka ja voimat tuntuivat olevan vähissä. Ensipäivät kotona kuluivat puhallellen. Hengästyin matkalla makuuhuoneesta keittiöön, saati että olisin jaksanut vaihtaa vaipan levähtämättä välillä.
Kaksi antibioottikuuria hoitivat keuhkokuumeen pois päiväjärjestyksestä ja pari viikkoa synnytyksestä pääsin ulkoilemaan ihan oikealle kävelylle. Mikä vapauden tunne se olikaan!
Hetken ehdin olla terveiden kirjoissa kunnes pari viikkoa sitten iski rintatulehdus. Muutamassa tunnissa kuume nousi taivaisiin ja kipu rinnassa oli todella kova. Seuraavana aamuna hakeuduin taas terveyskeskukseen ja sain jälleen antibioottikuurin. Tulehdus lähti hyvin paranemaan. Rinta oli todella kipeä ja nänni arka. Imetys tuntui todella ikävältä ja pelkäsinkin sitä kivun vuoksi.
Antibiootit kärvensivät suolistoni niin, että viimeisimmän kuurin neljäntenä päivänä alkoi ripuli. Viidentenä nousi jälleen kuume vauhdilla ja päädyimme päivystykseen. Onneksi kyse ei ollut rinnan paiseista vaan jostain muusta. Seuraavana päivänä pääsin jälleen visiitille terveyskeskukseen kun ripulointi jatkui. Ilmeisimmin kyseessä on Clostridium difficile -bakteerin aiheuttama antibioottiripuli, mutta olo on ollut siedettävä, joten toistaiseksi antibioottia ei ole aloitettu. Se ei ole hyväksi imettäessä ja sen vuoksi on panttailtu kuurin aloitusta. Toivottavasti ei tarvitsekaan aloittaa.
Kaikeksi onneksi pikku-myttynen on säästynyt kaikilta taudeilta ja elää täysipainoista pikkuvauvan elämää. Maito maistuu muutaman tunnin välein ympäri vuorokauden. Iltaisin tankataan useita tunteja putkeen, usein tankkaus jatkuu aamuyön tunneille, mikä hermostuttaa minua ja kysyy voimia. Myös rinnat ovat kovilla iltatankkauksien aikana. Muutamia kertoja olemme täydentäneet ruokailuja korvikkeella, mutta pääosin olemme pärjänneet minun rintamaidollani.
Fyysisesti olen toipunut hyvin (jos ei tauteja lasketa). Haavat ovat parantuneet ja jälkivuoto kesti kolmisen viikkoa. Paino palasi lähtölukemiin jo viikon kuluttua synnytyksestä.
Hormonien voima tuntuu hämmentävältä. Muutamaa päivää ennen synnytystä ei ollut tietoakaan, että voisin omilla rinnoillani pitää hengissä ja kasvattaa toista ihmistä. Nyt vierelläni on olento, joka on riippuvainen minun rintojeni tuotoksista. Tuntuu ihanalta, että rinnat, jotka aina ovat olleet ”liian pienet ja ei niin kovin tärkeät” ovat yhtäkkiä isot, turpeat ja tärkeääkin tärkeämmät.
Olen ollut välillä todella väsynyt. Iltaisin ja siitä alkuyöhön vauva on rinnalla koko ajan. Yölliset syötötkin välillä venyvät, kestäen tunnin, joskus kaksikin. Myttynen ei meinaisi millään rauhoittua nukkumaan vaan olisi vain tississä kiinni. Tissillä syödään, huidotaan, riuhdotaan ja nukutaan. Heti kun hänet laskee käsistä nukkumaan, niin alkaa huuto. Pullo kelpaa, mutta ei toimi tissin ja läheisyyden korvikkeena. Iltamaratonit ovat raskaita, mutta ovat nyt jo helpompia kuin esimerkiksi viikko sitten. Onneksi välillä on ollut hyviä öitä ja silloin saan tankattua itseeni virtaa ja jaksan taas.
Myttynen on kuitenkin pääosin onnellinen vauva. Nukkuu, syö ja ihmettelee välillä ympäristöään. Neljän viikon iässä saimme ensimmäisen hymyn. Voiko valloittavampaa olla? Hymy antaa tälle äidille voimia jaksaa, vaikka olisi kuinka väsynyt.
Päivät soljuvat eteenpäin ja myttynen kasvaa vauhdilla. Ensimmäiset vaatteet ovat jo jääneet pieniksi ja monen monet toivottoman suurilta tuntuneet vaatteet alkavat olla sopivia. Ensi lauantaina myttynen saa kasteessa ihan oikean ihmisen nimen. Saa nähdä kauanko menee, että oppii ja uskaltaa alkaa kutsua häntä ihan oikealla nimellä.
Meidän taipaleemme vauvahaaveista tähän pisteeseen kesti vajaat kolme vuotta. Kaksi vuotta odotimme ja petyimme, kerta toisensa jälkeen. Saimme apuja ja noin vuosi sitten aloitimme hoidot julkisella puolella. Vuosi 2010 oli varmasti henkisesti yksi elämäni vaikeimmista. Taipaleemme oli raskas kulkea,
mutta sillä matkalla olemme kasvaneet yhdessä ja erikseen. Moni joutuu tappelemaan paljonpaljon pidemmän matkan ja pysyy silti järjissään. Itse en tiedä kauanko olisin jaksanut.
Tulin kuitenkin raskaaksi, kaikki meni hienosti ja meillä on nyt vauva. Hän on ihmeellinen ja kaiken odottamisen arvoinen. Äidin rooli ei tunnu vielä(kään) omalta, mutta alkaa pikkuhiljaa muotoutua. Energiat ovat huvenneet arkiseen huolehtimiseen ja omaan toipumiseen milloin mistäkin taudista. Odotan sitä päivää kun saan olla terve ja pääsen nauttimaan vauvasta täysipainoisesti. Pian se ehkä koittaa!
Meidän elämämme on muuttunut. Tämä blogi on tullut päätökseensä. Se on tehnyt tehtävänsä. Aikoinaan aloitin blogin jäsentääkseni ajatuksiani lapsettomuuden tunteiden keskellä. Tuntuu, että suurin kirjoittamisen tarve on nyt poissa. Saatan vielä perustaa uuden blogin, mikäli kirjoittamisen tarve tulee takaisin. Ilmoitan siitä sitten täällä.
Haluan kiittää kaikkia lukijoitani ja kirjoituksiani kommentoineita. Kirjoittaminen ja toisten blogien lukeminen ovat antaneet minulle arvokasta tukea tällä matkalla. Toivotan vilpittömästi onnea kaikille lapsettomuuden kanssa kamppaileville. Sitä todella tarvitaan, hyvää onnea ja paljon jaksamista. Voikaa hyvin, muruset. :)
nauttimaan muutamista hyvistäkin päivistä.
Osastolla viivyimme kolme päivää. Koin laitosajan todella ahdistavaksi. Osasto pullisteli täynnä, siellä oli tuskaisen kuuma ja kova hälinä päällä ympäri vuorokauden. Olin kolmen hengen huoneessa. Myttysen paino laski alkuun niin, että oli uhkana, ettemme pääse kotiin vielä kolmantena päivänä... Onneksi kuitenkin maito nousi, sain syötettyä myttystä ahkerasti ja pääsimme pois sairaalasta opettelemaan uutta elämää kodin viileyteen ja rauhaan.
Kotiutumista seuraavana päivänä hakeuduin kolmatta viikkoa edelleen jatkuneen kovan yskän vuoksi terveyskeskukseen. Yrityksistä huolimatta en tavannut lääkäriä sairaalapäivinä... Yskä osoittautui keuhkokuvan perusteella keuhkokuumeeksi. Ilmankos synnytys oli ollut rankka ja voimat tuntuivat olevan vähissä. Ensipäivät kotona kuluivat puhallellen. Hengästyin matkalla makuuhuoneesta keittiöön, saati että olisin jaksanut vaihtaa vaipan levähtämättä välillä.
Kaksi antibioottikuuria hoitivat keuhkokuumeen pois päiväjärjestyksestä ja pari viikkoa synnytyksestä pääsin ulkoilemaan ihan oikealle kävelylle. Mikä vapauden tunne se olikaan!
Hetken ehdin olla terveiden kirjoissa kunnes pari viikkoa sitten iski rintatulehdus. Muutamassa tunnissa kuume nousi taivaisiin ja kipu rinnassa oli todella kova. Seuraavana aamuna hakeuduin taas terveyskeskukseen ja sain jälleen antibioottikuurin. Tulehdus lähti hyvin paranemaan. Rinta oli todella kipeä ja nänni arka. Imetys tuntui todella ikävältä ja pelkäsinkin sitä kivun vuoksi.
Antibiootit kärvensivät suolistoni niin, että viimeisimmän kuurin neljäntenä päivänä alkoi ripuli. Viidentenä nousi jälleen kuume vauhdilla ja päädyimme päivystykseen. Onneksi kyse ei ollut rinnan paiseista vaan jostain muusta. Seuraavana päivänä pääsin jälleen visiitille terveyskeskukseen kun ripulointi jatkui. Ilmeisimmin kyseessä on Clostridium difficile -bakteerin aiheuttama antibioottiripuli, mutta olo on ollut siedettävä, joten toistaiseksi antibioottia ei ole aloitettu. Se ei ole hyväksi imettäessä ja sen vuoksi on panttailtu kuurin aloitusta. Toivottavasti ei tarvitsekaan aloittaa.
Kaikeksi onneksi pikku-myttynen on säästynyt kaikilta taudeilta ja elää täysipainoista pikkuvauvan elämää. Maito maistuu muutaman tunnin välein ympäri vuorokauden. Iltaisin tankataan useita tunteja putkeen, usein tankkaus jatkuu aamuyön tunneille, mikä hermostuttaa minua ja kysyy voimia. Myös rinnat ovat kovilla iltatankkauksien aikana. Muutamia kertoja olemme täydentäneet ruokailuja korvikkeella, mutta pääosin olemme pärjänneet minun rintamaidollani.
Fyysisesti olen toipunut hyvin (jos ei tauteja lasketa). Haavat ovat parantuneet ja jälkivuoto kesti kolmisen viikkoa. Paino palasi lähtölukemiin jo viikon kuluttua synnytyksestä.
Hormonien voima tuntuu hämmentävältä. Muutamaa päivää ennen synnytystä ei ollut tietoakaan, että voisin omilla rinnoillani pitää hengissä ja kasvattaa toista ihmistä. Nyt vierelläni on olento, joka on riippuvainen minun rintojeni tuotoksista. Tuntuu ihanalta, että rinnat, jotka aina ovat olleet ”liian pienet ja ei niin kovin tärkeät” ovat yhtäkkiä isot, turpeat ja tärkeääkin tärkeämmät.
Olen ollut välillä todella väsynyt. Iltaisin ja siitä alkuyöhön vauva on rinnalla koko ajan. Yölliset syötötkin välillä venyvät, kestäen tunnin, joskus kaksikin. Myttynen ei meinaisi millään rauhoittua nukkumaan vaan olisi vain tississä kiinni. Tissillä syödään, huidotaan, riuhdotaan ja nukutaan. Heti kun hänet laskee käsistä nukkumaan, niin alkaa huuto. Pullo kelpaa, mutta ei toimi tissin ja läheisyyden korvikkeena. Iltamaratonit ovat raskaita, mutta ovat nyt jo helpompia kuin esimerkiksi viikko sitten. Onneksi välillä on ollut hyviä öitä ja silloin saan tankattua itseeni virtaa ja jaksan taas.
Myttynen on kuitenkin pääosin onnellinen vauva. Nukkuu, syö ja ihmettelee välillä ympäristöään. Neljän viikon iässä saimme ensimmäisen hymyn. Voiko valloittavampaa olla? Hymy antaa tälle äidille voimia jaksaa, vaikka olisi kuinka väsynyt.
Päivät soljuvat eteenpäin ja myttynen kasvaa vauhdilla. Ensimmäiset vaatteet ovat jo jääneet pieniksi ja monen monet toivottoman suurilta tuntuneet vaatteet alkavat olla sopivia. Ensi lauantaina myttynen saa kasteessa ihan oikean ihmisen nimen. Saa nähdä kauanko menee, että oppii ja uskaltaa alkaa kutsua häntä ihan oikealla nimellä.
Meidän taipaleemme vauvahaaveista tähän pisteeseen kesti vajaat kolme vuotta. Kaksi vuotta odotimme ja petyimme, kerta toisensa jälkeen. Saimme apuja ja noin vuosi sitten aloitimme hoidot julkisella puolella. Vuosi 2010 oli varmasti henkisesti yksi elämäni vaikeimmista. Taipaleemme oli raskas kulkea,
mutta sillä matkalla olemme kasvaneet yhdessä ja erikseen. Moni joutuu tappelemaan paljonpaljon pidemmän matkan ja pysyy silti järjissään. Itse en tiedä kauanko olisin jaksanut.
Tulin kuitenkin raskaaksi, kaikki meni hienosti ja meillä on nyt vauva. Hän on ihmeellinen ja kaiken odottamisen arvoinen. Äidin rooli ei tunnu vielä(kään) omalta, mutta alkaa pikkuhiljaa muotoutua. Energiat ovat huvenneet arkiseen huolehtimiseen ja omaan toipumiseen milloin mistäkin taudista. Odotan sitä päivää kun saan olla terve ja pääsen nauttimaan vauvasta täysipainoisesti. Pian se ehkä koittaa!
Meidän elämämme on muuttunut. Tämä blogi on tullut päätökseensä. Se on tehnyt tehtävänsä. Aikoinaan aloitin blogin jäsentääkseni ajatuksiani lapsettomuuden tunteiden keskellä. Tuntuu, että suurin kirjoittamisen tarve on nyt poissa. Saatan vielä perustaa uuden blogin, mikäli kirjoittamisen tarve tulee takaisin. Ilmoitan siitä sitten täällä.
Haluan kiittää kaikkia lukijoitani ja kirjoituksiani kommentoineita. Kirjoittaminen ja toisten blogien lukeminen ovat antaneet minulle arvokasta tukea tällä matkalla. Toivotan vilpittömästi onnea kaikille lapsettomuuden kanssa kamppaileville. Sitä todella tarvitaan, hyvää onnea ja paljon jaksamista. Voikaa hyvin, muruset. :)
maanantai 1. elokuuta 2011
Synnytys
Rv 38+3
Aamulla ennen seitsemää heräsin supistukseen. Kömmin vessaan ja huomasin limatulpan irronneen. Pyyhkiessä tuli kirkasta sitkeää limaa ja sitä oli kaikkiaan useita ruokalusikallisia. Aamun mittaan supistuksia tuli noin 10 minuutin välein, kestäen välillä 20 sekuntia ja välillä 40 sekuntia. Herätin miehen ja sanoin, että tänään saattaa tulla lähtö. Kävin suihkussa ja pitkähkön lämpimän suihkun aikana ehti tulla 3 supistusta, jotka kestivät yhteensä viisi syvää hengitystä kukin.
Kun supistukset vain jatkuivat kestäen kerrallaan sen 30-40 sekuntia, päätimme, että lähdemme näytille sairaalaan. Matkan (n. 1h) aikana supistuksia tuli 3-8 minuutin välein ja kukin kesti edelleen sen 30-40 sekuntia. Hiukan epäröin, sillä supistukset eivät olleet mielestäni vielä kovin voimakkaita, ennemmin sellaisia, että muu toiminta oli keskeytettävä ja hengiteltävä supistuksen yli.
Sairaalassa olimme noin 11 aikaan ja meidät otettiin hyvin vastaan. Istuskelin käyrällä jolle supistuksia piirtyi samaan malliin kuin utossakin. Ehdin jo ajatella, että tultiin turhaan ja olen ihan pölhö kun kuvittelen sellaisten olevan "niitä" supistuksia.
Kätilö totesi kuitenkin, että siirrymme synnytyssaliin seurantaan, sillä supistuksia tuli kuitenkin hyvin säännöllisesti. Kohdunkaula oli lähes poissa ja kohdun ulkosuu vain sormelle auki. Synnytys oli siis vasta aivan alussa. Jos supistukset harvenisivat, niin sitten voitaisiin palata vielä kotiin. Vaihdoin päälle sairaalavaatteet ja siirryimme synnytyssaliin.
Supistuksia ehti salin puolella tulla muutama, kun vatsasta tuntui napsaus ja lämmin neste hulahti sängylle jolla makoilin. Nousin äkkiä ylös ja lisää lapsivettä valui lattialle. Sitten tiedettiin, että se on menoa nyt. Kello oli noin puolipäivä.
Vesien menon jälkeen supistukset voimistuivat pikkuhiljaa. Keinutuoli oli yllättävän hyvä apu supistusten kestämiseen. Kolmen aikaan kohdun suu oli sentin auki, edisystä oli siis tapahtunut hyvin vähän. Siirryin kuitenkin kylpyyn. Se oli erittäin tehokas kivunlievityksessä noin tunnin ajan. Siinä vaiheessa supistukset olivat edelleen voimistuneet ja tuli tarve kokeilla jotain muuta kivunlievitystä. Nousin ammeesta ja siirryin takaisin synnytyssaliin. Kokeilin kaurapussia ja pääsinkin sen avulla taas hiukan eteenpäin.
Supistukset väsyttivät minua todella paljon ja päädyttiin kätilön ja lääkärin kanssa yhdessä siihen, että minulle laitetaan kipupiikki, jonka avulla saisin levättyä supistusten välit. Kipupiikki laitettiin kuuden-seitsemän aikaan (tarkkaa aikaa en ihan muista) ja se sai aikaan vähän höpön olon, mutta auttoi selvästi lepäämään.
Yhdeksän aikaan kohdunsuu oli 4 cm auki, minkä jälkeen toivoin epiduraalia, sillä supistukset olivat niin voimakkaita, etten kestänyt niitä enää. Muistan, että sanoinkin, miten minua harmittaa, kun en jaksa ja pysty olemaan niin reipas kuin haluaisin. Epiduraali laitettiin puoli kymmenen jälkeen ja ryhdyin odottelemaan vaikutuksen alkamista. Muistan ajatelleeni, että seuraavan supistuksen kohdalla on jo helpompaa.
Yhtäkkiä (maikkarin urheilu-uutisten juuri ollessa alkamassa, eli noin klo 22:20) synnytyssali olikin täynnä vihreäpukuisia hoitajia, kätilöitä ja lääkäreitä. Minut komennettiin kontilleen. En tajunnut lainkaan mistä oli kysymys... Vauvan sydänäänet olivat laskeneet ja sen vuoksi oli kiire saada myttynen maailmaan. Lääkäri kokeili kohdunsuuta ja totesi kaikkien yllätykseksi sen olevan täysin auki. Hän sanoi minulle, että voin kääntyä, nyt synnytetään. Olin ihan pihalla väsymyksestä, kipupiikistä, supistuskivuista ja kai epiduraalistakin, mutta tein työtä käskettyä.
Epiduraali vaikutti niin tehokkaasti, etten yhtään tuntenut supistuksia saati ponnistamisen tarvetta. Hyvillä ohjeilla sain kuitenkin muutamilla ponnisteluilla puserrettua pään ulos ja sitten loputkin vauvasta. Syntymäajaksi merkittiin 22:43 Hetkeksi sain vauvan rinnalle, kunnes hänet vietiin lastenlääkärin tarkastettavaksi ja happikaappiin.
Synnytystä avustettiin kiireen vuoksi imukupilla. Minulta jouduttiin leikkaamaan väliliha. Lisäksi tuli joku repeämä. Myttysen ollessa happikaapissa, minut kursittiin kasaan ja lääkäri kertoi, mistä moinen tulipalokiire oli yhtäkkiä tullut. Mikäli kohdunsuu ei olisi ollut auennut noin tunnissa loppua kuutta senttiä, niin olisin päätynyt sektioon.
Strategiset mitat olivat 2880 g ja 47 cm ja myttynen on siis tyttö, vastoin lähes kaikkia veikkauksia. Loppu hyvin, kaikki hyvin siis, vaikka näin jälkikäteen aika hurjalta kuulostaakin, jos ajattelee, mitä olisi voinut käydä.
Tällä hetkellä myttynen on lähes vuorokauden ikäinen ja oleilemme tuskaisen kuumalla ja täydellä synnytysosastolla. Edelleen olo on vähän kuin kuutamolla, mutta väsynyt ja onnellinen. Hormonit heiluttaa sekä minua että myttystä. Isä ajelee aina yöksi kotiin, sillä sairaalassa saa olla van klo 8-20 välillä.
Vastaus blogin otsikkoon tuhisee vieressäni sairaalan sängyllä. Meillä on nyt vauva. Tämän kaiken henkistä puolta lienee parempi purkaa myöhemmin. Samalla tulee päätettyä tämä blogi.
Aamulla ennen seitsemää heräsin supistukseen. Kömmin vessaan ja huomasin limatulpan irronneen. Pyyhkiessä tuli kirkasta sitkeää limaa ja sitä oli kaikkiaan useita ruokalusikallisia. Aamun mittaan supistuksia tuli noin 10 minuutin välein, kestäen välillä 20 sekuntia ja välillä 40 sekuntia. Herätin miehen ja sanoin, että tänään saattaa tulla lähtö. Kävin suihkussa ja pitkähkön lämpimän suihkun aikana ehti tulla 3 supistusta, jotka kestivät yhteensä viisi syvää hengitystä kukin.
Kun supistukset vain jatkuivat kestäen kerrallaan sen 30-40 sekuntia, päätimme, että lähdemme näytille sairaalaan. Matkan (n. 1h) aikana supistuksia tuli 3-8 minuutin välein ja kukin kesti edelleen sen 30-40 sekuntia. Hiukan epäröin, sillä supistukset eivät olleet mielestäni vielä kovin voimakkaita, ennemmin sellaisia, että muu toiminta oli keskeytettävä ja hengiteltävä supistuksen yli.
Sairaalassa olimme noin 11 aikaan ja meidät otettiin hyvin vastaan. Istuskelin käyrällä jolle supistuksia piirtyi samaan malliin kuin utossakin. Ehdin jo ajatella, että tultiin turhaan ja olen ihan pölhö kun kuvittelen sellaisten olevan "niitä" supistuksia.
Kätilö totesi kuitenkin, että siirrymme synnytyssaliin seurantaan, sillä supistuksia tuli kuitenkin hyvin säännöllisesti. Kohdunkaula oli lähes poissa ja kohdun ulkosuu vain sormelle auki. Synnytys oli siis vasta aivan alussa. Jos supistukset harvenisivat, niin sitten voitaisiin palata vielä kotiin. Vaihdoin päälle sairaalavaatteet ja siirryimme synnytyssaliin.
Supistuksia ehti salin puolella tulla muutama, kun vatsasta tuntui napsaus ja lämmin neste hulahti sängylle jolla makoilin. Nousin äkkiä ylös ja lisää lapsivettä valui lattialle. Sitten tiedettiin, että se on menoa nyt. Kello oli noin puolipäivä.
Vesien menon jälkeen supistukset voimistuivat pikkuhiljaa. Keinutuoli oli yllättävän hyvä apu supistusten kestämiseen. Kolmen aikaan kohdun suu oli sentin auki, edisystä oli siis tapahtunut hyvin vähän. Siirryin kuitenkin kylpyyn. Se oli erittäin tehokas kivunlievityksessä noin tunnin ajan. Siinä vaiheessa supistukset olivat edelleen voimistuneet ja tuli tarve kokeilla jotain muuta kivunlievitystä. Nousin ammeesta ja siirryin takaisin synnytyssaliin. Kokeilin kaurapussia ja pääsinkin sen avulla taas hiukan eteenpäin.
Supistukset väsyttivät minua todella paljon ja päädyttiin kätilön ja lääkärin kanssa yhdessä siihen, että minulle laitetaan kipupiikki, jonka avulla saisin levättyä supistusten välit. Kipupiikki laitettiin kuuden-seitsemän aikaan (tarkkaa aikaa en ihan muista) ja se sai aikaan vähän höpön olon, mutta auttoi selvästi lepäämään.
Yhdeksän aikaan kohdunsuu oli 4 cm auki, minkä jälkeen toivoin epiduraalia, sillä supistukset olivat niin voimakkaita, etten kestänyt niitä enää. Muistan, että sanoinkin, miten minua harmittaa, kun en jaksa ja pysty olemaan niin reipas kuin haluaisin. Epiduraali laitettiin puoli kymmenen jälkeen ja ryhdyin odottelemaan vaikutuksen alkamista. Muistan ajatelleeni, että seuraavan supistuksen kohdalla on jo helpompaa.
Yhtäkkiä (maikkarin urheilu-uutisten juuri ollessa alkamassa, eli noin klo 22:20) synnytyssali olikin täynnä vihreäpukuisia hoitajia, kätilöitä ja lääkäreitä. Minut komennettiin kontilleen. En tajunnut lainkaan mistä oli kysymys... Vauvan sydänäänet olivat laskeneet ja sen vuoksi oli kiire saada myttynen maailmaan. Lääkäri kokeili kohdunsuuta ja totesi kaikkien yllätykseksi sen olevan täysin auki. Hän sanoi minulle, että voin kääntyä, nyt synnytetään. Olin ihan pihalla väsymyksestä, kipupiikistä, supistuskivuista ja kai epiduraalistakin, mutta tein työtä käskettyä.
Epiduraali vaikutti niin tehokkaasti, etten yhtään tuntenut supistuksia saati ponnistamisen tarvetta. Hyvillä ohjeilla sain kuitenkin muutamilla ponnisteluilla puserrettua pään ulos ja sitten loputkin vauvasta. Syntymäajaksi merkittiin 22:43 Hetkeksi sain vauvan rinnalle, kunnes hänet vietiin lastenlääkärin tarkastettavaksi ja happikaappiin.
Synnytystä avustettiin kiireen vuoksi imukupilla. Minulta jouduttiin leikkaamaan väliliha. Lisäksi tuli joku repeämä. Myttysen ollessa happikaapissa, minut kursittiin kasaan ja lääkäri kertoi, mistä moinen tulipalokiire oli yhtäkkiä tullut. Mikäli kohdunsuu ei olisi ollut auennut noin tunnissa loppua kuutta senttiä, niin olisin päätynyt sektioon.
Strategiset mitat olivat 2880 g ja 47 cm ja myttynen on siis tyttö, vastoin lähes kaikkia veikkauksia. Loppu hyvin, kaikki hyvin siis, vaikka näin jälkikäteen aika hurjalta kuulostaakin, jos ajattelee, mitä olisi voinut käydä.
Tällä hetkellä myttynen on lähes vuorokauden ikäinen ja oleilemme tuskaisen kuumalla ja täydellä synnytysosastolla. Edelleen olo on vähän kuin kuutamolla, mutta väsynyt ja onnellinen. Hormonit heiluttaa sekä minua että myttystä. Isä ajelee aina yöksi kotiin, sillä sairaalassa saa olla van klo 8-20 välillä.
Vastaus blogin otsikkoon tuhisee vieressäni sairaalan sängyllä. Meillä on nyt vauva. Tämän kaiken henkistä puolta lienee parempi purkaa myöhemmin. Samalla tulee päätettyä tämä blogi.
torstai 28. heinäkuuta 2011
Supistuksia
38+0
Uusi viikko on taas laskurissa naksahtanut eteenpäin. Myttynen alkaa olla valmiina suureen maailmaan. Myös vanhemmat ovat niin valmiina kun sitä nyt vain uuden edessä voi olla. Neuvolakäynnillä eilen tätiltä pääsi taas "oho!" kun hän tunnusteli miten pää on asettunut lantioon. Siellähän se, tukevasti matkalla ulkomaailmaan.
Illalla tuli irvistelyjä aiheuttavia supistuksia sohvalla maatessa parin tunnin ajan 20-30 minuutin välein. Sitten rauhoittui. Yöllä sen sijaan tuli kahteen kertaan ehkä jo "niitä" supistuksia. Toinen kello 00:10 ja toinen joskus puoli kolmen maissa. Ne tuntuivat jo niin kovilta, että olisi pakko ollut päästä jaloilleen ja hakemaan hyvää asentoa, mutten päässyt sängystä ylös. Nyt kuitenkin luulen tietäväni, miltä "niiden" supistusten pitäisi tuntua.
Edelleen jatkuvaan yskimiseen menee hermo. Muuten olo on hyvä. Mitään ihmeellistä ei päivien ratoksi kannata enää suunnitella tekevänsä. Kotona aika sujuu löhöillen, koneella, tepsutellen sinne tänne, välillä jotain pientä puuhastellen. Imurointi tuntuu utopistiselta suoritukselta, samoin kuin sormia syyhyttelevä kaappien siivous ja muu kodin järjestely. Enää ei vaan pysty.
Tuleva jännittää hiukan. Koska tulee lähtö? Miten kaikki sitten sujuu? Onko kaikki hyvin? Miten pärjään synnytyksen? Miten mies pärjää? Miten opitaan kaikki uusi ja ihmeellinen? Millainen myttynen on? Miltä hän näyttää? Synnytys ja tuleva ei varsinaisesti pelota, jännittää vain. Sitä on aika ihmeissään uuden ja ihmeellisen edessä. Etenkin kun ei tiedä milloin kaikki uusi alkaa. Tänään? Sunnuntaina? Kahden viikon päästä? Takaraja on neljän viikon päässä.
Jännittävä raskausaika alkaa olla lähellä loppuaan. Pitkä, mutkainen ja raskaskin taival tallattiin, että saatiin raskaus alkamaan. Sen jälkeen tähän saakka kaikki on mennyt hienosti. Pian matka saa tavallaan päätöksensä, oli se sitten millainen hyvänsä. Kokonaisuutta ei oikein osaa hahmottaa vielä. Todettava vaan, että on tämä melkoista!
Uusi viikko on taas laskurissa naksahtanut eteenpäin. Myttynen alkaa olla valmiina suureen maailmaan. Myös vanhemmat ovat niin valmiina kun sitä nyt vain uuden edessä voi olla. Neuvolakäynnillä eilen tätiltä pääsi taas "oho!" kun hän tunnusteli miten pää on asettunut lantioon. Siellähän se, tukevasti matkalla ulkomaailmaan.
Illalla tuli irvistelyjä aiheuttavia supistuksia sohvalla maatessa parin tunnin ajan 20-30 minuutin välein. Sitten rauhoittui. Yöllä sen sijaan tuli kahteen kertaan ehkä jo "niitä" supistuksia. Toinen kello 00:10 ja toinen joskus puoli kolmen maissa. Ne tuntuivat jo niin kovilta, että olisi pakko ollut päästä jaloilleen ja hakemaan hyvää asentoa, mutten päässyt sängystä ylös. Nyt kuitenkin luulen tietäväni, miltä "niiden" supistusten pitäisi tuntua.
Edelleen jatkuvaan yskimiseen menee hermo. Muuten olo on hyvä. Mitään ihmeellistä ei päivien ratoksi kannata enää suunnitella tekevänsä. Kotona aika sujuu löhöillen, koneella, tepsutellen sinne tänne, välillä jotain pientä puuhastellen. Imurointi tuntuu utopistiselta suoritukselta, samoin kuin sormia syyhyttelevä kaappien siivous ja muu kodin järjestely. Enää ei vaan pysty.
Tuleva jännittää hiukan. Koska tulee lähtö? Miten kaikki sitten sujuu? Onko kaikki hyvin? Miten pärjään synnytyksen? Miten mies pärjää? Miten opitaan kaikki uusi ja ihmeellinen? Millainen myttynen on? Miltä hän näyttää? Synnytys ja tuleva ei varsinaisesti pelota, jännittää vain. Sitä on aika ihmeissään uuden ja ihmeellisen edessä. Etenkin kun ei tiedä milloin kaikki uusi alkaa. Tänään? Sunnuntaina? Kahden viikon päästä? Takaraja on neljän viikon päässä.
Jännittävä raskausaika alkaa olla lähellä loppuaan. Pitkä, mutkainen ja raskaskin taival tallattiin, että saatiin raskaus alkamaan. Sen jälkeen tähän saakka kaikki on mennyt hienosti. Pian matka saa tavallaan päätöksensä, oli se sitten millainen hyvänsä. Kokonaisuutta ei oikein osaa hahmottaa vielä. Todettava vaan, että on tämä melkoista!
maanantai 25. heinäkuuta 2011
Uusi viikko - uusi vaiva
37+4
Uuden viikon kunniaksi alkoi jälleen uusi vaiva. Selkäkipu! Ensimmäisen kerran alaselkään alkoi sattua perjantaina, kun ajelimme pääkaupunkiin ja kävimme tervehtimässä ystävääni. Poikkesimme tallaamassa pienen luontopolun tyylisen (korkeintaan kilometrin mittainen) ja nauttimassa kauniista koskimaisemista. Polku oli hyväkuntoinen, valtaosin pitkospuita ja portaita. Siitä huolimatta jälkikäteen huomasi kävelleensä. Seuraava päivä meni häissä. Juurikaan en jaloillani ollut, istuskelin vain, mutta siitä huolimatta selkä äityi päivän mittaan älyttömän kipeäksi. Yöksi turvauduin särkylääkkeeseen (1 mg Panadol).
Lueskelin netistä, että selkäkipu liittyy lantion löystymiseen. Tämä on selvästi luokiteltavissa takalantion kivuksi, joka johtuu "ensisijaisesti risti-suoliluunivelen löystymisestä ja muistuttaa oireiltaan iskiasta". Tähän saakka koetuista raskausvaivoista, mitä ei luojan kiitos ole juuri ollut, tämä on eittämättä hankalin. Kipu tuntuu paikallaan ja liikkuessa, istuessa ja maatessa. Välillä vihloo pahasti ja välillä taas ei tunnu juurikaan. Esimerkiksi hissuksiin kävellessä kipu helpottaa, mutta sen jälkeen onkin sitten entistäkin kipeämpi. Imuroimista tai muuta kätevää ajankulua kotioloissa ei voi oikein kuvitellakaan. Höh.
Reilun viikon takaisia kovia supistuksia ei samassa määrin ole tullut. Kohtu kyllä säännöllisesti harjoittelee tulevaa varten, mutta miedommin kuin silloin. Supistuksen jälkeinen taudinpoikanen sen sijaan äityi komeaksi yskäksi. Muita flunssaoireita ei ole. Kävin perjantaina lääkärissä varmuuden vuoksi, kun yskä oli jatkunut jo lähes viikon muuttumattomana ja aiheutti lämpöilyä. Sain antibioottikuurin "varmuuden vuoksi ja olosuhteet huomioon ottaen". Kuuri ei kuitenkaan ole juurikaan tehonnut. Edelleen yskä jatkuu ja ääni on kateissa. Taitaa siis sittenkin olla virusperäistä. No... ei kai tämä voi ikuisuuksiin jatkua?
Tällä hetkellä oloa siis varjostaa selkäkivut ja yskä. Muuten olo on mitä mainioin, eikä synnytys tällä hetkellä tunnu kovin läheiseltä. Jotenkin nyt juuri ei ole "sellainen olo", että hetkenä minä hyvänsä alkaisi tapahtua... Kai sen sitten tietää?
Uuden viikon kunniaksi alkoi jälleen uusi vaiva. Selkäkipu! Ensimmäisen kerran alaselkään alkoi sattua perjantaina, kun ajelimme pääkaupunkiin ja kävimme tervehtimässä ystävääni. Poikkesimme tallaamassa pienen luontopolun tyylisen (korkeintaan kilometrin mittainen) ja nauttimassa kauniista koskimaisemista. Polku oli hyväkuntoinen, valtaosin pitkospuita ja portaita. Siitä huolimatta jälkikäteen huomasi kävelleensä. Seuraava päivä meni häissä. Juurikaan en jaloillani ollut, istuskelin vain, mutta siitä huolimatta selkä äityi päivän mittaan älyttömän kipeäksi. Yöksi turvauduin särkylääkkeeseen (1 mg Panadol).
Lueskelin netistä, että selkäkipu liittyy lantion löystymiseen. Tämä on selvästi luokiteltavissa takalantion kivuksi, joka johtuu "ensisijaisesti risti-suoliluunivelen löystymisestä ja muistuttaa oireiltaan iskiasta". Tähän saakka koetuista raskausvaivoista, mitä ei luojan kiitos ole juuri ollut, tämä on eittämättä hankalin. Kipu tuntuu paikallaan ja liikkuessa, istuessa ja maatessa. Välillä vihloo pahasti ja välillä taas ei tunnu juurikaan. Esimerkiksi hissuksiin kävellessä kipu helpottaa, mutta sen jälkeen onkin sitten entistäkin kipeämpi. Imuroimista tai muuta kätevää ajankulua kotioloissa ei voi oikein kuvitellakaan. Höh.
Reilun viikon takaisia kovia supistuksia ei samassa määrin ole tullut. Kohtu kyllä säännöllisesti harjoittelee tulevaa varten, mutta miedommin kuin silloin. Supistuksen jälkeinen taudinpoikanen sen sijaan äityi komeaksi yskäksi. Muita flunssaoireita ei ole. Kävin perjantaina lääkärissä varmuuden vuoksi, kun yskä oli jatkunut jo lähes viikon muuttumattomana ja aiheutti lämpöilyä. Sain antibioottikuurin "varmuuden vuoksi ja olosuhteet huomioon ottaen". Kuuri ei kuitenkaan ole juurikaan tehonnut. Edelleen yskä jatkuu ja ääni on kateissa. Taitaa siis sittenkin olla virusperäistä. No... ei kai tämä voi ikuisuuksiin jatkua?
Tällä hetkellä oloa siis varjostaa selkäkivut ja yskä. Muuten olo on mitä mainioin, eikä synnytys tällä hetkellä tunnu kovin läheiseltä. Jotenkin nyt juuri ei ole "sellainen olo", että hetkenä minä hyvänsä alkaisi tapahtua... Kai sen sitten tietää?
torstai 21. heinäkuuta 2011
Täysi aika
37+0
Täysiaikaisuuden rajapyykki on saavutettu. Niin se aika vaan menee eteenpäin. Enää ei tarvitse pelätä tai himmata supisteluja, antaa mennä vaan jos on mennäkseen.
Viimeisimmän viikon olen lepäillyt kotona. Ylös-alas sahaava lämpö ja yskä ovat vetäneet ihan veteläksi ja väsyneeksi. Mitään ei jaksaisi tehdä ja toisaalta toivoisi voivansa edes hiukan puuhastella. Maatessa puutuu kaikki paikat ja tuntuu että pää hajoaa. Tekisi mieli metsään, ulos raikkaaseen ilmaan. Kaipaan kävelylle.Soitin äsken neuvolaan ja kysyin vähän vinkkiä, että miten kannattaisi ottaa lääkäriin yhteyttä. Kehottivat metsästävät huomiselle päivystysaikaa. Soittelen siis aamulla ja lääkäri saa arvioida onko esim. ab-kuuri tarpeen. Ehtisi sitten vaikuttaa ennen mahdollista synnytystä.
Maha tuntuu absurdilla tavalla pienemmältä kuin viikko sitten (ihanaa, helpompi hengittää ja ei närästä niin paljoa). Ja mielestäni myös näyttää siltä (kuvat raskauden eteneminen -sivulla). Myttysen liikehdintä on muuttunut erilaiseksi. Liikkeet ovat ehkä vähentyneet hieman ja muuttuneet "aaltoilevammiksi". Käsittääkseni tällainen on ihan normaalia, kun tila vesikellossa vähenee koko ajan. Enkä minä varmaan yskimällä ainakaan helpota pikkuisen tukalaa oloa ahtaudessaan.
Iltaisin etenkin tulee harjoitussupistuksia. Eilenkin illalla katseltiin musa-DVD:tä sohvalla löhöillen ja siinä oli helppo katsella kellosta supistusten väliä, niitä tuli 5-10 minuutin välein. Nuo eivät kuitenkaan olleet alkuunkaan kivuliaita tai edes häiritseviä. Napakoita kuitenkin ja välillä tuntuvat myös selässä. Muulloinkin pitkin päivää maha kovettuu, mutten ole kellotellut niiden välejä tai kestoja, kun eivät ole kivuliaita.
Muita synnytyksen lähestymistä ennakoivia merkkejä, kuten limatulppaa saati lapsivettä ei ole näkynyt.
Tervetuloa maailman myttynen! Täällä ollaan valmiita vaikka heti, mielellään sitten kun saadaan tämä tauti pois päiväjärjestyksestä. t: isi ja äiti
Täysiaikaisuuden rajapyykki on saavutettu. Niin se aika vaan menee eteenpäin. Enää ei tarvitse pelätä tai himmata supisteluja, antaa mennä vaan jos on mennäkseen.
Viimeisimmän viikon olen lepäillyt kotona. Ylös-alas sahaava lämpö ja yskä ovat vetäneet ihan veteläksi ja väsyneeksi. Mitään ei jaksaisi tehdä ja toisaalta toivoisi voivansa edes hiukan puuhastella. Maatessa puutuu kaikki paikat ja tuntuu että pää hajoaa. Tekisi mieli metsään, ulos raikkaaseen ilmaan. Kaipaan kävelylle.Soitin äsken neuvolaan ja kysyin vähän vinkkiä, että miten kannattaisi ottaa lääkäriin yhteyttä. Kehottivat metsästävät huomiselle päivystysaikaa. Soittelen siis aamulla ja lääkäri saa arvioida onko esim. ab-kuuri tarpeen. Ehtisi sitten vaikuttaa ennen mahdollista synnytystä.
Maha tuntuu absurdilla tavalla pienemmältä kuin viikko sitten (ihanaa, helpompi hengittää ja ei närästä niin paljoa). Ja mielestäni myös näyttää siltä (kuvat raskauden eteneminen -sivulla). Myttysen liikehdintä on muuttunut erilaiseksi. Liikkeet ovat ehkä vähentyneet hieman ja muuttuneet "aaltoilevammiksi". Käsittääkseni tällainen on ihan normaalia, kun tila vesikellossa vähenee koko ajan. Enkä minä varmaan yskimällä ainakaan helpota pikkuisen tukalaa oloa ahtaudessaan.
Iltaisin etenkin tulee harjoitussupistuksia. Eilenkin illalla katseltiin musa-DVD:tä sohvalla löhöillen ja siinä oli helppo katsella kellosta supistusten väliä, niitä tuli 5-10 minuutin välein. Nuo eivät kuitenkaan olleet alkuunkaan kivuliaita tai edes häiritseviä. Napakoita kuitenkin ja välillä tuntuvat myös selässä. Muulloinkin pitkin päivää maha kovettuu, mutten ole kellotellut niiden välejä tai kestoja, kun eivät ole kivuliaita.
Muita synnytyksen lähestymistä ennakoivia merkkejä, kuten limatulppaa saati lapsivettä ei ole näkynyt.
Tervetuloa maailman myttynen! Täällä ollaan valmiita vaikka heti, mielellään sitten kun saadaan tämä tauti pois päiväjärjestyksestä. t: isi ja äiti
tiistai 19. heinäkuuta 2011
Kaikki hyvin
36+5
Neuvola takana. Tuli taas hyvä ja reipas mieli. On se vaan ihme, mikä voima sillä on, että kuulee kaiken olevan hyvin. :)
Terkka oli supistuksista ja selkäkivuista sitä mieltä, että kuulostivat selvästi synnytykseen valmistelevilta supistuksilta ja niitä voi hyvinkin tulla tässä kun täysiaikaisuus ja laskettu aika lähenevät. Vatsakipujen (joita oli siis pe-su välillä, eniten la) osalta hän komppasi tulkintaani, jossa alaspäin laskeutuva vauva raivaa kudosten keskellä itselleen tilaa ja siksi tuntuu kipua.
Oma paino oli vähän laskenut viime viikosta (-700g), mutta pistän sen taudin ja turvotuksen laskemisen piikkiin. Verenpaine oli kunnossa ja sf-mittakin oli toipunut viimeisimmästä alamäestään.
Terkka oli sitä mieltä, että meillä voi synnytys käynnistyä koska tahansa ja noita viime viikonlopun tuntemuksia on hyvä pitää mittarina, että siitä voimistuvat ja säännöllistyvät supistukset ovat sitten indikaattori siitä, että pitää alkaa miettiä lähtöä sairaalaan. Kuitenkin hän toppuutteli odottamasta käynnistymistä vielä liikaa. Menoja ei tarvitse perua, jos olo on hyvä ja elämää ei kannata alkaa elää liikaa jos-synnytys-sitten-käynnistyy -meiningillä. Omaa oloa ja tuntemuksia on syytä kuunnella ja keskittyä nyt lepäämiseen ja omaan hyvinvointiin. Kelpaa minulle. Tosin nyt juuri hyvinvointini kaipaisi kyllä pientä fyysistä ponnistusta (edes kävelyä?) ja tän räkätaudin poistumista.
Maailmassa kaikki hyvin tänään. :)
Neuvola takana. Tuli taas hyvä ja reipas mieli. On se vaan ihme, mikä voima sillä on, että kuulee kaiken olevan hyvin. :)
Terkka oli supistuksista ja selkäkivuista sitä mieltä, että kuulostivat selvästi synnytykseen valmistelevilta supistuksilta ja niitä voi hyvinkin tulla tässä kun täysiaikaisuus ja laskettu aika lähenevät. Vatsakipujen (joita oli siis pe-su välillä, eniten la) osalta hän komppasi tulkintaani, jossa alaspäin laskeutuva vauva raivaa kudosten keskellä itselleen tilaa ja siksi tuntuu kipua.
Oma paino oli vähän laskenut viime viikosta (-700g), mutta pistän sen taudin ja turvotuksen laskemisen piikkiin. Verenpaine oli kunnossa ja sf-mittakin oli toipunut viimeisimmästä alamäestään.
Terkka oli sitä mieltä, että meillä voi synnytys käynnistyä koska tahansa ja noita viime viikonlopun tuntemuksia on hyvä pitää mittarina, että siitä voimistuvat ja säännöllistyvät supistukset ovat sitten indikaattori siitä, että pitää alkaa miettiä lähtöä sairaalaan. Kuitenkin hän toppuutteli odottamasta käynnistymistä vielä liikaa. Menoja ei tarvitse perua, jos olo on hyvä ja elämää ei kannata alkaa elää liikaa jos-synnytys-sitten-käynnistyy -meiningillä. Omaa oloa ja tuntemuksia on syytä kuunnella ja keskittyä nyt lepäämiseen ja omaan hyvinvointiin. Kelpaa minulle. Tosin nyt juuri hyvinvointini kaipaisi kyllä pientä fyysistä ponnistusta (edes kävelyä?) ja tän räkätaudin poistumista.
Maailmassa kaikki hyvin tänään. :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)