maanantai 8. marraskuuta 2010

Tunnit miinukselle

Ultra, joka täytyy kuin täytyykin sovittaa työmatkan keskelle, järjestyi. Varasin ultraa varten ajan yksityiselle klinikalle työmatkan läheiseen kaupunkiin. Huomenna soitan omalle klinikalleni ja sovin sitten, miten ultran tiedot tuodaan hoitavan lääkärini tietoon. Lopulta homma taitaa sujua melko mallikkaasti, vaikka työtunteja palaakin.

Veikkaisin että tämän ensiseurannan jälkeen tarvitaan vielä toinen seuranta, jolloin hyvällä tuurilla päästään päättämään pregnylin ja inseminaation ajankohdat. Sitten on vielä itse inseminaatio. Tällä hetkellä työtunnit on kuusi tuntia plussan puolella, näistä kolme palaa jo tällä viikolla. Noihin kahteen seuraavaan menee kumpaankin varmaan kolmisen tuntia.

Pikaisella matematiikalla saan siis istuskella täällä toimistolla aika pitkiä päiviä, jotta saldotilanne pysyy sallittujen rajoissa. Onneksi on paljon kirjoitushommia ja spotify. Mutta mitäpä en tekisikään sen eteen, että joskus meille tulisi vauva?

En heti keksi mitään.

Niin joo. Tekisi mieli hakea kahtakin työpaikkaa. Molemmat sijaitsisi kaupungissa ja lähempänä läheisiäni ja ystäviäni. Toinen omassa, toinen mieheni entisessä kotikaupungissa. Vakituisia asiantuntijatehtäviä konsulttitoimistoissa (tai no, miten vakituinen onkaan mikään työpaikka??)... Mielenkiintoisia, taaatusti haastavia ja voisin ehkä päästäkin. Mutta mitä jos tulenkin raskaaksi? Tai mitä jos en tule ja hoitojen pitäisi jatkua? Miten työnantaja suhtautuu? Entä jos hoitopaikka vaihtuu, niin joudutaanko jonon hännille? Olisiko se sen arvoista? Saisiko mieskin töitä samalta paikkakunnalta ja millä aikajänteellä?

Kuitenkin pidän paljon nykyisestä työstäni, vaikka se joskus ahdistaakin. Nykyisessä työssäni voin vaikuttaa omiin tehtäviini pitkällä aikajänteellä, pääsen tekemään koulutustani vastaavaa työtä, saan minulle riittävää palkkaa, esimieheni on ihana ja työkaverit ovat pääsääntöisesti kivoja. Ainoa huono puoli työssäni ovat huonot mahdollisuudet kouluttautumiseen ja oman osaamisen lisäämiseen. Eniten nykytilanteessa ahdistaa tämä pieni paikkakunta, johon en ole neljässä vuodessa kotiutunut, enkä varmasti kotiudukaan. Joka tapauksessa joudun vaihtamaan työpaikkaa nykyistä huonompaan.

Vai pitäisikö ottaa vähän isompi harppaus ja tehdä niin kuin Em ja kouluttautua kokonaan uudelle alalle? On sekin käynyt mielessä... vai ratkaisisiko sekään mitään?

Ei sekään tekisi minusta äitiä.

3 kommenttia:

  1. Hyvä että se ultra lopulta järjestyi.

    Täällä painitaan myös työtuntien kanssa. Huomenna on taas lääkärireissu keskellä päivää, mikä tietää iltamyöhään toimistolla kökkimistä. Plääh...

    Luulen, että se on pääasia, että itse työ tuntuu pääsääntöisesti mielekkäälle ja työtehtävät mielenkiintoisille. Silloin on asiat jo aika hyvin. Mutta tuo asuinpaikkakuntajuttu on kyllä harmi. Mutta pakko senkin asian on ajan kanssa järjestyä.

    Heh, en nyt ole vielä lukkoon lyönyt sitä alanvaihtoasiaa :). Se on niin iso asia ja siihen liittyy niin paljon riskejä ja ongelmia, joista taloudellinen puoli ei ole vähäisin, että jänistän sen asian kanssa edelleen. Mutta olen menossa erään opinahjon pääsykokeisiin tässä ihan lähiaikoina :).

    VastaaPoista
  2. Vaikeita juttuja... Minuakin kyllä houkuttelisi työnhaku tuossa tilanteessa: mikäs sen piristävämpää kuin uusi haaste, ja se veisi ajatuksia muualle lapsettomuudesta - ainakin joksikin aikaa!

    Toisaalta työn vaihtamisessa on sellainenkin puoli, että uuden työn aloittaminen ja mahdollinen muutto muualle on aina stressaavaa, vaikka muutos olisikin ihan huippuhaluttu. Muistan itse kun lähdin Japaniin (ja todellatodellatodella halusin lähteä sinne!), niin menkat jäivät muutamaksi kuukaudeksi pois, vaikken todellakaan tuntenut itseäni stressaantuneeksi (ja vaikka menkat olivat aina ennen tulleet ajallaan). Meni kauan ennen kuin tilanne normalisoitui. Ja sitten jos tulet raskaaksi, niin voi tuntuakin yhtäkkiä ykkösprioriteeilta asua miehen kanssa samassa kaupungissa. Ainakin itseäni on yllättänyt se turvattomuudentunne, minkä raskaus voi tuoda tullessaan (olin kuullut siitä huhuja, mutta ajattelin, että hah, ainakaan minuun tuo tauti ei iske!). Ja kuten em sanoi, jos työ tuntuu edelleen mielekkäälle, niin tilanne on kuitenkin vielä aika hyvä :-). Kartoittaisin siis tilannetta ja saattaisin mennä jopa haastatteluihin yms, mutta miettisin aika tarkkaan lopullista valintaa...

    Paljon voimia sulle, ja onnensäteitä, jotta tärppäisi oikein pian :-)!

    VastaaPoista
  3. Em Kiitos jälleen. Tajusin kyllä, että alanvaihdosta ei olla siellä suunnalla vielä päätetty, hiukan ehkä liioittelin sanavalinnoissani. :) Tsemppiä pääsykokeisiin! Iso ja rohkea askel. Voihan sitä muutosta sitten senkin jälkeen miettiä vielä monta kertaa.

    Ja Tuulille kiitos myös.

    Tämä työn ja elämän arvojen yhteensovittaminen tulee aina aika ajoin päällimmäisten ajatusten joukkoon. Onko oleellisempaa:
    a) että elinympäristö tuntuu kotoisalta ja ystävät, perhe ja harrastusmahdollisuudet ovat olemassa ja sosiaaliseen elämään tarjoutuisi mahdollisuus ja siinä sivussa kävisin töissä, jotta elämä olisi mahdollista vai
    b) että minulla on juuri sellainen työ, jota ensisijassa haluaisinkin (toistaiseksi) tehdä, lisäksi oma koti, mies ja koirat. Ystäviä tulee nähtyä liian harvoin ja siitä on jatkuvasti huono omatunto sekä se, että kaikki ovat fyysisesti kaukana tarkoittaa myös sitä, että tukiverkostot ovat kaukana.
    Eli pitäisikö valita työ vai muu elämä? Mikä onkaan se, joka tekee onnelliseksi ja elämän kokonaiseksi ja elämisen arvoiseksi?

    Eikä tätä kaikkea lainkaan helpota se tosiasia, etten voi kuvitellakaan, että pystyisin täällä olemaan jos tulisinkin raskaaksi ja joutuisin täällä äitiyslomalle ilman turvaverkostoa ja tekemistä.

    Mission impossible?

    VastaaPoista