Yliannostus

Tänään on ehkä 5+3 ja elellään tuskaisen hitaita piinapäiviä. Oireistosta voin ilomielin todeta, että nyt on tissiosasto tosi kipeä ja aika ajoin jo ellottaakin vähän. Mahan alue tuntuu erikoiselta, välillä kipuilee, välillä tuntuu siltä, että olisi tehnyt liikaa vatsalihaksia. Ajoittain polttelee myös vähän alaselkää (etenkin työtuolissa ja toisaalta autoa ajaessa), mutta se helpottaa, jos vaihtaa asentoa tai vähän jaloittelee. Kauhea jano on koko ajan, vettä menee varmaan 3 litraa päivässä ja sen mukaan sitten saa pissallakin juosta. Se, että on oireita, on kuitenkin vaan hyvä asia! Nämäkin nyt havaitut oireet on tosi laimeita, eli ei millään tavalla haittaa elämää, tekevät vaan mut kovin onnelliseksi.

Pian koittaa se päivä, kun edellinen plussa vuosi ulos ja luonnollisesti se rajapyykki pelottaa. Pelko on jatkuva olotila. Koko ajan takaraivossa nakottaa, että jos nyt antaudun haaveilemaan ja suunnittelemaan, niin tämä onni viedään meiltä pois. Ennen 16 päivän päässä odottavaa ultraa, en uskalla oikein antautua ajattelemaan raskautta, toisaalta en tunne samaa lapsettomuusahdistustakaan. Odottavien maailma tuntuu kaukaiselta ja vieraalta. Liian paljon uusia asioita, joista pitää ottaa selvää, muttei vielä uskalla. Tuntuu, että on aika hukassa ja olo on yksinäinen. Tähän tunnemyrskyyn sain pikantin lisän viikonloppuna.

Olin lauantaina kummityttöni 3-vuotissyntymäpäivillä ja sain kyllä kieltämättä yliannostuksen pienten lasten äitejä. Paikalla oli 8 lasta, joista 7 oli alle 4-vuotiaita ja se yksikin taisi olla ehkä eskari-ikäinen. Voi jösses sitä ulkopuolisuuden tunnetta!! Mieskään ei ollut mukana, joten olin tilanteessa ihan totaalisen yksin. Jotenkin erityisen karmaisevaa oli se, että jos yritin jollekin lapselle jotain selittää tai "leikkiä", niin se äiti oli hetkessä siinä paikalla seivaamassa tilannetta. Ihan kuin en olisi osannut yhtään toimia juuri hänen lapsensa kanssa. Se oli tosi ahdistavaa ja pelottavaa ja siitä tuli paha mieli...

Asiaa ei tietenkään yhtään helpottanut se, että sen jälkeen menin kahden läheisen ystäväpariskunnan kanssa syömään. Toisilla on 7 kk ikäinen ja toisilla 1 v 3 kk ikäinen lapsi, lapset olivat hoidossa. Ja äidithän tietenkin puhuivat vaan lapsista, unista, syöttöväleistä, siitä miten lapset nyt pärjää kun ne on hoidossa jne... Sitten jälkeenpäin ihmettelivät, että miten mä olen niin hiljainen Huhhuh, miten oli ahdistunut mieli sen jälkeen. Erityisesti se iski kun ajelin eilen kotiin ja toiselta näistä äideistä tuli viesti, että "oltiinkohan me liian äitejä eilen, kun olit niin hiljainen?" Tuli ihan sikapaha mieli, kun olo oli niin käsittämättömän ulkopuolinen, muttei tilanteelle olisi voinut oikein mitään tehdäkään. Ei kai toisten ihmisten tilannetajua oikein voi muuttaakaan.

Loppuukohan tämä tuska ikinä?