torstai 30. joulukuuta 2010

Maailman tärkein kuva

Myttynen 7+5
Tässä hän nyt sitten on. Kooltaan huikea 10,1 mm:n mittainen myttynen. Sikiöpussin(?) alaosassa näkyvä selkeärajaisempi pyörylä on ruskuaispussi, sen yläpuolella näkyvä haamun muotoinen mytty on Myttynen. Niin tärkeä, vaikkakin epäselvä ja suttuinen kuva.

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Snif

Kävin tänään aamupäivällä varhaisultrassa. Pieni myttynen oli siellä missä pitääkin ja sen kokoisena kuin kuuluukin (10,1 mm, mutta on kuulemma vaikea mitata). Syke näkyi nykivänä pikselimössönä keskellä myttyä. Sain mukaan miehelle tuliaisiksi suttuisen kuvan.

Mikä huikeinta: sain myös äitiyskortin. o_O Minulla on nyt äitiyskortti ja seuraavaksi soitan neuvolaan. Oho.

Lääkäri sanoi viikoiksi 7+4, mutta laski lasketuksi ajaksi 10.-11.8. joka mielestäni vastaa nyt viikkoja 7+6 tai 8+0. Tiedä sitten, ihan sama, itse olen laskenut inssin perusteella 7+5, olkoon se. Pääasia että kaikki on hyvin.

*Snif* Itku pääsi onnesta ja helpotuksesta ja liikutuksesta. Paitsi minulta, olin huomaavinani, että myös kivenkovalta lääkäriltä.

tiistai 28. joulukuuta 2010

Uupelo

7+4, ultraan yksi yö

Eilen lähdin töistä ihan hyvävointisena. Soitin miehellekin, että menen koiranruokakauppaan ja ruokakauppaan ja kyselin ostostarpeita. Matkalla (joka on siis 10 min autolla) tuli kuitenkin niin huono olo, että ajoinkin kaupustelun sijaan kotiin. Ihan yhtäkkiä verensokerit tippuivat (tai siltä ainakin tuntui) ja alkoi paleltaa ihan älyttömästi.

Kotona otin ensiapuun lasillisen tuoremehua ja laitoin pastavedet kiehumaan. Veden kiehumista odotellessa oli pakko mennä sänkyyn peiton alle hytisemään. Söin lautasellisen spagettia pestokastikkeella ja selasin samalla hesarin lukematta ehkä yhtään uutista. Olo oli niin väsynyt ja paleleva, etten oikein voinut keskittyä. Syötyäni käperryin takaisin peiton alle ja nukahdin heti. Nukuin varmaan tunnin verran ja väänsin itseni ylös (jotta turvaisin yöuneni) vain nuokkuakseni pari tuntia lisää silmät puolitangossa sohvalla viltin alla. Olo oli niin uupunut, etten jaksanut liikkua mihinkään.

Illalla kuitenkin raahustin koirien kanssa iltakävelylle. Olin syönyt ilmeisesti liikaa sitä pastaa, sillä alkumatkasta jo meinasi tulla oksennus. Juuri sillä kohtaa tuli kuitenkin vastaan mummeli, enkä kehdannut ruveta purjoamaan hankeen. Vältyin siis siltä. Onneksi oli raikas pakkasilma jota oli helppo hengittää ja selvisin tilanteesta ikävillä närästysröyhyillä.

Noin yhdeksän tunnin yöunet nukuin varmaan sikeämmin kuin aikoihin. Siitä huolimatta tässä työpöydän takana nuokkuolo vaanii taas. Tänään on pakko jaksaa hakea koiranruokaa tai muuten raukoilla ei enää huomenna aamulla ole mitään syötävää. Tekisi mieli ja oikeastaan pitäisikin aina töiden jälkeen puuhata kaikenlaista, mutta jos tämä tällaista on, niin täytyy varmaan perehtyä downshiftauksen saloihin.

Huomenna on vihdoin varhaisultra. En oikeastaan jännitä, odotan vain todella kovasti, että saan nähdä mikä ja kuka tämän VÄSYMYKSEN aiheuttaa. Jostain syystä en ajattele huonoja uutisia tai edes niiden mahdollisuutta. Haluan uskoa, että kaikki on hyvin ja jos ei ole, niin mietitään sitä sitten.

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Kaksi vuotta

7+2, ultraan 3 yötä

Kaksi vuotta sitten, tapaninpäivänä, päätettiin miehen kanssa, että vauva saa tulla. En olisi silloin uskonut, jos joku olisi sanonut, että "menee kaksi vuotta ja sitten olet askeleen lähempänä vauvaa, raskaana." En olisi uskonut, että tämä vie näin kauan, mutta en voisi olla onnellisempi siitä, että olemme kulkeneet tämän matkan ja olemme juuri tässä tilanteessa juuri nyt.

Voisikohan joku kertoa, että onnistuuko tämä ja voinko olla onnellinen nyt vai onko meillä vielä murheita ja pettymyksiä edessä. Kenties jo huomenna? Tai keskiviikon ultrassa?

Ei. Koskaan ei voi tietää etukäteen mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Taaksepäin voi katsoa ja tarkastella kokemaansa, mutta tulevaa ei voi ennustaa. Voi vaan elää tässä ja nyt ja olla onnellinen siitä mitä on saanut.

Kiitos siitä, että saan olla raskaana. Nyt jo kahdeksannella viikolla. Jos kaikki menee hyvin, saan vuonna 2011 kokea paljon sellaista mistä olen koko elämäni haaveillut.

torstai 23. joulukuuta 2010

Väsynyt mutta onnellinen

6+6, ultraan 6 yötä

Eilisen työpäivän aikana teki mieli sammuttaa valot, painaa otsa näppäimistölle ja ottaa power-nap't. Illalla väsymys sai ihan uudet mittasuhteet, kotiin päästyäni kuukahdin sohvalle, taisin hetkeksi jopa nukahtaa. Väkisin taistelin lahjoja pakettiin ja ulkoilutin koirat. Viimeisenä ennen nukahtamista yöunille, raahustin ympäri kotia ja keräilin joulureissua varten pari vaatekertaa kassiin. Sänkyyn kömmin jo ennen yhdeksää. Hetken lueskelin ja simahdin sitten.

Nukuin sikeästi ja näin ensimmäistä kertaa ikinä unta omasta vauvasta. Näin ihanan unen siitä, kun päästiin oman vauvan kanssa pois sairaalasta. Vauva oli niin pieni, että sitä saattoi kannatella kämmenellä. Se oli niin ihmeellinen, että miehen kanssa vain tuijotettiin sitä ja oltiin jo ehditty unohtaa kaikki ohjeet ja neuvot. Milloin sitä pitäisi ruokkia? mistä tietää milloin sillä on tarpeeksi päällä? Oltiin lähes yhtä avuttomia kuin se pieni rääpäle, mutta niiiiin onnellisia. Vauva ei ollut sellainen "söpö vauva", vaan ryppyinen ja "vääristä kohdista" pullea, mutta se oli meidän. Meidän oma vauva, tulosta siitä yhdestä siittiöstä ja yhdestä munasta ja loputtomista jakautumisista. Siitä oli tullut ihan oikea pieni ihminen.

Vaikka nukuin hyvin ja aamulla herääminen oli kohtuullisen helppoa, iski väsymys taas päähän ja koko kehooni kuin halko. Ihan kuin joku olisi imenyt minusta kaiken energian. Luojan kiitos huomenna on ylimääräinen vapaapäivä. Tällä viikolla en kerta kaikkiaan jaksaisi viittä työpäivää.

Pohjattomasta ja ennenkokemattomasta väsymyksesta huolimatta olen aivan käsittämättömän onnellinen siitä, että sisälläni jakautuu joku. Paraikaa siitä pienestä solumytystä on kasvamassa isompi ja sille alkaa muotoutua käsien ja jalkojen aihiot. Pelkkä ajatus saa minut liikuttumaan ja pysähtymään onnellisuuden edessä. Parempaa joululahjaa en voi saada. Ensi viikolla selviää, onko joululahja todellinen.

Toivon kaikille lukijoille parasta mahdollista joulua.

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Viikko vielä

6+5, viikko enää

Tissiosasto on edelleen arka, erityisesti iltaisin. Jostain luin, että topatuissa liiveissä arkuus olisi voimakkaampaa kuin ei-topatuissa. Mietin, että pitäisikö tässä ottaa vaikka urheilurintaliivit käyttöön, että olisi helpompi olla. Täytynee kokeilla.

Ristiselkää ja kohdun seutua pakottaa välillä. Se ei ole kuitenkaan millään tapaa häiritsevää, mutta siihen kiinnittää väistämättä huomiota, kun muistaa millä tuntemuksilla viimeksi se km-vuoto, tai mikä vuoto se nyt sitten lopulta olikaan, alkoi. Tunne on siis ihan sama, mutta vuotoja ei ole näkynyt.

Tunteet ovat pinnassa. Olen pillittänyt lastenklinikan kummien joulukonsertille, blogikirjoituksille, kommenteille, syntymäuutisille, ultrauutisille, koskettaville joululauluille, pelkille ajatuksilleni siitä, että sisälläni jakautuu joku ja ties mille muulle...

Yöllinen hikoilu on vaivannut nyt kolme yötä. Iltaisin palelen ja käperryn onnellisena villasukat jalassa (ja ihonmyötäinen toppi päällä, ettei tissit liikkuisi niin paljoa) paksun talvitäkin alle. Nyt olen jo kolmena yönä herännyt neljän-viiden aikaan hillittömään hikoiluun, joka pilaa aamu-unieni viimeiset tunnit. Vuoroin on kuuma ja sitten hetken päästä taas kylmä, taas kuuma, taas kylmä jne.

Väsyttää myös aika rankasti, tuntuu ettei saa mitään aikaan. Töissä ajatukset harhailee ja olen tehoton, kotona tekee vaan mieli rötvätä sohvalla viltin alla ja surffata netissä tai tehdä käsitöitä. Osin väsymys varmasti johtuu huonosti nukkumisestakin...

Ultraan on vielä viikko. Puusk, miten hitaasti aika voikaan madella! Hcg-tuloksen jälkeen ja oireiston jatkuessa olen uskaltautunut ajattelemaan olevani oikeasti raskaana. Ainakin enemmän raskaana, kuin ei-raskaana. Eilen totesin miehelleni, että jos ultrassa ei näykään mitään tai jos joku onkin pielessä, niin sitä pettymyksen määrää ei voi edes ajatella. Tähän mennessä olen luonut jo syvän siteen solumyttyyn, enkä osaa kuvitellakaan, että entä jos sitä ei olekaan. Odotan ja toisaalta pelkään ultraa. Saako valita, että haluaa vain hyviä uutisia?

Näin se ajatusmaailma muuttuu. Hujauksessa epäuskosta ja pelosta syvään luottamukseen, että kaikki onkin hyvin. Hetken päästä taas pelko kalvaa.

Joulu on edessä ja matkaamme huomenna anoppilaan joulunviettoon. Joulun aikana kerromme heille uutiset, saa nähdä miten ja missä vaiheessa. Ehkä jo huomenna. Jos ultrasta tulee hyviä uutisia, kerron esimiehelleni (koska pitää kysyä, että missä neuvoloissa saa käydä työajalla ja missä ei), muille kerrotaan sitten tammikuun lopulla, jos saadaan ensimmäinen kolmannes onnellisesti taaksepäin.

Tänään on vuoden pimein päivä. Onneksi on lunta ja komea kuutamo. Tästä alkaa jännittävä matka kevättä kohti.

maanantai 20. joulukuuta 2010

Orastavaa luottamusta

6+3, ultraan 9 päivää

Perjantainen hcg-tulos antoi sen verran luottoa, että ollaan jo miehen kanssa uskallettu vähän antautua haaveilemaan, olen selaillut odotukseen liittyviä sivuja ja katsellut vähän, että mitä pitäisi hankkia sitten joskus. Ihan uusi maailma aukeaa ja tosi paljon on opeteltavaa.

Tällä hetkellä oireisto on aika voimakas, mikä antaa myös uskoa tulevaan. Aaltoileva huono olo ja tosi kipeät rinnat. Koirien kanssa tehdyt ulkoilulenkit metsässä aiheutti viikonloppuna sekä lauantaina että sunnuntaina noin puolen tunnin - tunnin pakotusta / jomottelua kohdun tienoille. Se tuntui vähän pelottavalta, mutta onneksi laantui.

Ultraan on vielä 9 päivää. Välissä on onneksi joulu, siinä menee varmasti pari päivää aika nopeasti. Jouluksi suunnataan anoppilaan. Kerrotaan heille silloin, ettei tarvitse kautta rantain selitellä kieltäytymisiä glögistä, kylmäsavulohesta ym sellaisista, mitkä on mun lemppareita.

Olen kieltänyt itseäni lukemasta mitään keskenmenoista tai kohdunulkoisista. Niinhän se on, että jos ne on tullakseen niin tulevat, teen mitä tahansa. Jos taas lueskelen kauhujuttuja, niin varmasti saa olla koko ajan pelko perseessä.

Sain pienen ennakkoperinnön, joka mahdollistaa meille auton hankinnan. Keväällä sitten hankitaan sellainen auto, mihin mahtuu koirat ja me ja lisäksi vielä mahdollinen uusi tulokas tavaroineen. Nykyisessä autossa ollaan aina kattoon asti täynnä tavaraa, kun mennään edes viikonlopuksi johonkin. Koirien häkit valtaavat nykyisen farmariauton takakontin, eikä tuohon autoon ole niiden kanssa mitään asiaa esim vaunuilla tms. Autojakin uskalsin jo katsella viikonloppuna. Viimeksi autohaave hylättiin siihen, kunnes sille tulee oikea tarve ja on saatu kerättyä vähän rahaa. Nyt sellainen tilanne on näköpiirissä.

Työnimeä tulokkaalla ei sentään vielä ole, mies kutsuu tätä sisälläni ehkä kasvavaa toistaiseksi monistujaksi, minä solumytyksi. Eli kovin konkreettisena siis vielä vauva mielessä kummallakaan.

perjantai 17. joulukuuta 2010

Tästäköhän se alkaa?

6+0, ultraan 12 päivää

Tästäköhän se alkaa? Koko aamun on ollut hutera olo, vähän kuin krapulassa olisi... En normaalisti syö aamupalaa kotona, heräämisen jälkeen fiksaan tukan ja naaman kuntoon, käytän koirat aamupissalla ja tulen töihin. Töissä meillä on aamukahvit klo 9 ja siinä yhteydessä syön yleensä purkillisen jugurttia tai yosaa ja juon kupillisen teetä. Vaihdoin kahvinjuonnin teen juontiin pari kuukautta sitten ja se on ollut kyllä hyvä valinta.

Oikeastaan jo eilen illalla tuli huono olo, kun kaupassa ostin hetken mielijohteesta pakasteesta pussillisen vuohenjuustopasteijoita. Paistoin ne kotona ja söin kuusi(!) pasteijaa (no, ne oli kyllä aika pieniä). Sen jälkeen alkoi närästää, jopa niin, että suuhunkin tuli ällöttävää tavaraa. :(

Tänään aamupäivällä on tosiaan ollut melko hutera olo. Ei okseta, muttei se kaukanakaan ole. Toivottavasti lounas helpottaa asiaa... Harmi vaan, että tulin eilen kaupassa ostaneeksi vuohenjuustohimoissani myös vuohenjuustokastikkeella olevan mikroruoan evääksi. Tokkopa oli kovin hyvä idea.

Ultraan on tänään 12 päivää aikaa. Kävin eilen tk:ssa hcg-verikokeessa, tulokset saan tänään. Kuukeloinnin perusteella toivoisin, että arvo olisi ainakin yli tuhat. Muuta en osaa odottaa.

edit klo 12:15: Hcg oli eilen 8349. :) :)

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

5+5, neljätoista päivää vielä

Nälkä on jatkuva kaveri. Mitään ei tosin tekisi mieli syödä. Jano on koko ajan. Ole tässä nyt sitten jotenkin. Mies on ihana ja joka päivä kysyy ja huolehtii, että miten jakselen. "Eipä tässä ihmeellistä." Eikä olekaan.

Jos oikein kuulostelee, niin tänään, eilen ja toissapäivänä oli välillä sellainen ällötysolo, vähän kuin olisi matkustamassa autossa takapenkillä ja voisi huonosti. Ällötys tuntuu voimakkaampana näin iltapäivisin ja illalla, pari tuntia ruokailun jälkeen.

Varhaisultraan on neljätoista päivää. Mies ei pääse silloin mukaani keskussairaalaan, mikä on harmillista. Joudun yksin kestämään uutiset, tuli mitä tuli. Aika tuntuu niin pitkältä, että päätin tänään soittaa itselleni kuitenkin lähetteen terveyskeskukseen hcg-verikokeeseen. Tarvittaessa voidaan ottaa vielä toinenkin koe "jos se mieltäsi rauhoittaa" (sanoi neuvolan terveydenhoitaja). Ihania ovat siellä neuvolassa...

Tähtään verikokeeseen huomenna heti aamulla, saatan saada tuloksenkin jo huomenna iltapäivällä, viimeistään perjantaina hoitajan soittoajalla (mikä on muuten tosi vaikeasti muistettava keskellä työpäivää klo 12-12:30).

Mieli on pysynyt varovaisen luottavaisena. Oireisto (joskin mieto) antaa ymmärtää, että jotain ainakin tapahtuu.

Huomenna on se viimeksi kohtalokkaaksi koitunut päivä, ensimmäinen rajapyykki. Hui.

maanantai 13. joulukuuta 2010

Yliannostus

Tänään on ehkä 5+3 ja elellään tuskaisen hitaita piinapäiviä. Oireistosta voin ilomielin todeta, että nyt on tissiosasto tosi kipeä ja aika ajoin jo ellottaakin vähän. Mahan alue tuntuu erikoiselta, välillä kipuilee, välillä tuntuu siltä, että olisi tehnyt liikaa vatsalihaksia. Ajoittain polttelee myös vähän alaselkää (etenkin työtuolissa ja toisaalta autoa ajaessa), mutta se helpottaa, jos vaihtaa asentoa tai vähän jaloittelee. Kauhea jano on koko ajan, vettä menee varmaan 3 litraa päivässä ja sen mukaan sitten saa pissallakin juosta. Se, että on oireita, on kuitenkin vaan hyvä asia! Nämäkin nyt havaitut oireet on tosi laimeita, eli ei millään tavalla haittaa elämää, tekevät vaan mut kovin onnelliseksi.

Pian koittaa se päivä, kun edellinen plussa vuosi ulos ja luonnollisesti se rajapyykki pelottaa. Pelko on jatkuva olotila. Koko ajan takaraivossa nakottaa, että jos nyt antaudun haaveilemaan ja suunnittelemaan, niin tämä onni viedään meiltä pois. Ennen 16 päivän päässä odottavaa ultraa, en uskalla oikein antautua ajattelemaan raskautta, toisaalta en tunne samaa lapsettomuusahdistustakaan. Odottavien maailma tuntuu kaukaiselta ja vieraalta. Liian paljon uusia asioita, joista pitää ottaa selvää, muttei vielä uskalla. Tuntuu, että on aika hukassa ja olo on yksinäinen. Tähän tunnemyrskyyn sain pikantin lisän viikonloppuna.

Olin lauantaina kummityttöni 3-vuotissyntymäpäivillä ja sain kyllä kieltämättä yliannostuksen pienten lasten äitejä. Paikalla oli 8 lasta, joista 7 oli alle 4-vuotiaita ja se yksikin taisi olla ehkä eskari-ikäinen. Voi jösses sitä ulkopuolisuuden tunnetta!! Mieskään ei ollut mukana, joten olin tilanteessa ihan totaalisen yksin. Jotenkin erityisen karmaisevaa oli se, että jos yritin jollekin lapselle jotain selittää tai "leikkiä", niin se äiti oli hetkessä siinä paikalla seivaamassa tilannetta. Ihan kuin en olisi osannut yhtään toimia juuri hänen lapsensa kanssa. Se oli tosi ahdistavaa ja pelottavaa ja siitä tuli paha mieli...

Asiaa ei tietenkään yhtään helpottanut se, että sen jälkeen menin kahden läheisen ystäväpariskunnan kanssa syömään. Toisilla on 7 kk ikäinen ja toisilla 1 v 3 kk ikäinen lapsi, lapset olivat hoidossa. Ja äidithän tietenkin puhuivat vaan lapsista, unista, syöttöväleistä, siitä miten lapset nyt pärjää kun ne on hoidossa jne... Sitten jälkeenpäin ihmettelivät, että miten mä olen niin hiljainen Huhhuh, miten oli ahdistunut mieli sen jälkeen. Erityisesti se iski kun ajelin eilen kotiin ja toiselta näistä äideistä tuli viesti, että "oltiinkohan me liian äitejä eilen, kun olit niin hiljainen?" Tuli ihan sikapaha mieli, kun olo oli niin käsittämättömän ulkopuolinen, muttei tilanteelle olisi voinut oikein mitään tehdäkään. Ei kai toisten ihmisten tilannetajua oikein voi muuttaakaan.

Loppuukohan tämä tuska ikinä?

perjantai 10. joulukuuta 2010

19 päivää

Eilinen pahaenteinen olo aamulla oli jotain ihan käsittämättömän kokonaisvaltaista. Ehkä se johtui väsymyksestä. Päivän koulutus oli intensiivinen ja ahdistus unohtui. Illalla ei ollut enää niin paha olla, väsynyt vain.

Tein tänä aamuna viikkonäytöllisen digitestin. Inssistä on tänään kulunut 3 viikkoa ja olisin toivonut näkeväni ruudussa tuloksen 3+. Ei tullut. Tuli tällainen:

En oikein tiedä, onko tulos kiva vai ei. En voi olla vertaamatta edelliskertaan, jolloin sain samaisen tuloksen viikolla 5+1 ja silloin kävi niin kuin kävi heti muutaman päivän jälkeen.

Avasin testin (utelias kun olen) ja liuskoja olikin testin sisällä kaksi! Toisessa oli kaksi vahvaa viivaa ja toisessa vain yksi. Onko joku kenties selvittänyt, että mikä tuon toisen yksiviivaisen liuskan merkitys on??


Noh, oli miten oli. Tänään aamulla muistin soittaa klinikalle. Soitettuani varattuun numeroon noin 20 kertaa, puhelin yhtäkkiä hälyttikin. Hoitajan ääni kuulosti aidon ilahtuneelta kun kerroin uutiseni. Tällaisia uutisia kuulemma kaipaa näin perjantaisin.

Alkuraskauden ultra sovitetaan klinikallamme noin viiden viikon (tai yli) päähän inseminaatiosta. Näin ollen minun ultrani aika olisi jouluaattona. Jouluaaton jälkeen seuraava vapaa aika oli 29.12. aamupäivällä. Varattiin se.

Ultraan on siis tuskastuttavan pitkät 19 päivää! Jos siihen asti selvittäisiin vuodoitta ja ongelmitta, niin jokohan uskaltaisi huokaista?

torstai 9. joulukuuta 2010

Pahaenteistä oloa

4+6??

Nukuin viime yönä todella huonosti. Aamulla oli aikainen herätys, sillä jo kuuden aikaan piti lähteä liikenteeseen työreissulle. Heti heräämisestä lähtien olo on ollut todella pahaenteinen... Jotenkin konkreettisena ohimolla painaa pelko, että tässäkin käy niin kuin viimeksi. Vielä eilen uskalsin katsella tulevaan, tänään en uskalla.

Lämmöt näytti aamulla 36,7, vaikka ovat olleet tähän saakka joka aamu 36,9. Tiedostan hyvin kahden vuoden mittailukokemuksella, että huonosti nukutun yön jälkeen lämmöt voivat näyttää mitä tahansa. Silti pelottaa.

Testasin samanlaisella liuskalla kuin tähänkin saakka jokatoinen päivä. Viivasta tuli vahva, lähes tasavahva kontrolliviivan kanssa. Kuitenkin se oli samanlainen kuin toissapäivänä.

Istun junassa ja kuulostelen koko ajan tuntemuksia mahassa ja alaselässä. Yritän muistella, miltä viimeksi tuntui. Selässä jomottelee, mutta en osaa sanoa, millaista jomottelu on. Mahassakin jomottaa välillä. Välillä painaa ja/tai nipistää. Ei näistä oikein ota tolkkua. En uskalla hipsiä vessaankaan kun mulla on puoli omaisuutta mukana. Täytyy odottaa, että pääsen perille.

Pahaenteinen pelko ei ole kiva tunne...

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

4+5?

En uskalla vieläkään toivoa. Haaveilla ehkä jo vähän uskallan, sen verran ainakin, että olen saanut laskettua jo kaksi eri laskettua aikaa; 9.8.2011 ja 12.8.2011. Kumpi vaan sopisi minulle, oikeastaan päivämäärällä ei ole mitään väliä, kunhan tämä nyt vaan olisi totta. :)

Hätäpäissäni menin ja missasin eilisen soittoajan klinikalle. Soittoaika on kokonaista puoli tuntia tiistai- ja perjantaiaamuisin puoli kahdeksasta kahdeksaan. Perjantaina tulee inssistä kuluneeksi kolme viikkoa ja jos hyvin käy, muistan soittaa klinikalle ja saan tietää, koska saan tietää, että onko plussa todellinen ja onko hän joka tuolla ehkä jakautuu vimmaisesti, onko hän jakautumassa oikeassa paikassa.

Tässä vaiheessa odotan siis perjantaita ja soittoaikaa. Tänään oli ensimmäinen päivä melkein viikkoon kun en testannut. Viikkonäytöllinen digitesti odottaa niinikään perjantaita, silloin pitäisi ainakin tulla näyttöön jo 3+.

Oireistosta plussan jälkeen voin sanoa seuraavaa:
- jo ennen plussaa alkanut tissikipu on jatkunut ja yltynyt, mikä alkaa kohta jo hankaloittaa mahallaan nukkumista (minä onneton olen opettanut itseni nukahtamaan mahallaan ja sekös vasta hauskaa on kipeän ylävarustuksen kanssa)
- vatsassa tuntuu edelleen välillä siltä, että olisi tehnyt liikaa vatsalihaksia
- närästää
- jatkuva nälkä
- vasemmalla puolella alaleukaa särkee, jos leukaa vääntelee (en tiedä onko se lihas- vai hammaskipua?? Eli aika omituinen tunne)
- onneton ja täysin kadonnut keskittymiskyky (töissä tekisi vaan mieli käydä hakemassa teetä tai vettä tai napostella jotain tai ehkä käydä vaikka vessassa sen sijaan että tekisi jotain hyödyllistä)

Ihan tosi salaa vilkaisin eilen huuto.netistä vaunuja ja totesin, etten tajua niistä MITÄÄN!! Onneksi ei vielä tarvitsekaan.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Mitäs nyt?

Olo on hämmentynyt ja pelokas, onnellinen ja surullinen. Hämmentynyt kaikesta siitä, mitä on edessä. Pelokas, koska pelkään, ettei tämä olekaan totta ja onni viedään taas pois. Onnellinen siitä että olen nyt ja tässä, plussatikut kädessä ja kuvat kamerassa, pää pyörällä. Surullinen olen taas siitä, että miksi juuri me nyt ansaittiin tämä onni, kun on niin moni, joille hyvät uutiset olisi suonut.

Jouluna olisi tullut 2 vuotta täyteen odotusta, yritystä, toivoa, toistuvia pettymyksiä, kyyneliä, vihaa, rakkautta ja kaikkea allonharjaa ja -pohjaa mitä voi vaan kuvitella... Tosiaan, ensimmäinen inssi. SE siittiö niistä 54 miljoonasta kokelaasta on tainnut löytää jättimunani ja ja ne kaksi ovat lyöttäytyneet yhteen. On myönnettävä, että en oikeasti ollenkaan uskonut onnistumisen mahdollisuuksiin inssissä. Sen ei pitänyt olla juurikaan sen parempi, kuin mitä on tähänkin saakka käyty läpi. Sen piti olla vain pakollinen välivaihe matkalla kohti rankempia hoitoja... Toki onnistumisen mahdollisuus on 10-15 %, mutta on hitusen vaikea uskoa sitä, että oikeasti oltaisiin niiden hannuhanhien joukossa, jotka tuohon kymmenekseen kuuluu...


Olisiko onnistumisen takana ollut sittenkin vähempi kahvinjuonti? tai se, että kerrankin muistin syödä foolihappoa ja kalanmaksaöljykapseleita suhteellisen säännöllisesti? Näihin kikkoihin en myöskään ole oikeasti uskonut, mutta väkisinkin tulee mietittyä, että mikä niiden rooli nyt sitten olikaan.

Tiistaina aamulla on klinikan soittoaika. Sitten soitan ja kyselen vähän, että mitäs nyt sitten pitäisi tehdä? Yksittäiset päivätkin tuntuvat pitkiltä, ajatuskin siitä että ennen kuin mitään voi edes huokaista, menee vielä monta VIIKKOA, että on edes mahdollista nähdä, onko siellä oikeasti joku ja että onko hän siellä missä pitääkin. Siihenkin, että tämä plussa kantaisi edeltäjäänsä pidemmälle, siihenkin on vielä yli viikko!

Muuhun en osaa nyt tukeutua, kuin siihen, että tarkkailen (neuroottisesti???) viivojen vahvistumista. Huomenna on taas "samanmerkkisen" testin vuoro. Tänään käytin puolestaan apteekin oman testin (ja tieteen tukemiseksi yhden ovulaatiotestin) ja viivat tuli paikalleen niin kuin kuuluukin.
YK 20, dpo 17 Ylin apteekin oma testi, keskellä David-ovulaatiotesti ja alinna eilinen...

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Jumaleisson...

Yöllä pääsin kahden aikaan nukkumaan. Olin ystävieni tupaantuliaisissa, jotka osoittautuivatkin häiksi. En uskaltanut antautua juhlimaan kovasti, koska vuoto pysytteli kuin pysyttelikin poissa. Pari siideriä uskaltauduin juomaan, käytin siihen 7 tuntia.

Aamulla heräsin jo seitsemän tunnin unien jälkeen pökkeröisenä. Olen vanhempieni luona yötä ja nukun vierashuoneessa vuodesohvalla. Hipsin vessaan testailemaan (äiti antoi eilen tyhjän smetanapurkin testausta varten). Plussahan sieltä pärähti. Testiviiva selvästi vaaleampi kuin kontrolli, mutta ihan selvä viiva. Ja testiajan sisällä kirkkaasti, kuvakin on testiajan sisällä otettu. Enää ei nukuta.



YK 20, dpo 16

perjantai 3. joulukuuta 2010

Typerää ja tyhmää mutta minkäs teet

Testausmania jatkui... Eilen illalla ja tänään aamulla ihan samanlainen tulos kuin eilen. Viiva on siis niiiiiin hailukka, että sitä tuskin näkee. (Testitulkitsijahimoisille täällä on tähän mennessä tekemäni testit, joista ylin on tämänaamuinen)

Alan vahvistua siitä, että kyseessä ei ole ainakaan se, mitä toivoisin. Luulisi viivan jo olevan ihan oikea viiva, kun oletetusta ovulaatiosta on kulunut 14 vuorokautta, Pregnylistä 16 vrk. Eipä ole ei... Mutta eipä ole lämmötkään laskeneet, tissikivut laantuneet tai vuoto alkanut. Täytyy nyt vaan toivoa, että asia ratkeaa pian, niin ei tarvitse kauaa enää pohdiskella.

Kuppi on asennettu paikoilleen odottamaan saalista.

torstai 2. joulukuuta 2010

Karmaa ja typeryyksiä

Tuli asian ääneen sanomisesta pahaa karmaa tai ei, niin tunnustettavaa on.

Ettepä arvaakaan, mitä tein eilen kun tulin töistä (tämä on siis aikuisten oikeasti tyhmä juttu!!). Minun teki kovasti mieli testata ja järkeilin sitten, että koska mulla on nyt ehkä 30 o-testiä odottamassa, enkä tarvii niitä, kun käydään seurannoissa sairaalassa, ja koska o-testillähän voi myös todentaa raskautta, niin testihimoissani käytänkin sellaisen! Mitä järkeä???? o_O Haamuhan sieltä tuli, kuten aina, kun o-testillä testaa, URPO!

Tänä aamuna (dpo 13) lämmöt oli edelleen ylhäällä 36,8 ja tissit kipiät. Päätin, että käytän ihkaoikean r-testin. Tilaamieni liuskatestien herkkyys on 25, joten negahan sieltä pätkähti. Paitsi sitten kun oikein tihrustin, kääntelin ja vääntelin, niin saattoi sanoa, että testissä oli ainakin viivanpaikka.

Testiajan jälkeen testin kuivuttua viivanpaikan paikalle jäi selvä, mutta tositositosivaalea haamu. Jännittää ihan sikana nyt.

Viimeisimmän keskenmenneen raskauden jälkeen päätin, että en osta niitä herkimpiä testejä ollenkaan. Haluan varmistua siitä, että tulos on oikea ja olemassa, eikä mikään herkistä herkimmällä liian aikaisin saatu. Tästä päätöksestä olen tyytyväinen, mutta siitä en, etten osannut pitää näppejäni irti testeistä, ennen kuin tulos olisi varma (eli uuden kierroksen olisi jo pitänyt alkaa). Tämä epätietoisuus on ehkä vielä kauheampaa kuin se ettei ole testannut ja odottaa kuukautisten alkua.

Eihän tässä nyt ole mitään järkeä.

Ja te, jotka tunnette minut IRL, niin suut suppuun sitten. (Äidille terveisiä, että IRL = in real life)

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Piinaavaa

dpo 12 ja daa, mä en kestä... Vielä muutama päivä pitäisi odottaa.

Järki sanoo, "anna olla, tätä kaikkea on nähty ennenkin, ja aina on tullut turpaan. Jos hyvin olisikin käynyt, niin ei se vielä edes tuntuisi miltään eikä missään."
Kuitenkin se toinen monsteri sisällä tolkuttaa, "Voi, miten lupaavaa polttelua ja venyttelyä alavatsalla, ihan eri tavalla kipeät tissit, ei tässä voi käydä kuin hyvin! On muillakin oireita jo tosi aikaisin!"

Monsterin äänen vuoksi olen jo miettinyt salausoperaatiota lauantaisiin tupaantuliaisiin. Järjen äänen vuoksi, en ole toteuttanut valmistelevia toimenpiteitä vielä.

Miten ihmeessä tämä voi olla näin vaikeaa taas? Ihan kuin ihminen ei olisi mitään kahdessakymmenessä kierrossa itsestään oppinut.

maanantai 29. marraskuuta 2010

Asian ytimessä

Heidi Ruohio: Kolmekymppiset naiset ja "lapsiasia"

Näinhän se on. Liikaakin juurikin näin. Terveisiä vaan tietyille (työ)tovereille.

Koska tänään on jo dpo 10, en mitenkään voi olla tarkkailematta itseäni. Tissien kipuilu ei jätä mitään arvailujen varaan, muu oireisto voikin sitten olla kuviteltua. Onneksi kirjoitin viimeksi tämän. Jos sitä vaikka lakkaisi kovin korkealle rakentamasta linnoja tällä erää. ... joopa joo...

torstai 25. marraskuuta 2010

Vauvantekomatka

Olen mietiskellyt meidän vauvantekomatkaa ja sen aiheuttamaa henkistä painetta aina aika ajoin. Välillä se on ollut helpompaa ja välillä aivan kauheaa. Mietin, että missä vaiheessa on ollut pahin olo? Jo lähtökohtaisesti minulle oli selvää, että tunneskaala ei ole suoraan verrannollinen vauvatekoajan pituuteen (jos sallitte, että käytän tällaisia matemaattisia termejä).

Palasin omassa blogissani taaksepäin muistellakseni tunteitani. Blogihan oli aluksi salasanan takana ja vain itseäni ja miestä varten, maaliskuussa tänä vuonna päätin, että ehkä vertaistuesta voisi jollekin olla apua ja päätin julkistaa blogin.

Vauvalle annettiin lupa tulla jouluna 2008, kesken kierron. Yritykseksi homma muuttui aika pian, kun itselleni tuli tarve selvittää, miten oma kroppa oikein toimii vai toimiiko. Kevät ja kesä 2009 meni lämpöjä mittaillessa ja omaan kroppaan tutustumisessa ja tietysti yhdyntöjen ajoittamisessa. Kun ei onnistunut, niin ajattelin sen johtuvan siitä, että ajoitus ei sittenkään ollut kohdallaan. Kroppakin temppuili välillä pitemmillä kierroilla ja muutenkin "vähän sinnepäin".

Kevään aikana kirjoittelin myös kaksplussan keskustelupalstalla ja koin saavani sieltä kiihkeästi tarvitsemaani vertaistukea. Oli ihanaa huomata, että en ole yksin ihmettelemässä kehoni toimintaa ja makoilemassa kuumemittari suussa aamuisin.

Keskustelupalstalla (jokainen joka siellä on ollut mukana, tietää mitä tarkoitan) on aina "velvollinen" spekuloimaan toisten tilannetta ja toivottelemaan onnea ja pitämään peukkuja. Halusin itselleni muistikirjan, johon voisin kirjata tuntojani ja oireitani ja siten päästä paremmin selville oman kroppani toiminnasta.

Läheisin ystäväni tuli raskaaksi, silloin tajusin, miten kateellinen olenkaan niille, jotka voivat tuosta vaan saada lapsia. Tunnistin itsessäni sellaisia tunteita, mitä en olisi halunnut koskaan tunnistaa. Perustin blogin ja koin hyvin vapauttavana, että saatoin marmattaa omaa oloani (itselleni) potematta huonoa omatuntoa siitä, etten jaksa kommentoida aina muiden juttuja. Jossain vaiheessa annoin tunnukset miehelleni, jotta hänkin ymmärtäisi, mitä ajatuksia päässäni koko ajan pyörii.

Tässä vaiheessa tulkitsen, että koko tämän kohta kaksivuotisen matkan pahimmat ajat ajoittuvat viime syksyyn. Aikaan, jolloin ihan lähiystäville syntyi lapsia ja omassa yrityksessä tuli kerta toisensa jälkeen pettymys ja vuoden rajapyykki täyttyi. Silloin oli harva se päivä niin paha olo, että teki mieli itkeä ja potkia seinää. Jälkeenpäin tuntuu, että elin jossain pimeässä pussissa, josta ei näkynyt ulospääsyä.

Uusi vuosi ja toinen yritysvuosi aloitettiin perustutkimuksilla. Tähän asti kokeilemistani lääkkeistä kauheimmat, eli clomifenit söin keväällä 2010 vahvistamaan ovulaatiota. Koska perustutkimuksissa ei löytynyt vikaa ja apukeinokin oli käytössä, tuntui raskautuminen taas ihan mahdolliselta. Kun mahalaskuja tuli sittenkin, tuntuivat ne paljon pahemmilta kuin aiemmat mahalaskut, mutta kiertojen vaihtumisen väliajat menivät jo helpommin kuin syksyllä.

Toukokuussa sain testitikkuun plussan. En ollut siihen alkuunkaan varautunut, koska luottamus onnistumiseen clomifeneillä oli jo mennyt. Kädet täristen tuijotin tikkuun piirtyvää viivaa ja itkin onnesta. Sitä hetkeä en ehkä unohda ikinä. Vihdoin meitä oli siunattu kauan kaivatulla onnella. Kuitenkin alle puolitoista vuotta, eihän se oikeastaan kummoinen aika ole, muistan ajatelleeni. Tietoisena siitä, että plussa ei tarkoita sitä, että me saadaan vauva, jotenkin silti halusin uskoa onnistumiseen. Olin todella onnellinen ja innoissani selailin netistä kaikkea raskauteen liittyvää, mihin en aiemmin ollut uskaltanut katsoa.

Oltuani 10 päivää tietoisesti raskaana, vuoto alkoi. Yksittäisistä päivistä matkamme aikana, se päivä oli (tähän saakka) pahin. En olisi halunnut luopua onnestani, mutta oli uskottava.

Keskenmenon jälkeen oli taas noustava tolpilleen ja ajateltava, että sentään voin tulla raskaaksi. Sekin oli hyvä uutinen (ja on sitä edelleen, vaikkei tieto juuri lohdutakaan) ja sen voimalla jaksoi eteenpäin. Tuli kesä ja muutenkin kepeämpi mieli. Saatiin aika heti kesälomien jälkeen lapsettomuuspolille ja päätettiin, että mennään naimisiin. Kesän aikana oli kiitettävästi muutkin asiat pitkästä aikaa mielessä ja mieli korkealla.

Kesän jälkeen olemme päässeet kiinni hoitoputkeen. Vuoristorataa tämäkin on, mutta jotenkin nyt juuri tuntuu, että tämä on pientä verrattuna vuodentakaiseen. Tämä syksy ei ole ollut yhtään niin pimeä kuin viime vuonna. Olen myös lakannut ajattelemasta tulevaa raskautumisen kautta, en siis ajattele olevani vuoden päästä jotain, mitä en nyt ole. Olen lapseton ja jos joskus lapsen saan, niin se on suurin lottovoitto ja onni, mitä voin saada. Katse ja odotukset on toistaiseksi suunnattuna IVF:ään, joka häämöttää jossain vuoden päässä. Tässä välillä voin ehkä keskittyä elämiseen. (Adoptiota tai muita vaihtoehtoja en ole vielä ajatellut, niiden aika tulee sitten joskus jos...)

Kuten sanottu, tähän saakka pahinta oli vuodentakainen aika. Vuoden "määräajan" täyttyminen ja siihen liittyvä lapsettomuuden hyväksyminen. Toistaiseksi pahin hetki on ollut keskenmeno.

Joskus olen verrannut hoitoja huvipuistoon; kerta kerralta siirrytään aina vaan hurjempaan vekottimeen, otetaan pari kierrosta ja sitten taas hurjempaan! Askeleen ottaminen eteenpäin on aina jännittävää ja pelottavaakin, mutta toivo auttaa ottamaan näitä askelia ja sietämään pettymyksiä, mitä tähän kaikkeen liittyy.

Voi olla, että tulevat vekottimet ovat paljon kokemiani hurjempia ja tulevaisuudessa tämä homma ei tästä ainakaan helpommaksi muutu. Saa nähdä millainen matka meillä on vielä edessä.

tiistai 23. marraskuuta 2010

projektien projekti

Vauvablogien yhteinen raskautumisprojekti on käynnistymässä. Vetäjänä tuore blogi Maailmannapa. Projekti käynnistyy virallisesti joulukuun alussa ja kestää pari kuukautta. Toivotaan, että tästä projektista tulee tuottoisa kaikille osallistujille!

Omassa kirppumahassa jännitys huipentuu (tai lässähtää) noin 10 päivän kuluttua. Oireistossa ei raportoitavaa, paitsi sitä normaalia (kipeät tissit ja luteaalivaiheen lämmöt).

perjantai 19. marraskuuta 2010

54 miljoonaa

Nyt se on sitten tehty, ensimmäinen IUI. Mies ajeli sairaalalle aamupimeällä ja sai tehtävänsä suoritettua sairaalan laboratorion inva-WC:ssä. Tuotos läpäisi laboratorion pesukäsittelyn. Kymmenen aikaan olin itse samaisessa sairaalassa, naistentautien poliklinikalla jalat levällään tutkimuspöydällä. Hoitaja näytti minulle muutaman millilitran vaaleanpunaista nestettä ja kertoi, että tässä ne valikoidut siittiöt nyt sitten on.

Katetrin ujuttamisessa kohtuun meni hetken. Joustava katetri kun ei ihan purematta niellyt tehtäväänsä ja suostunut solahtamaan kohdun puolelle. Haasteista huolimatta koko homma oli ohitse muutamassa minuutissa. Komeat oli kohdun limat kuulemma ja muutenkin kaikki niin kuin pitikin.

Toimituksen jälkeen lääkäri kertoi, että suoraan uiskentelevia siittiöitä selvisi pesusta 54 miljoonaa. Jotenkin määrä tuntuu ihan käsittämättömältä! Itse olen jotenkin ajatellut, että 2-5 miljoonaa on sellainen normisaalis (tiedä sitten mistä moinen on päähäni iskostunut), mutta että 54. Huhhuh. Olisikohan joku niistä nyt vihdoin sellainen jolla synkkaisi minun munani kanssa?

Taas kerran kaikki näyttäisi olevan kohdallaan ja speksit onnistumisen puolella. Ans kattoo ny, kui meiän käy. Pari viikkoa piinaa edessä.

Jatkokuvioiden suhteen tulikin sitten ne huonot uutiset. Lääkäri tutkaili siinä papereitaan ja sanoi, että jos raskaus ei nyt sitten ala, niin taitaa käydä niin, ettei seuraava inseminaatiota ehditä tehdä ennen joulutaukoa. Minä siinä yritin änkyttää, että uusi kiertohan käynnistyy jo joulukuun alussa, että eikö siinä kuitenkin ehtisi?? Kuulemma seuraavan kerran näemme tammikuun puolella. Soitan joka tapauksessa tuloksesta uuden kierron käynnistyttyä ja kysyn vielä kerran aikataulusta... Jos tähän nimittäin tulee välikierto, niin sitten on jo aika varmaan, ettei päästä IVF:äänkään ennen kesää. Täytyy ehkä asennoitua jo siihen.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Kohti inseminaatiota

IUI I odottaa muutaman päivän päässä. Seurantaultrassa näkyi 16 mm rakkula, eli kasvu oli reipastunut silmissä sitten perjantain. Tänään pistän vielä yhden puregon-pistoksen, joka hieman vielä kasvattaa rakkulaa (ja toivottavasti myös jättimunaa sen sisällä). Huomenna on sitten taas pregnylin vuoro, onneksi se sekoittelu ja iso neula ei enää kahden kerran jälkeen juurikaan jännitä.

Perjantaina koittaa sitten varsinainen inseminaatio. Mies toimittaa tuotoksensa laboratorioon aamulla. Haasteen tähän tuo välimatka, joka meiltä kotoa sairaalaan on noin tunti. Tunnin kuluessa näytteenotosta pitäisi näyte saada laboratorioon ja näin ollen pitää siis ajella nilkka ojossa ja purkki kainalossa tai luottaa siihen, että näytteenotto (vai -anto??) onnistuu sairaalan vessassa. Luvassa ei ole väestöliiton tapaan gepardityynyjä, ei lehtiä, ei videoita eikä muutakaan hommaa helpottavaa materiaalia, ainoastaan sairaalan wc.

Parin tunnin kuluttua miehen visiitistä onkin sitten minun vuoroni. Siinä vaiheessa toivottavasti jättimunani on valmis kohtaamaan valioluokan simppaset. Toimenpidepöydältä olenkin sitten valmis jatkamaan suoraan työpaikan pikkujouluihin.

Utelin rivien välistä vähän tulevasta... Lääkäri selitti kirkkain silmin, että inseminaatioiden onnistumistodennäköisyys eli vauva-kotiin-prosentti ei ole lähellä sataa (ai ei vai?? o_O) vaan noin 15 %. Itse en kyllä todellakaan usko edes tuohon viiteentoista, niin harvassa on ne positiiviset inseminaatiokokemukset, mitä olen löytänyt edes netistä. Jos siittiösaalis on hyvä, niin näitä tehdään sitten kahdesta neljään, yleensä kolme tai neljä kierrosta. Viimeksi oli puhe kahdesta, nyt neljästä... en kuitenkaan jaksanut alkaa vääntämään.

Inseminaatioiden jälkeen siirrytään sitten koeputkihedelmöityksiin (joo... IVF... o_O), joihin ei kuulemma ole "kovin pitkää" jonoa, joidenkin kuukausien mittainen ehkä. Katsotaan nyt sitten, että ehditäänkö ikinä IVFään asti ennen ensi kesää.

Joka tapauksessa alkaa näyttää siltä, että pienistä inssitoivonkipinöistä huolimatta voin alkaa ommella hääpukuani kasaan. Maaliskuisten häiden puvun palaset odottaa puvun kokoamista. Vetkuttelu kokoamisen kanssa taas on odottanut toiveikkaana, että olisi tarvetta mahduttaa pukuun jonkinlainen maha. Luulisin, että tätä tarvetta ei tuolloin vielä ole, joten taidan laittaa ompelukoneen laulamaan.
 (jos se raskaus vaikka sillä sitten alkaisi????)

maanantai 15. marraskuuta 2010

Isänpäivästä isänpäivään

Joskus tulee eteen niitä hetkiä, kun ei jaksaisi kantaa vauvauutisia, joskus taas tulee tunne, että isät ja äiditkin pitäisi kieltää. Naamakirja yhdistettynä isän- tai äitienpäivään on niissä tilanteissa suorastaan verraton kaveri. Hohhoijaa.

Eilen muutenkin oli harmillinen päivä. Isänpäivä, jonka piti alunperin olla meidän kotona jo toinen, tai ainakin ensimmäinen tai edes viimeinen, jolloin ensisijaisesti muistamme omia isiämme. Eipä tarvinnutkaan kuin avata naamakirja ja saikin lukea kuinka moni viettikään sitä ihka ensimmäistä isänpäivää tai kuinka monessa perheessä oli ilahdutettu isää lasten tekemällä kortilla tai peräti ultrakuvalla.

Isänpäivää ei taaskaan juhlittu meillä. Jokaikinen lehti ja uutinen jaksoi muistuttaa tästä. Onneksi kuitenkin meillä molemmilla on omat ihanat isät joita saa muistaa, eikä siitä tule paha mieli ikinä.

Viime perjantainen ultra ei valanut juurikaan uskoa onnistumiseen lähitulevaisuudessakaan. Kierron päivänä 9 ja kuuden Puregon-pistoksen jälkeen tehty ultra antoi tulokseksi yhden 10 mm follin... Ei kovin hääppöinen saalis, sanoisin. Huomenna saadaan tietää, onko tuo folli kasvanut mihinkään ja voidaanko edes ajatella inssiin saakka pääsemistä.

Tällä hetkellä ajattelen näitä OI+IUI-piikittelyjä pakollisena välivaiheena kohti niitä "oikeita hoitoja". Koska tuotan munia (joskin huonoja) ja miehellä on siittiöitä, niin meidän on pakko käydä ensin tämä rumba läpi. Sääli vaan, että se syö yhden lääkekaton kerryttämisen verran rahaa lääkkeisiin ja toisen mokoman työtunneissa... Pientä tämä kuitenkin on sitten tulevaan verrattuna.

Jos vaan saan huomenna suuni auki, yritän kysellä lääkäriltä, miten matka sitten tämän vaiheen jälkeen jatkuu. Jos ehdimme toisenkin kierroksen inssejä ennen joulua, niin koska ja missä päin maailmaa päästään sen jälkeen jatkamaan.

Vaikka olen itselleni luvannut, etten ajattele tulevia aikatauluja, niin saa nähdä saadaanko seuraavaa isänpäivää juhlia jo odotuksen odotuksen sijaan odotusta? Tuskinpa sentään lasta ainakaan...

maanantai 8. marraskuuta 2010

Tunnit miinukselle

Ultra, joka täytyy kuin täytyykin sovittaa työmatkan keskelle, järjestyi. Varasin ultraa varten ajan yksityiselle klinikalle työmatkan läheiseen kaupunkiin. Huomenna soitan omalle klinikalleni ja sovin sitten, miten ultran tiedot tuodaan hoitavan lääkärini tietoon. Lopulta homma taitaa sujua melko mallikkaasti, vaikka työtunteja palaakin.

Veikkaisin että tämän ensiseurannan jälkeen tarvitaan vielä toinen seuranta, jolloin hyvällä tuurilla päästään päättämään pregnylin ja inseminaation ajankohdat. Sitten on vielä itse inseminaatio. Tällä hetkellä työtunnit on kuusi tuntia plussan puolella, näistä kolme palaa jo tällä viikolla. Noihin kahteen seuraavaan menee kumpaankin varmaan kolmisen tuntia.

Pikaisella matematiikalla saan siis istuskella täällä toimistolla aika pitkiä päiviä, jotta saldotilanne pysyy sallittujen rajoissa. Onneksi on paljon kirjoitushommia ja spotify. Mutta mitäpä en tekisikään sen eteen, että joskus meille tulisi vauva?

En heti keksi mitään.

Niin joo. Tekisi mieli hakea kahtakin työpaikkaa. Molemmat sijaitsisi kaupungissa ja lähempänä läheisiäni ja ystäviäni. Toinen omassa, toinen mieheni entisessä kotikaupungissa. Vakituisia asiantuntijatehtäviä konsulttitoimistoissa (tai no, miten vakituinen onkaan mikään työpaikka??)... Mielenkiintoisia, taaatusti haastavia ja voisin ehkä päästäkin. Mutta mitä jos tulenkin raskaaksi? Tai mitä jos en tule ja hoitojen pitäisi jatkua? Miten työnantaja suhtautuu? Entä jos hoitopaikka vaihtuu, niin joudutaanko jonon hännille? Olisiko se sen arvoista? Saisiko mieskin töitä samalta paikkakunnalta ja millä aikajänteellä?

Kuitenkin pidän paljon nykyisestä työstäni, vaikka se joskus ahdistaakin. Nykyisessä työssäni voin vaikuttaa omiin tehtäviini pitkällä aikajänteellä, pääsen tekemään koulutustani vastaavaa työtä, saan minulle riittävää palkkaa, esimieheni on ihana ja työkaverit ovat pääsääntöisesti kivoja. Ainoa huono puoli työssäni ovat huonot mahdollisuudet kouluttautumiseen ja oman osaamisen lisäämiseen. Eniten nykytilanteessa ahdistaa tämä pieni paikkakunta, johon en ole neljässä vuodessa kotiutunut, enkä varmasti kotiudukaan. Joka tapauksessa joudun vaihtamaan työpaikkaa nykyistä huonompaan.

Vai pitäisikö ottaa vähän isompi harppaus ja tehdä niin kuin Em ja kouluttautua kokonaan uudelle alalle? On sekin käynyt mielessä... vai ratkaisisiko sekään mitään?

Ei sekään tekisi minusta äitiä.

torstai 4. marraskuuta 2010

Turhat lupaukset ja uudet haasteet

Uusi kierros alkoi jälleen. Lähes ärsyttävän tarkasti neljäntenätoista päivänä ovulaatiosta. Nyt kun tuli se ovulaatiokin bongattua hetkilleen, niin voisi sanoa, että noin 13 ja puoli vuorokautta ovulaatiosta vuodon alkuun.

Tällä kertaa turhaa lupailevia oireita olivat:
- Tissiosaston arkuus, joka alkoi nännien ympäristön ja "sisäpuolen" kipeytymisellä jo ennen pregnyliä kaksi viikkoa sitten. Ovulaation jälkeen arkuus levisi koko rintoihin, dpo 8-9 viikonloppuna meinasi hellittää, mutta dpo 10 palasi takaisin... Jossain vaiheessa ajattelin, että tissit on saaneet kylmää lomareissulla pohjoisessa kun pidin perustopattujen rintsikoiden sijaan urheiluliivejä. Loppukierrosta käytössä oli "loppukuun liivit" jotka on siis yleensä ja etenkin alkukierrosta ihan liian isot. Näin pitkäkestoista arkuutta ei ole ennen ollut, muutaman päivän kestävää kylläkin.
- Mahan repäisykipuilu ja "painaminen". Välillä kohdun seudulla tuntui sellaista kummallista painetta ja dpo 10-11 kahtena iltana kun sängyssä lueskelin ja vähän rivakammin liikuin (yskäisy/nauru tms), niin alamahasta repäisi oikein kipiästi.
- "Sellainen olo". Dpo 10 oli ihan sellainen raskaana oleva olo... Ihan rupesin taas googlailemaan pallomahalle soveltuvia hääpukumalleja ja olo oli muutenkin luottavainen. Jopa herkuttelin ennenaikaisen testauksen ajatuksella. Seuraavana aamuna olo oli kateissa, eikä ollut yhtään sellainen raskas olo. Eikä se olo sitten palannutkaan.
- Lämmöt pysyi luteaalitasolla ja kn tiiviisti supussa dpo 12 asti, sitten eilen dpo 13 lämmöt oli jo alamäessä

Seuraavaksi lähdetään siis kohti inseminaatiota. Piikittelyt pitäisi ohjeistuksen mukaan aloittaa nyt sitten lauantaina ja siitä matkataan sitten kohti inssiä. Haastetta tähän kierrokseen tuo yksi työmatka, joka osuu juuri ensi viikon ke-illasta pe aamupäivään. Tuolle aikavälille täytyisi ilmeisesti sovittaa ensimmäinen seurantaultra... Huomenna aamulla soitan klinikalle soittoaikana ja sitten selviää, että mitäs nyt sitten? Viiden pistoksen jälkeen seuranta on liian aikaista ja kymmenen jälkeen tehtävä ensimmäinen seuranta kaiketi liian myöhään. Mitä mä nyt teen?

tiistai 2. marraskuuta 2010

Loppukierron heiluri

Ihanaihana syyslomareissu pohjoiseen on takana ja olemme palanneet takaisin arkeen. Matkalla näimme väläyksen oikeasta talvesta! Oli ihanaa ja todella virkistävää nähdä aurinkoa ja lunta yhtä aikaa. Siinä ei voi kuin hymyillä.

Tunteet seilaavat taas laidasta laitaan. Myllerryksestä huomaa, että kierron vaihtuminen lähestyy. Pitkästä aikaa koko loppukierron (nyt jo kaksi viikkoa) on rinnat olleet koko ajan todella arat. Syypäänä taitaa olla ihan ehta keltarauhanen.

Vielä toissailtana olin aika varma, että tässä voisi käydä vielä hyvinkin. Eilinen päivä oli ailahteleva, välillä luottavainen ja teki jopa mieli lietsoa oireistoja, välillä taas luottamus onnistumiseen katosi ja kaikki tuntuu vaan päättyvän aina totutusti. Miehellekin riehuin tyhmistä tyhjänpäiväisyyksistä, kuten toimimattomasta kylpyhuoneen lattialämmityksestä ja liian hitaasta ja kalliista nettiyhteydestä.

Tänään on ollut aamusta alkaen selkeä PMS-olo. Kiukuttaa ja itkettää, tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin. Tänään on dpo 12, uusi kierto alkanee lähipäivinä, ehkä jo huomenna. (Vaikka lämmöt on edelleen luteaalitasolla ja tissit arat.) Aamulla keitin kupin valmiiksi.

Vähään aikaan en ole uskaltanut näin loppukierrosta kirjoittaa tänne mitään. Aina tuntuu, että jos jotkin tuntemukset herättävät positiivisia ajatuksia raskautumisen suhteen ja niitä erehtyy kirjaamaan julkisesti, niin seuraavaksi läimästään märällä rätillä kasvoille. Parempi on ollut olla sanomatta mitään. Toisaalta sitä aina tässä vaiheessa pohtii tuntemuksiaan, että mitähän aiemmin on mahtanut olla ja koittaa kaivella jotain viestejä, mutta eihän niitä kyllä löydy.

Tälläkin kertaa kävi niin, että eilen kirjoittelin uskotuille virtuaalivertaistukiystävilleni vauvakanavalla oirelietsontaviestin ja aloin itsekin rakennella pienenpientä pilvilinnaa. Muutama tunti sen jälkeen olo muuttuikin jo kurjaksi. Tuli sellainen olo, ettei kyllä yhtään pitäisi luottaa eikä toivoa. Pitäisi vaan jaksaa odottaa hiljaa ja olla ajattelematta, uskomatta, toivomatta ja ehkä hengittämättäkin?

Noh, jos taaskaan ei onnistuta, niin selviänpä monista kiusallisista pakkojuopottelujuhlista helpommalla. Ja päästään kokeilemaan inssien autuuttakin. Onpahan oikein mahtava juttu.

Marraskuu on kyllä ylivoimaisesti pahin kaikista kuukausista. Onneksi se on kuukauden päästä ohi.

lauantai 30. lokakuuta 2010

Miksi tätä jaksaa?

Monesti blogissani olen keskittynyt pohtimaan sitä, miltä juuri nyt tuntuu. Se on jotenkin tietysti aina päällimmäisenä. Joskus olisi hyvä miettiä myös sitä, että miksi ja miten ihmeessä tätä vauhdikasta tunteiden vuoristorataa jaksaa jatkaa. Päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.

Olen aina ajatellut, että minusta tulee äiti. Pidän lapsista, ainakin sellaisista kivoista ja iloisista. Huutavia ja kiukuttelevia, huonosti käyttäytyviä tai muuten ikäviä lapsia taas en oikein halua lähelleni.

En niinkään pidä myöskään pienistä vauvoista, ehkä vähän pelkään niitä. Olen ollut hyvin vähän vauvojen kanssa tekemisissä, etten oikein osaa toimia niiden kanssa. Mitä jos se alkaa itkeä? En ole koskaan pitänyt pientä vauvaa sylissä, en vaikka minulla on kaksi kummilasta. Pienellä tarkoitan tässä yhteydessä sellaista alle ristiäisikäistä.

Vaikken erityisemmin pidä vauvoista, niin uskon, että jos vauva olisi omaa tuotosta, niin ei sitä voi olla jumaloimatta, sama koskee kiukkuisia uhmaikäisiä. Kai oman vauvan kanssa sitten osaisi olla, vaikkei muuten ehkä osaisikaan.

Pitkään se oli niin, että minusta tulee äiti "sitten joskus". Tapasin kolme ja puoli vuotta sitten nykyisen mieheni ja tajusin, että tässä, tässä on se ihminen jonka kanssa haluan elämäni jakaa. Vuoden seurustelun jälkeen aloimme etsiä omaa kotia, muutimme saman katon alle vuokralle, kun sopivaa ei meinannut löytyä. Silloinkin ajattelin, että sitten joskus meistä tulee isä ja äiti.

Löysimme meille sopivan talon pian sen jälkeen, kun olimme saaneet tavarat paikoilleen yhteisessä kodissamme. Teimme talokaupat ja varasimme koiran kaveriksi koiranpennun lähes samoihin aikoihin. Näiden onnellisten asioiden rinnalla tapahtui myös minua voimakkaasti järkyttäneitä asioita. Pikkuveljeni joutui vakavaan onnettomuuteen, jossa oli hengenlähtö lähellä ja ystävieni vauva kuoli synnytyksessä. Tämä vauva oli ihan lähipiirini ensimmäinen. Kaikki tapahtui kahden viikon aikana.

Nämä yhtäaikaiset todella onnelliset ja todella järkyttävät asiat saivat minut miettimään, että elämä ja etenkään sen alku ei ehkä olekaan ihan itsestäänselvyys. Mielessäni kävi, että entä jos minusta ei koskaan tulekaan äitiä?

Puolisen vuotta tästä tunnemylläkästä aloitimme vauvantekohommat. Lakkasin syömästä pillereitä lokakuussa ja lopullisesti esteet jätettiin joulukuussa pois. Oli jännittävää ajatella, että ensi jouluna meillä voi olla jo vauva. Nyt se vauva olisi jo reilusti vuoden vanha, jos olisi silloin heti saanut alkunsa.

Ehkä kyseessä on biologinen kello. Tietoisuus siitä, ettei tässä ikuisesti olla ylipäätäänkään lastentekoiässä sai ehkä lopullisesti päätöksen aikaan, että lapsi voi tulla jos tulee. Muuten en ehkä olisi hommaan vielä lähtenyt, sillä paitsi, että olen ajatellut, että minusta tulee äiti, niin olen aina ajatellut perinteisesti: "ensin naimisiin ja sitten lapsia". Nyt niin käykin sillä ehdimme naimisiin joka tapauksessa ennen lapsia.

Pohjimmaisena pontimena jaksamiselle on kuitenkin se pohjaton tarve tulla äidiksi. Tarve kokea raskaus ja äitiys. Luokittelen sen jotenkin perustarpeeksi, enkä ainakaan tässä vaiheessa osaa luopua ajatuksesta, ettenkö voisi joku päivä olla äiti. Tiedän, että äiti voi olla monella tapaa, kuten adoption kautta. Toistaiseksi en vain halua luopua ajatuksesta, että saisin kasvattaa ja kantaa yhteistä lastamme, jolla olisi meidän geenimme.

Jouluna vauvaprojektimme täyttää kaksi vuotta. Se on pidempään kuin olisin uskonut. Se on niin pitkään, että jos minulle olisi tammikuussa 2009 joku sanonut, että et ole vielä puolentoistavuodenkaan päästä raskaana, en olisi uskonut. Tämä kaikki on toistaiseksi opettanut paljon minulle itsestäni ja meille molemmille toisistamme. Enää en ajattele, miten paljon tälle projektille pitää antaa. Kaikkeni annamme ja jos siten emme lasta saa, niin sitten täytyy miettiä muita vaihtoehtoja.

Haluan äidiksi, haluan olla sitä mitä olen aina halunnut ja miten olen aina ajatellut asioiden menevän. Sen voimalla tätä jaksaa...

torstai 21. lokakuuta 2010

The O

Olen nyt lähes 100 % varma, että tunsin äskettäin ovulaation. Istuin työtuolissa päätteellä ja kirjoitin raporttia (keskityin töihin). Se tapahtui klo 13:15-13:30 ja oikealta puolelta. Hetkellisesti nipisti niin, että oli pakko vähän väännellä naamaa. Sitten kasvoille levisi hymy. Siitä se lähti nyt sitten matkaan, kutakuinkin 42 h pregnylin pistämisestä. Ajatukset siirtyivät välittömästi pois töistä.

Eilen illalla pupusteltiin, joten jos simppasimppaset pysyy hengissä tällä kertaa reilut 15 h ja ovat löytäneet tiensä oikeaan paikkaan, niin meillä on mahikset.

Jos, jos, jos ja jos, niin sitten... Tällaista tämä on, mutta pakko on jaksaa uskoa siihen pieneenkin todennäköisyyteen.

Tissiosastokin on ollut arka toissapäivästä alkaen, eilen jo tosi arka, sellainen poltteleva ja rintaliivitkin puristaa.

On jännää, miten eri tavalla vasen ja oikea puoli vastaa hormoneihin, sekä omiin että keinotekoisiin. Oikealta puolelta ovulaatio tulee (ainakin lääkkeillä) ajallaan ja tuntuu selkeästi. Vasemman puolen rakkulat taas kasvaa jos kasvaa, jää vähän säälittävän pieneksi ja tuntemuksistakaan ei menisi niin varmasti vannomaan.

Hyvä mieli. Tästä alkaa nyt siis seuraava 2 viikon piina. Onneksi ensi viikoksi päästään lomamatkalle, ajelemaan pitkin kotosuomen kauniita maisemia. Siinä menee sitten iso osa piinaviikosta vähän niinkuin huomaamatta. Ehkä. :)

tiistai 19. lokakuuta 2010

Vauvanteon välineet

Terveiset seurantaultrasta, kävin tänään päivällä ultrakeikalla ja ovis ei ollut vielä tapahtunut. Oikealla näkyi 21*18 mm folli ja limakalvo oli 7 mm. Erikoista oli, että vasenta munasarjaa lääkäri ei löytänyt O_o, vaikka etsi aika kauan... Tulos oli taas oppikirjamainen, yksi ultra ja heti nappiin meni. Good girl. Puolet vauvanteon välineistä, eli muna, on pian valmiina maailmaan.

Sain mukaani reseptin Pregnyliin ja seuraavaa kiertoa varten 600 IU reseptin puregonia varten (annos on sama, mutta 300 IU kapseleita tarvitsisi kaksin kappalein joka tapauksessa). Pregnylin kävin jo hakemassa ja pistinkin. Tällä kertaa sekoittaminen ja pistäminen sujui jo hienosti ja ongelmitta, vaikkei mies ollutkaan tavaamassa ohjeita. Panoaikataulu on nyt sitten tästä torstaiaamuun niin paljon kun ehtii. Sitten saadaan se toinen puoli, simpat, paikalleen.

Saa nähdä mitä tästä vielä tulee... Ei riitä, että on munat ja siittiöt. Lisäksi lompakko on täynnä reseptejä ja apteekkikuitteja, vessa täynnä ovis- ja raskaustestejä, joita en ehkä koskaan pääse käyttämään. Jääkaapissa säilötään hormoneja ja päivittäin tulee syötyä neljää eri sorttista "ihmepilleriä"; on foolihappoa, kalanmaksaöljykapseleita, maitohappobakteereja ja kalkkia. Tuliskohan näillä aineksilla vauva? Vai mitä vielä tarvitaan?

niin joo...

Kysyin myös siitä limakalvojen arkuudesta, joka edelleen jatkuu, tosin vähäisempänä. Lääkäri sanoi, että vaikka hiiva olisi häädetty, niin limakalvojen paraneminen voi kestää ja siksi voi olla että vieläkin jatkuu. Hän suositteli kortisonipitoisen voiteen laittamista ja kirjoitti suun kautta otettavan hiivalääkkeen tulevaa varten.  Kuulemma hiivaa voi puhjeta, kun hormonimäärät rajusti vaihtelee ja usein se puhkeaa juuri uuden kierron alkaessa tai vähän ennen (eli kuten mulla oli)... Suun kautta otettavaa lääkettä ei kuitenkaan saa sitten käyttää viikko ovulaation jälkeen, koska käyttö raskaana ollessa on kiellettyä. Ei käytetä ei...

maanantai 18. lokakuuta 2010

Kaikenlaista harmia

Viime viikonloppuna puhjennutta hiivaa hoitelin canestenilla, oireet vuoroin helpottivat ja pahenivat, siirryin toiseen lääkkeeseen, gyno-daktariniin, joka aiheutti vielä kamalampaa poltetta. Ajattelin, että onkohan tämä sittenkään hiiva?

Koska kuukelointihan auttaa kaikkeen, niin totesin (kännykällä eräänä yönä tuskissani googlailin), että stressi, hormonihoidot, hiilariruokavalio ja tiukat vaatteet voi aiheuttaa tosi voimakkaitakin oireita tuonne alakertaan, joita hiivalääkitys vaan pahentaa, niin kai tämä oli sitten sitä... Oon nyt koittanut syödä "oikeaa ruokaa", siirryin kokonaan pois hiivalääkkeistä ja ihmevoide-Bepanthenin käyttöön. Laitoin hameenkin päälle ja jätin tiukat farkut pyykkiin. Tilanne on helpottanut oleellisesti pahimmista päivistä, vaikkei nyt normaali olekaan.

Yhdeksän Puregon pistosta on nyt takana. Pistäminen alkaa sujua rutiinilla (paitsi jos samaan aikaan alkaa naurattaa, niin saattaa jäädä mustelma). Tänään mennään kierron päivää 12 ja jo eilen tuli limatulppa joka siis enteilee jo ovulaatiota (viimeksi pistettiin pregnyl kp 16, pistoksia tuli yhteensä 12). Tällä hetkellä ei siis ole mitään hajua siitä, mitä tuolla kasvatteluosastolla tapahtuu, koska ensimmäinen seurantaultra on vasta huomenna. Munasarjojen seutua jomottelee ajoittain, joten kai siellä jotain kasvaa.

Limakalvojen arkuudesta huolimatta vauvantekohommat on tämän kierron osalta aloitettu. Huomenna selviää, että olenko jo kenties ovuloinut ja montako munaa siellä tällä kertaa kasvaa, vai kasvaako ollenkaan. Samalla voin kysellä lääkäriltä noista limakalvoista.

Kuten ounastelinkin, niin tähän aikaan kierrosta ei tunnu tarvetta puhua kenenkään ammattilaisen kanssa mitään. Saa nähdä saanko suuni auki siinä asiassa... ehkä se olisi hyvä, että saisin kysyttyä. Ei siitä haittaakaan olisi.

Periaatteessa tämä on viimeinen kierros, jossa rakkautta täytyy harrastaa kalenteri kädessä. Odotan todellakin jo sitä aikaa, kun siirrytään insseihin ja kovempiin hoitoihin ja paine petipuuhista juuri tiettyyn aikaan kuukaudesta poistuu. Meidän vauva tehdään muualla kuin makuuhuoneessa, mutta se tehdään, siitä olen vielä varma.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Ahdistus kasvaa

Viime päivinä on jälleen herännyt tunne, että tämä projekti tulee kestämään vielä kauan. Nyt olen alkanut oikeasti jo välillä ajatella sitäkin vaihtoehtoa, ettei meistä ehkä koskaan synny biologista lasta. Se tuntuu kyllä ihan järkyttävän surulliselta... Tähän asti olen pohjimmiltani kuitenkin luottanut (ja mantran tavoin hokenut), että kyllä meillä vielä tärppää, kyllä me vielä onnistutaan. Nyt on alkanut oikeasti pelottaa. Entä jos kohta projekti täyttää 2 vuotta, hoidoissa on päästy alkuun, mutta kerta toisensa jälkeen vuoto alkaa uudestaan. Entä jos meille käy niin, ettei IVF:kään tuo apua??

Lisäahdistusta aiheuttaa yllättäen se, että tajusin, miten moni tietää, että meillä on ongelma. Monet tietävät hoidoista ja blogista ja kaikesta ja miten moni toivoo meidän onnistumista meidän kanssa pelkästään postitiivisessa mielessä. Nyt yllättäen tuntuu että tavallaan tietää aiheuttavansa myös muille pettymyksiä kerrasta toiseen... Se aiheuttaakin yhtäkkiä lisärasitusta, että muutkin ahdistuu... Tää on nyt ihan uusi juttu, enkä tiedä osaanko selittää niin, että muutkin voivat ymmärtää.

Tuntuu ettei tässä ajatusten vatvomisessa ja ahdistumisessa ole aina oikein mitään järkeä ja on tullut tunne, että tarvitsisin ehkä jonkun joka avaisi kanssani hieman tätä koko prosessia. Olen pohtinut, josko varaisin jutteluajan ihan ammattilaiselle jossain vaiheessa.

Elimistökin taitaa sekoilla pikkuhiljaa. Eilen alkoi olla vitsit vähissä, tai ainakin meno yltyi koko lailla surkuhupaisaksi. Nimittäin, ei todellakaan riitä, että ihminen on lapseton ja tiedostaa sen taas konkreettisesti kuukautisten vuoksi. Siihen päälle voi lisätä niskajumituksen (joka muuten aiheutui siitä, että kudoin kummipojalle minikokoisia tumppuja ja villasukkia).

Näiden "perusongelmien" päälle yltyi sitten vuosienvuosien tauon jälkeen oikein kunnon hiivatulehdus. JA jottei tämä olisi vielä tarpeeksi, niin eiköhän sitten vielä tullut myös elämäni ensimmäinen peräpukama (aika paljon kestän eritejuttuja, mutta tuo peräosasto alkaa kyllä allöttää)... Mitäköhän kaikkea vielä voisi ihmisen alakertaan keksiä??? Ehkä virtsatietulehdus vielä? Joku neitseellisesti tarttuva sukupuolitauti?

Lueskelin netistä ja kokeilen nyt siis ensin itsehoitolääkkeitä. Todellakaan ei kiinnosta mennä peräpuoltakin esittelemään lääkäreille, kun jatkuvasti saa olla muutenkin housut kintuissa julkisesti.

Onneksi oli sattumalta muutenkin reissu kaupunkiin sunnuntain kunniaksi ja menin siis apteekkiin ostamaan Puregonia, hiivalääkkeitä ja peräpukamalääkettä. Mahtoi täti kassalla olla vähän ihmeissään mun ostoslistasta. Illalla sitten ruumiinaukot täyteen troppia ja nukkumaan. Kai tämä tästä taas tokenee. On ennenkin tokeentunut.

perjantai 8. lokakuuta 2010

Sanat

On päiviä (säv./san./sov. Laura Sippola)

Vuosikausia kiinnostuin niistä
joita  kiinnosta ei kukaan
kunnes en itsekään enää
halunnut ottaa ketään mukaan

On päiviä jolloin en kestä
ihoa ihoani vasten
tai jolloin silmäni kostuu
huudoista lasten.

Eikä mitään muuta tule mieleen
kun mitä kaikkea onkaan vailla
kun kasvottomana tungoksessa
sadan banaanikärpäsen lailla

verestävin silmin etsii
sokeria suoraan vereen
hukuttautuakseen jälleen
suoritusten suolamereen.
...

Pidä huolta itsestäs (Johanna Iivanainen & 1N, säv./san. Pekka Rautio)

Autatko mua vähän
mä oon jäänyt jumiin tähän
hetkeen, joka ohi kiitää
mä jäin sitä elämään

Mä piirsin ympyrän
jonka sisällä nyt elän
ja tässä vankilassa
on avain omassa taskussa

Sä oot aina ollut mua 
niin paljon viisaampi
ja mulle haluut sanoa

Pidä huolta itsestäs
ei sitä kukaan muukaan tee
voi olla hetki viimeises
vain sinä tiedät miksi
vain sinä tiedät miksi ja minne meet

Mä en aio huutaa 
vaan sulle hiljaa kuiskaan
paljon suunnittelin 
mutten tätä en milloinkaan

en taida olla niitä
jotka yksin selviää
mun voimat ei nyt riitä
ja mä tarviin ystävää

Sä oot aina ollut...

torstai 7. lokakuuta 2010

kp 1

Vuoto alkoi yöllä, tänään on fyysisesti pahin päivä.

Henkisesti pahimmat päivät sijoittuvat nykyisin sikinsokin kiertoa minne ja milloin sattuu. Tänään ei syystä tai toisesta ole niitä päiviä.

Huomenna aamulla soitan klinikalle ja varaan seurantaultran. Jos viime kerralla saamani ohjeet pitävät paikkansa niin edessä OI II, puregonilla jälleen 50 IU päivässä kp 3 alkaen. Lauantaista eteenpäin siis piikitellen kohti munimisaikaa. Niillä mennään mitä annetaan.

OI II:n jälkeen tulee kaveriksi inssi parin kierron ajaksi. Toivottavasti tämä kaikki kierrostelu ehditään ennen joulua, sitten päästään IVF jonoon ja sitten ehkä vuoden päästä jo oikeisiin hoitoihin. Nyt meni jo heti laakista luotto tähän lystiin, hmpf.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Nobel-palkinto

Maailmalla on myönnetty lääketieteen Nobel-palkinto koeputkihedelmöityksen kehittäneelle Robert G. Edwardsille. Luin ensimmäisenä uutisesta jo pari päivää sitten ja heti teki mieli linkittää uutinen naamakirjaan.

En kuitenkaan tehnyt sitä, vaikka sillointällöin tuleekin linkitettyä erilaisia omaa elämää koskettavia uutisia ja nostettua niitä esiin. Tämä uutinenhan paljastaisi samalla koko maailmalle, että juuri ME taidamme kärsiä tästä ongelmasta ja tulemme todennäköisesti tarvitsemaan Nobel-palkitun kehittämää menetelmää. HUI!

Monesti olisi vaan niin kovin paljon helpompi olla, jos ihmiset tajuaisi, että lapsia ei tehdä noin vaan. Tai no toiset tekee, toiset ei. Me ei.

Miksi ihmeessä lapsettomuudesta ja hedelmättömyydestä ei vaan voi puhua luontevasti? Vaikka niin, että kun kahvipöydässä keskustellaan siitä, minkä ikäisiä lapsia kenelläkin on, niin olisi ihan normaalia sanoa, että "meidän lapsi voisi olla vuoden vanha, mutta häntä ei ole saatu alulle" tai että "meille ei ehkä koskaan tulekaan lapsia". Näin ei kuitenkaan voi sanoa, koska ihmiset eivät osaa ottaa tällaista tietoa vastaan, tieto shokeeraa ja itseä alkaa itkettää. Niissä tilanteissa tunnen itseni jälleen ulkopuoliseksi ja on vaan helpompi katsella seinille tai poistua omaan työhuoneeseen. Ja työkaverit jatkavat mahani mahdollisen kasvun kyttäämistä, koska olenhan jo 30 ja vakaassa parisuhteessa.

Tästä pääsemmekin luontevasti siihen, että lämmöt olivat aamulla laskeneet ja päivä on muutenkin alkanut väärinpäin. Näin ollen kirppulassa lasketellaan suosiolla kohti uutta kiertoa ja pienin askelin kohti IVF:ää, joka häämöttää ehkä jossain tulevaisuudessa. Kiitos Robert G. Edwardsin ennakkoluulottoman työn.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Piinapäivistä pahimmat...

Tänään on dpo 12. Veikkaisin siis, että ovulaatio tapahtui torstaina kaksi viikkoa sitten. 12 päivää olen (vaihteeksi) odottanut, kytännyt ja ollut kyttäämättä.

Sitä, että rinnat on taas kipeät, ei voi olla huomaamatta. Sen sijaan huomaan, että alavatsaa pakottaa tai polttelee, mutta yleensä silloin kun huomaan ajattelevani asiaa. Ajattelen siis että poltteleekohan vatsaa nyt ja sittenhän sitä tietysti polttelee. Tai että ajattelen, että onkohan nyt jotain tuntemuksia ja onhan niitä sitten...

Sitä en sitten tiedä että mikä kaikki voi olla mielikuvituksen tuotetta? Pari päivää pitäisi vielä kestää.

On hauska huomata, miten mieskin tuntuu nyt elävän odotuksen odotusta ihan konkreettisesti. Ehkä pistokset saivat hänetkin tuntemaan odotuksen yrityksen kierteen nyt todellisemmin. Tämän "pregnylinjälkeisen" ajan hän on useaan otteeseen kysynyt, että koska päästään testaamaan? Minä kun luulin, että tämä 3 viikkoa kyttäilyä + kaksi viikkoa piinaa -tahti olisi jo tullut selväksi, mutta asiatpa eivät aina mene niin kuin luulisi. Hassuja nuo miehet...

Kaapissa on vaikka kuinka paljon testejä, jotka eivät totta puhuen polttele näpeissä ollenkaan. Ovulaatiotestejä en taida tarvita, jos kerran munia kasvatellaan puregonilla ja seuraillaan ultrilla. Raskaustestejä en halua tehdä yhtään liian aikaisin. Pitäisiköhän muuttaa nuo rahaksi ja ostaa vaikka karkkia?

Ehkä tällä kertaa testaan aikaisintaan perjantaiaamuna. Torstaiaamuna kai voisi jo, mutta koska se on se uuden kierron alkamispäivä, niin siksi ehkä kuitenkin vasta perjantai... Ja kaikki tämähän riippuu lämmöistä ja niin edelleen ja niin edelleen...

Toisaalta jos uusi kierros pääsisi alkuun ajallaan torstaina, niin seuraavan kierron pistelyt ja seurannat ehdittäisi tehdä ennen syyslomareissua viikolla 43. Sitten voitaiskin keskittyä lomalla vauvantekohommiin... rairai. Ja jos ei, niin sitä ajatellaan sitten.

Kyllä tää vaan on aina yhtä vaikeeta. Odottamisen vaikeus.

perjantai 1. lokakuuta 2010

650 ja lisää vaan

Laskinpa juuri, että olen ollut vauvakuumeessa putkeen tässä vaiheessa 650 päivää (alkaen yk 1 alusta). Voisin väittää, että yhtäkään näistä päivistä en ole viettänyt miettimättä sitä, kuinka paljon haaveilenkaan omasta lapsesta ja raskaudesta. Noihin päiviin en laskenut niitä kymmentä päivää, jotka sain olla raskaana toukokuussa 2010. Päiviin mahtuu onnellisia, luottavaisia ja aurinkoisia ja toisaalta ahdistavia, surullisia ja tuskaisia päiviä.

Päiviin mahtuu läheisten ystävien lasten syntymisiä yhteensä 3 ja syntymäpäiviä, muutamia keskenmenoja (yksi oma ja muiden), positiivisia raskaustestejä, puskista yllättäneitä raskausuutisia. Paljon iloa ja onnea, toisaalta surua, selittämätöntä, jostain syvältä kumpuavaa vihaa, turhautumista ja kateutta.

Tänään on dpo 8. Mitään tavallisesta poikkeavaa "oiretta" en jaksa etsiä. Yritän vaan jaksaa odottaa luottavaisena muutaman päivän lisää.

Yksi välietappi on taas edessä noin kuuden päivän päästä. Siinä vaiheessa vauvakuumepäiväluvun kasvaminen katkeaa tai jatkuu taas vähintään seuraavat 30 + x päivää.

Tuleekohan joskus 1000 päivää täyteen? Entä 1500? tai 2000? Tuntuukohan silloin jotenkin erilaiselta kuin nyt?

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Haaveilua

Oviksen jälkimainingeissa vasemman puolen munasarjan kohdilta jomottelee.... Olisikohan siellä jättimäiset kaksi keltarauhasta? Voisiko olla niin, että myös se pikkuisempi rakkula olisi toden totta ehtinyt mukaan Pregnyl-buustiin...

Olen saanut itseni jo pari kertaa kiinni haaveilemasta onnistumisesta. Jos nyt vihdoin kahdeksastoista kerta toden sanoisi ja olisi meidän vuoro? Jos toinen munista edes hedelmöittyisi, vielä kiinnittyisikin näiden jomottelevien keltarauhasten vahvistamaan limakalvoon ja kokisi itsensä siinä niin mukavaksi, että jatkaisi jakautumistaan ihan oikeaksi ihmiseksi asti...

Ja täysin absurdi haave on myös hiipinyt mieleen, voisiko niitä tulla oikeasti kaksi?? Ajatelkaa, kaksoset? Joka tapauksessa meillä on nyt tuplamahdollisuus tällä kertaa, ikään kuin kostoksi kaikista niistä pitkistä kierroista, jotka on vähentäneet meidän onnistumiskertojen määrää näiden melkein parin vuoden aikana.

Tuplaonnistuminen tuntuu nyt juuri yhtä todennäköiseltä kuin seitsemän oikein lotossa. Mahdollista, muttei millään tapaa todennäköistä.

keskiviikko 22. syyskuuta 2010

Pregnyl

Kiitos kommentista Sissi. Ajattelin tuutata eetteriin tästä ihan erillisen postauksen, niin löytyy sitten myöhemmin tarvittaessa.

No niin, eilen tuli sitten pistettyä Pregnyl. Mies tavasi ohjeita ja minä toteutin. Koko systeemi oli aika monivaiheinen eri neuloineen ja sekoitteluineen. Ampullien katkaisu sujui hyvin ja sekoittelut myös. Ainoa haaste tuntui olevan ilmakuplien saaminen pois ruiskusta.

Itse pistäminen tuntui rutkasti ikävämmältä kuin Puregonin. Neula on paljon isompi ja pistettävää on määrällisesti enemmän. Ei se kokonaisuutena silti paha ollut. Pistämisen jälkeen pistokohtaa kirveli hiukan. Etukäteen pistäminen tuntui kuitenkin pahemmalta kuin jälkikäteen.

Koska vauvoja ei tehdä niillä pistoksilla, niin illalla sitten tartuttiin tuumasta toimeen. Tänään ja huomenna sitten varmistellaan. Ihan vaan lääkärin määräyksestä ;)

Toiveet onnistumisen suhteen vaihtelevat edelleen päivästä toiseen. Nyt juuri tätä kirjoittaessa on taas luottavainen fiilis, että saatetaan jopa onnistua. Jos ei nyt niin vaikka sitten jo ensi kierrossa. Eikä ole kauaakaan siitä, kun olo oli täysin epätoivoinen ja surkea. Eilen taas tuntui siltä, että meidän on PAKKO onnistua! Haluan äidiksi, haluan kokea raskauden ja synnytyksen, haluan päästä neulomaan pieniä nuttuja ja tumppuja, haluan valita vaunuja, sittereitä, vaatteita. Haluan tämän kaiken mahdollisimman pian, HETI!

Ja ken ei halua lukea eritteistä, niin lopettaa tämän postauksen lukemisen nyt.
Eilen tuli myös aamupäivällä runsaasti sitkeää limaa, joka lienee tulkittavissa "limatulpaksi". Illalla taas valkkari oli niin vetistä, että ajattelin, että oon tullut niin vanhaksi, että kärsin jo virtsankarkailusta.

maanantai 20. syyskuuta 2010

Oioi OI

Palasin juuri kolmannesta OI seurantaultrasta (takaisin töihin, joopa joo). Kauhea määrä informaatiota tuli kerralla ja pakko heti kirjata muistiin. Nyt vasemman puolen follikkeli oli kasvanut niin, että se oli noin 16,8 mm. Lisäksi viereen oli ilmaantunut toinen vähän pienempi folli. Limakalvon paksuus oli noin 7 mm.

Ohjeistuksena vielä yksi puregon-pistos, eli 50 IU tänään klo 17:15, kuten muinakin päivinä. Sitten huomenna illalla 5000 IU Pregnyl. Pikaisesti mulle näytettiin, että miten pregnyl sotketaan ja kai siitä selviän, kun luen ohjeet huolella. Pregnylistä noin puolentoista vuorokauden kuluttua pitäisi ovulaation olla kohdilla. Lääkäri siis ohjeisti jumppailemaan torstaina aamulla, tai ke-illalla tai to-illalla. Noh, katsotaan nyt, miten jumpatuttaa :)

Seuraavassa kierrossa ilmoitan heille soittoaikana tuloksesta joka tapauksessa. Jos tuloksena on plussa, varataan alkuraskauden ultra. Jos tulos on taas nega, niin Puregon 50 IU/pv pistokset aloitetaan jo kp 3.

Omasta mielestä follin kasvu oli edelleen aika vähäistä, mutta tämä lääkäri (joka oli siis eri kuin viimeksi) oli sitä mieltä, että kun folli on yli 17 mm, niin sitten voidaan olettaa, että sen sisällä on munasolu. Viime lääkäri sanoi, että noin 18-20 mm tavoitellaan. hmmm.... noh oli miten oli, jännittävintä on se, että saattaa olla, että se toinenkin muna ehtisi vielä kyytiin :) Melko hurjaa ajatella, että meillä olis tavallaan ehkä tuplamahdollisuus! Vou.

perjantai 17. syyskuuta 2010

2 mm edistys

Kävin tänään toisessa OI-seurantaultrassa. Johtofolli oli kasvanut kolmessa vuorokaudessa hurjat 2 mm ja oli nyt siis vain 14 mm... Lääkäri sanoi, että pitäisi olla ennemmin parissa päivässä 3 mm. Limakalvo oli paksuuntunut saman verran, eli oli nyt sen 6 mm. Piikittäminen jatkuu ja seuraava ultra on sitten taas maanantaina. Silloin selviää "onko se rakkula kasvanut siellä, eli kannattaako sitten irrotuspiikkiä pistääkään".

Pettymys on päällimmäisenä mielessä. Piikittely ei tuokaan mitään etua "tavalliseen kiertoon" verrattuna. Tuli olo, että tässä tuhraantuu rahat, vaivalla kerätyt ylityötunnit ja mielenterveyskin. Millaiseksi tämä rumba vielä muuttuu? Tässä vaiheessa on kuitenkin pelin panokset vasta aika pieniä jatkoon verrattuna.

Millä ihmeen ylityörupemilla ihmiset saa hoidettua IVFiä yms?? Mun pelkkä OI tuntuu vaativan jo kaikki liikenevät resurssit. Tunteet on pinnassa ja on oikeastaan ihan hyvä, että on perjantai ja pääsin ajoissa kotiin sairaalasta.

Tämä on ihmeellistä vuoristorataa. Maanantaista keskiviikkoon oli ihan hyviä päiviä ja nyt taas eilen ja tänään kaikki tuntuu taas ihan ylitsepääsemättömän raskaalta. Toivoisin myös, että tämä kaikki päättyisi pian. Mutta eihän sitä voi tietää...

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Ihmisen aihio?

Eilen hipsin kesken seminaaripäivän sairaalalle ultrattavaksi. Takana oli viisi kertaa 50 IU pistosta. Etukäteen olin ajatellut tuntemusten perusteella, että ehkä VIHDOIN vasemmalla puolella jotain on tapahtumassa.

Näin olikin. Vasemmalla puolella oli 1 kpl 12 mm follin alku. Ja toinen vähän pienempi folli. Oikealla ei näkynyt oikeen mitään. Limakalvon paksuus oli 4 mm, mikä on kuulemma "vielä ohut".

Piikitykset siis jatkuu, kiikutin toisen satasen apteekkiin ja hain 300 IU lisää puregonia. Seuraava seuranta on sitten perjantaina ja sen jälkeen katsotaan, että millä aikataululla sitten pistetään "sellainen piikki, joka sitten kypsyttää ja irrottaa sen munasolun"... en viitsinyt sanoa, että joo, pregnyl, se inhottava isoneulainen, joka pitää sekoittaa itse.

En oikein tiedä mitä ajattelen tuloksesta, ihan hyvä se kai on. Jotenkin sairaalasta lähtiessä tuli sellainen luottavainen olo, että ehkä tästä saadaan ihan oikea munasolu aikaiseksi joka voi sitten jopa hedelmöittyä! Ihan hullua ajatella, että siellä on nyt pieni 12 mm vesikello mahassa, jossa on 1 solu, joka kenties voisi olla kokonaisen ihmisen aihio...

Olen miettinyt ja tutkiskellut ja pohtinut, että aiheuttaako Puregon jotain fyysisiä oireita. Pohdinnoissani olen tullut siihen tulokseen, ettei ne kai aiheuta. Jotenkin alavatsa on sellainen kova, vähän turvonnut, mutta luulen, että se johtuu kyllä ennemmin ruoasta kun puregonista.

torstai 9. syyskuuta 2010

Piikki ja pihalle

Ensimmäinen pistos takana. Ei ollut paha. Neula ja annos on tosi pieni ja pistäminen oli helppo toimenpide. Reipas tyttö. Tästä kyllä selvitään. On tässä kuitenkin sen verran kikkailuseuraamuksia, että sopii toivoa, että tästä on jotain hyötyä...

Ensimmäinen kikkailu on jo heti huomenna, kun meillä on TYKY-päivä koko päivän. En saanut junailtua itseäni "omalla kyydillä" pelipaikalle, jolloin olisin myös voinut itse päättää siitä, milloin pääsen kotiin. Menen kimppakyydillä, mutta kuulemma muidenkin pitää tulla ajoissa kotiin. Toivoa siis sopii, että ehdin kuudeksi kotiin piikille.

Lauantaina onkin sitten seuraava haaste: hääbileet mökkiolosuhteissa. Kesken kemujen täytyy muistaa miehen kanssa hipsiä nurkan taakse ja hoitaa homma kotiin.

Tämän hetken fiiliksiä ei lainkaan helpota naamakirjan raskausuutiset, joita on tullut viime päivinä kaksi. KAKSI! Onneksi molemmat ovat niin kaukaisia tuttuja, ettei minun tarvitse kohdata heitä. Sen vaan tietää, että kohta on taas luvassa lisää loppuraskauden valitusta, syntymäuutisia (niitä senttejä ja grammoja ja ah miten suloista ja ihanaa blaablaablaa) ja paljon paljon valokuvia.

Lisäksi jouduin tänään tapaamaan työtutun, joka on kuukauden päästä jäämässä äitiyslomalle. Ja niin... ...viikonlopun häissä ainakin morsian on jo pitkällä raskaana... Kuinka moni muu, selvinnee lauantaina. huoh.

Taidan lähteä hirvikärpäsjahtiin koirien ja miehen kanssa.

tiistai 7. syyskuuta 2010

Piikki lihassa

Piikittely alkaakin jo torstaina, kierron päivänä 4. Ensimmäinen ultra sopii sopivasti työmatkan lounastauolle, satun nimittäin olemaan ultrapäivänä sairaalakaupungissa työreissulla ja voin livahtaa "kätevästi" lounastauolla ultraan. Ainakin kätevämmin jos ei sentään kätevästi. Työpaikalta käsin ultrareissuun menee vähintään 2,5 tuntia... Siinä joutuu jo vähän selittelemään ja väistelemään yliuteliaiden työtoverien tuijotuksia.

Piikittelyjen aloitus ahdistaa ja pelottaa ja jännittää. Enemmän kuin varsinaista piikin työntämistä mahanahkaan jännitän sitä, miten kauan tätä vielä kestää?
Kestääkö pää?
Kuinka kauan?
Mitä sivuvaikutuksia puregonista tulee?
Ja ahdistaa tietysti myös ajatus siitä, että miksi me ei vaan voida tulla raskaaksi?
miksi me vaan ei voitais onnistua?
Miksi niin monet muut muttei me?
Toisaalta turha rutista, kun niin moni muu paljon pitempään odottanut ja enemmän paskaa vastaanottanut on "ennen meitä vuorossa"... Eipä tässä hommassa kyllä ole ennenkään vuoronumeroja jaeltu.

Luin Anna-Kaisa Hakkaraisen kirjan "Ihmeet tapahtuvat muille" eilen loppuun. Selittämättömästi lapsettoman tarina oli tiiviisti, mutta koskettavasti kerrottu ja alkutaival muistutti paljon (ehkä liikaakin) tätä tietä, mitä me olemme kulkemassa. Pelottaa että meidän tiestä tulee samanlainen, yhtä pitkä, raskas, kallis ja lopulta tulokseton. Jos sen vaan voisi tietää nyt jo, niin en lähtisi koko piikittelyhommaan. Yrittäisin säästää itseäni, luopua ajatuksesta ja siirtää katseen muihin tapoihin hankkia lapsi.

Mutta halu ja tarve saada oma lapsi on kuitenkin vielä (pitkään) niin voimakas, etten voisi kuvitella kuitenkaan luopuvani siitä. En pystyisi. Vastahan me aloitimme. Jossain vaiheessa on sitten mietittävä, että mitä kaikkea on valmis uhraamaan tämän projektin eteen. Kuinka syvälle suohon on upottava ennen kuin sieltä pääsee pois?

maanantai 6. syyskuuta 2010

Keskivertoa pahempi maanantai

Niinhän siinä kävi, ettei ryppymunasta tullut vauvaa. Taaskaan. Tyhmänä sitä ehti tietysti taas hitusen toivoa... Onneksi vaan hitusen, mutta kuitenkin sopivasti liikaa niin että kyllä aika syvältä raapaisi taas kun tuttu jomottelu alaselässä ja polttelu vatsassa alkoi.

Päivän kruunasi tieto, että hyvä ystäväni, useita keskenmenoja ja yhden täysiaikaisen menehtyneen vauvan äiti on jälleen saattanut yhden tähden taivaalle. Hetken ilo oli kääntynyt keskeytyneeksi keskenmenoksi.

Tässä lotossa ei taida mennä voitot niitä eniten toivoville.

Kaipa tästä taas noustaan tolpilleen ja valmistaudutaan kohti perjantaina alkavia piikittelyjä. Ei tän näin pitänyt mennä, mutta menköön nyt sitten.

Tunnustus



Kirppu kiittää Pikku hiirtä tunnustuksesta. Tunnustukseen kuuluu sen jakaminen edelleen seitsemälle muulle. Omalta osaltani jaan tunnustuksen riippumatta siitä, kuka sen on saanut jo. Näiden seitsemän blogin käänteitä seuraan säännöllisesti ja erityisellä tutkalla:

1. Elämän alku ja Sissi: Voi, miten samanlaisia ollaankaan, välillä tuntuu kuin lukisi omaa tekstiään.

2. Hiirenkorva: vaikka sain tunnustuksen täältä, voin sen hyvin palauttaa saman osoitteeseen. Hiirelän tapahtumia olen seurannut jo pitkään ja toivon sinne pikaista onnistumista. Alkaisi olla jo sen aika, vaikka toki on niin, ettei tässä hommassa taida olla vuoronumeroita...

3. Sydänjää: Ensimmäisiä lapsettomuusblogeja, jonka löysin, luin ja olen jäänyt seuraamaan tarinaa. Sinnekin kuuluisi tulla välillä hyviäkin uutisia. Sellaisia jotka saisi myös pitää, eikä niitä vietäisi heti pois.

4. Tuuli: Maailmanmatkaaja, ihanasti kirjoittava ja kommenteissaan uskomattoman kannustava Tuuli. Hyvää matkaa siellä maailmalla, pitäköön pikkuinen kiinni vauhdikkaasta emostaan!

5. Caudensia: Kuuraisen vauvaprojektimme vetäjä. Tuttuja tunteita velloo sielläkin. Toivotaan, että projektista tulee tuottoisa. Sitä paitsi tuo "Mökö on pieni, Mököä ei vielä ole" on vaan niin suloisen karun sympaattisen ihana otsikko, että muisk.

6. Riepunen: Keskusteluvertaistukeani "vauvakanavalta". Riepusen matkaa tulee seurattua myös keskusteluissa ja toisaalta blogissa. Perästä tullaan!

7. Ex-haikaranpelätin: Niinikään ensimmäisiä blogeja, joita aloin aikoinaan seuraamaan, jo kauan ennen omaa blogiani. Hiljaisena lukijana olen seurannut Haikaranpelättimen pitkää matkaa. Nyt uskaltaa jo lähettää onnitteluja tuoreelle perheelle.

Sitten kuuluisi kertoa itsestään seitsemän asiaa:
1. En ole mistään kotoisin. Olen syntynyt Lapissa, kasvanut maamme ihanassa pääkaupungissa, muuttanut työni perässä neljä vuotta sitten pikkupaikkakunnalle (henkisesti) kauas perheestä ja ystävistäni ja yrittänyt sopeutua. Täällä on paljon hyvää, mutta kaipaan kaupunkiin.

2. Olen tavannut tulevan aviomieheni täällä korvessa. Molemmat olemme työn perässä muuttaneita outolintuja. Ammattimme ovat täällä julkisia, joten "kaikki tuntevat apinan, mutta apina ei tunne ketään" tilanteet ovat meille tuttuja.

3. Koiria pyörii jaloissa kaksi ja ne ovat minulle aina vaan tärkeämpiä. Koirien onni ja elämänilo on niin luonnollista ja siinä on jotain, mistä meidän ihmisten pitäisi ottaa oppia. Koirat saavat minut hymyilemään kun olen surullinen ja ulos metsään kun tekisi mieli käpertyä sänkyyn.

4. Ympäristö on minulle henkireikä, pakotie ja työnantaja.

5. Käsityöt toimivat tehokkaana aivotyön vastapainona. Joskus haaveilen, että entä jos voisinkin elättää itseni käsityöläisenä, mutta eipä siitä taida leipä irrota. Pysyköön vastapainona ja harrastuksena.

6. Suhteeni työhöni on ristiriitainen. Työ vastaa koulutustani ja on juuri sellaista luonteeltaan mitä toivoisin. Työkaverit ovat kivoja. Silti haluaisin täydennyskouluttautua, ehkä jopa vaihtaa alaa. Ehkä ainoa vika työssäni on, ettei se mahdollista kaupungissa elämistä.

7. Meillä on "liian iso" talo. Eli jatkuvasti vierashuone muistuttaa siitä, mitä ei ole. Iso piha huutaisi hiekkalaatikkoa ja leikkimökkiä, mutta eihän niitä voi hankkia, kun ei ole kelle hankkia.

torstai 2. syyskuuta 2010

Sunnuntain hesari

njooh... vajaa viikko vielä piinapäiviä jäljellä. Tunteet heittelevät vähän aallonharjalta aallonpohjalle ja takaisin.

Viime sunnuntaina nautiskelin Helsingin sanomien sunnuntainumeroa. Tuttuun tapaani selailin kuolinilmoituksia (kieroutunuttako?) ja silmiini osui yksi vastasyntyneen ilmoitus. Pala nousi kurkkuun kun ajattelin sitä vanhempien tuskaa, joka yksinkertaisen koruttomasta ilmoituksesta kuvastui. Mieleeni tuli ne kaksi käpy-perhettä jotka tunnen.

Muutamaa sivua myöhemmin oli sunnuntaisivuilla juttu lapsettomuudesta. Se oli niitä juttuja, jossa lapsettomuus ei ollut päättynyt biologisen lapsen saantiin. Olen huomannut, että lapsettomuudesta kirjoitetaan jonkin verran nykyään valtamedioita myöten. Ilmiö alkoi naistenlehdistä ja on nyt saavuttanut ihan suuretkin päivittäismediat. Monet lapsettomuudesta kertovat artikkelit kertovat kuitenkin onnellisia tarinoita siitä, kuinka pitkä odotus on palkittu.

Itse lapsettomuuden kanssa painivana ja etenkin muiden pitkänpitkän taipaleen kulkeneita seuraavana tiedän, ettei kaikki tarinat lopulta pääty onnellisesti. Hesarin jutun nainen oli päättänyt päästää hoidoista irti ja olivat miehensä kanssa adoptioprosessissa. Nainen on Anna-Kaisa Hakkarainen, joka on julkaissut kirjansa "Ihmeet tapahtuvat muille". Juttu sai kyyneleet kihoamaan silmiini jo toistamiseen lehden luvun lomassa. Selittämätön lapsettomuus(kaan) ei aina pääty onnellisesti.

Lehdenluvun jälkeen jäin työstämään meidän tilannetta. Totesin, että teemme sen mitä voimme. Kestämme (tai yritämme kestää) sen aiheuttamat rasitukset. Tuemme toisiamme ja yritämme muistaa elää myös elämää. Lapsettomuus on kriisi ja siitä selviytymiseen tarvitsemme tukea, vertaistuki on siinä korvaamatonta.

Liitin meidät pariskuntana lapsettomien Simpukka-yhdistykseen ja tilasin sitä kautta myös Hakkaraisen kirjan. Samaan syssyyn tilasin myös psykoterapeutti Alice Domar'n kirjan "Conquering infertility", jossa käsitellään lapsettomuuden vaikutuksia elämän eri osa-alueisiin. Kirjat tulivat eilen ja pian pääsen niiden kimppuun.

Puuskan jälkeen päätettiin hääpäivä ensi maaliskuulle. Naimisiin mennään silloin, oli mahaa tai ei. Nyt varattuna on jo tärkeimmät osiot ja juhlien kulku alkaa muotoutua meidän näköiseksi. Näin ne asiat kai sitten vaan järjestyvät jos-elämästä ihan oikeaksi elämäksi riippumatta siitä miten meidän tarina sitten joskus päättyy.

keskiviikko 25. elokuuta 2010

Alakulovulaatio

Olen jo usean kierron aikana huomannut, että nimenomaan ovulaation aikaan olo tuntuu kovin alakuloiselta. Eihän sen näin pitäisi mennä?? Eikös ovulaation aikaan kuuluisi olla voimainsa tunnossa, kauniina ja kukkeana? Minulla taas maailman huonot piirteet tuntuu läsähtävän naamalle ja nojaavan raskaana päälle. Pienet asiat saavat itkemään ja tekisi mieli käpertyä peiton alle ja nukkua paha mieli pois. Arkiset askareet tai työt eivät jaksa kiinnostaa, edes metsälenkit koirien kanssa ei paranna oloa kuin hetkeksi.

Johtuuko tämä siitä, että vauvantekohommat on pitkittyneet ja ovulaatioaikaan kohdistuu paineita ja odotuksia? Sitä kai jotenkin pelkää, että tilaisuus menee taas kerran ohi ja ei ole tehnyt kaikkea mahdollista edesauttaakseen unelmansa toteutumista...

Mahtaakohan muilla olla samanlaisia tuntemuksia? Kaikkitietävä google ei ainakaan löytänyt hakusanoilla "ovulaatio masennus" mitään, mikä olisi kertonut vastaavista kokemuksista. PMS aikaan masennus on kyllä yleistä...

Jotenkin odotan jo sitä aikaa, kun "meidät vapautetaan" pakollisista petipuuhista ja vauvatekohommat siirtyy makuuhuoneesta lääkärin vastaanotolle.

Ja niin iso-O oli tällä kertaa ilmeisesti vasta eilen (tiistaina), vaikka luulin sen menneen jo sunnuntaina. Uimareita on lähetetty kohti paksunahkaista munaa viimeksi sunnuntaina, joten toiveet ei ole kovin korkealla. Se hyvä puoli tässä on, että näillä näkymin Puregon-pistelyä ei tarvitsekaan aloittaa mökki/telttailureissulla.

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Paksunahkainen muna

Munimisaika alkaa olla vihdoin käsillä. Kierto venyy jälleen luomumeiningillä lähelle 40 päivää... Pyh ja pah niille ajatuksille, että clomeista olisi jotain hyötyä vielä kuurin päättymisen jälkeenkin. Lääkäri sanoi viime käynnillä, että pitkällä kierrolla kypsyvät munat on todennäköisesti heikkolaatuisia ja "paksunahkaisia" eikä hedelmöttymistä siksi välttämättä tapahdu, vaikka ajoituksessa oltaisiin kuinka hyvin hajulla. Nyt ajoitus on ollut kohdillaan ja vauvanteko ei ole tuntunut edelleenkään työltä. :) Hyvä niin.

Pilvilinnojakaan en ajatellut rakennella nyt, kun on ihan rautalangasta väännetty, että (luomu)onnistumisen todennäköisyys ei taida kummoinen olla.... Tosin tähän yhteyteen on kiitettävä onnenkantamoista rohkaisevasta kommentista aiempaan postaukseeni. Kaikkihan on mahdollista jos sattuu hyvä tsägä. Eli summa summarum... katsellaan kuinka korkealle pilvilinna tällä kertaa ehtii nousta.

Irtoaisi nyt viimein tämä muna, niin päästäisi jatkamaan kohti pistosaikaa. Tuleva taitaa vähän jännittää... Piikit ja pistämisen haasteet ovat tulleet jo parina yönä uniinkin. Joku varmaan muuten tietää, että kuinka tarkkaa on, että pistäminen tapahtuu samaan aikaan joka päivä? Nyt nimittäin näyttää siltä, että ollaan "kenttäolosuhteissa" (eli telttailu/mökkireissulla) juuri kun pitäisi pistää toinen ja kolmas pistos... Jaiks.

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Projekti liittyi projektiin

Meidän vauvaprojekti liittyi mukaan eri blogien yhteiseen projektiin, jonka tavoitteena on saattaa kaikki projektilaiset raskaaksi. Projekti jatkuu lokakuun loppuun saakka nimellä "Kuuran tullen kukkimaan" ja projektin vetäjänä toimii Caudensia. Projektilaisten kuulumisia voi käydä kurkkimassa vetäjän blogista.

Olen lukenut alusta loppuun ja jäänyt seuraamaan useaa blogia (kuten linkkilistasta voi päätellä) ja näin ollen seuraillut sivusilmällä aiempia projekteja. Samalla olen ajatellut, että miksei liittyisi mukaan. Nyt käynnistyneellä projektilla on hieno nimi. Caudensian mukaan raskaana olevat naiset kukkivat ja siitä olen täysin yhtä mieltä. Kyllä minäkin joskus? Toivotaan, että tästä projektien projektista tulee tuottoisa kaikille osallistujille ja pääsemme kuurankukkasina kukkivien joukkoon.

tiistai 17. elokuuta 2010

Hyvä meininki

Hahaa! Pitkästä pitkästä aikaa on ollut meneillään kierto, jossa en ole jatkuvasti tietoinen siitä, mikä kierron päivä on meneillään ja missä juuri NYT pitäisi tuntua. On (ehkä) mennyt jopa kokonainen päivä, etten ole ajatellut lapsihaavetta / vauvakuumetta / biologista kelloa (miksiköhän tätä kokonaisvaltaista voimaa nyt sitten pitäisikään kutsua...). En tiedä koska sellainen päivä olisi ollut viimeksi? Puolitoista vuotta sitten??

Aika mukavaa. Loma ja pakollinen "taukokierto" on iloinen asia.

Pupukalenterissa on pieniä pupuja näihin aikoihin, sen tiedän. Ja kalenteria on päästy noudattamaan ihan vapaaehtoisesti. Ensi viikolla alkaa taas arki ja työt. Sitten taas katsellaan ja odotellaan ja tutkaillaan ja sitten päästäänkin jo pistelemään. Uusi ja erilainen syksy tulossa.

Hyvät fiilikset. Eilen sanoin miehellekin, että juuri nyt musta tuntuu, että voidaan piankin onnistua. Onnistuttiinhan me jo melkein...

keskiviikko 4. elokuuta 2010

Projekti käyntiin

Nonniin... Nyt on käyty polilla. Lääkäri oli mukava, puhui kauhealla vauhdilla ja selitti eteenpäin. Se katsoi meidän paperit läpi ja totesi, että hyvin teillä on nää kaikki jo tutkittuna ja ainoa pieni häiriöntynkä näyttäisi olevan ovulaatiossa. Eli niin kuin toivoinkin.

Sitten jatko... Nyt lähdetään piikittämään Puregonia sitten. 50 IU annoksella päivittäin ja ultraseurantaa tarpeen mukaan. Tänään on kp 5 ja olisin voinut jo aloittaa tässä kierrossa, mutta kun mulla on työmatka juuri siinä kun pitäis seurantaa tehdä (eli oon siis ens viikolla su-ke keskellä lomaa työmatkalla) niin päätettiin, että aloitetaan vasta seuraavalla kierroksella sitten.

Puregonin on määrä kasvattaa hyviä ja laadukkaita munia ja sitten mennään luomusti eteenpäin. Ei siis inssiä vielä, mikä on se kohta tässä hommassa mitä en ihan tajua... Kuulemma ensin katotaan näin pari kertaa ja sitten lähdetään insseihin pari kierrosta ja sitten eteenpäin jos tarvii.

Summa summarum, olen ihan tyytyväinen, että asiat etenee, mutta vähän ihmetyttää, että kalliit puregonit pistetään ja silti mennään vaan normaalisti vaikka olen tähänkin asti ovuloinut...

hmmm... ehkäpä meikäläiset munat ei sitten ole olleet tarpeeksi laadukkaita ja siksi ei oo tärpännyt vaikka ajoitukset onkin olleet kohdillaan. Kai tämä voi sitten auttaa? Enivei päästään eteenpäin ja ens kierrossa alkaa tapahtua jotain ja sitten joka kierrossa siitä eteenpäin jotain.

Käytiin samantien hakemassa ampullit kuutta pistämistä varten. Tuota pistämistä täytyy vähän harjoitella. Vaikka appelsiiniin. ;) Terveydenhoitaja kyllä näytti, että miten homma toimii, mutta en taatusti muista sitä enää kuukauden päästä, kun pistäminen pitäisi aloittaa... On tässä onneksi hyvää aikaa treenata.

Saatiin pistosaineille ja neuloille ja systeemeille hieno pusssukka ja kävin eilen tiimarissa ostamassa "projektikansion" välilehtineen. Sinne voidaan nyt sitten arkistoida kaikki kuitit, lausunnot, materiaalit jne...

Tästä se nyt lähtee. Projektin se osa, mihin en olisi uskonut saati toivonut pääseväni. Tulta päin kaikesta huolimatta, tulee jännittävä syksy.

sunnuntai 1. elokuuta 2010

YK 17 käynnistyi

Tästä se alkaa... kohti hoitoja sitä sitten mennään ihan aikuisten oikeesti. :/ Uusi kierto alkoi kesäisessä metsässä pölyisellä leirillä. Onneksi ei ehtinyt paljoa murehtimaan kun oli muuta mietittävää.

Nyt sitten nokka kohti tulevaa ja keskiviikkoista polikäyntiä. Kyllä me vielä joskus...

maanantai 26. heinäkuuta 2010

hormonimyrsky

Niin no... Ehtihän tuosta edellisestä onnellisuuspostauksesta vierähtää ehkä jopa tunti, kun syystä tai toisesta sain mieleen pyykkiä ripustaessa, että jos sitä meidän aikaa sinne polille voisi hiukan siirtää.... Jos se olisi samalla viikolla ma tai ti tai sitten edes to tai pe, niin meillä olisi paljon enemmän aikaa lomailla muuallakin kuin kotona, nyt aika on keskiviikkona ja sitä varten pitää tulla mökiltä pois. Mun mielestä siis kesälomalla pitäis olla mahdollista hengata siellä läheisten luona ja tehdä ajan kanssa niitä asioita mihin arkena ei pysty, mutta kun ei niin ei...

Joka tapauksessa soitin siis sinne polille kysyäkseni
a) onko tämä aika kuitenkin meille molemmille, vaikka tässä on vaan mun taustatietolomake? ja
b) onko ajan siirtäminen ihan utopistinen ajatus?

Noh, soitin kolme kertaa kunnes pääsin läpi. Tympeän oloinen nainen vastasi ja kun esitin kysymykseni a, vastaus oli kutakuinkin "joo... tää ku o tällane lähetteen pohjalta saatu aika, niin tää kyllä koskee vaan sua. Ensin kato selvitellään nainen ja sitten vasta puoliso astuu kuvaan ja kun meillä on tää kesätauko tässä menossa, niin ei se laboratoriokaan tähän aikaan vielä katso niitä spermanäytteitä"
jepjep, koitin vielä änkyttää, että meillähän on jo kaikki perustutkimukset tehtynä ja se spermanäytekin otettu, niin mitä nyt sitten tutkitaan. Siihen se nainen ei sitten sanonut mitään. Siirryin kysymykseen b.
"joo... ei näitä kyllä oikeen kannata siirtää ku o toi kesätauko tosa ollu ni kaik ajat menee si kuukausien päähän"
"Aha", vastasin
"nii siis tuutsä sit sillon?"
"joo voin mä tulla"

Puhelun jälkeen jäi niin h**vetin tyhjä fiilis, ettei oo aikoihin ollut. Siis ensin meidän pitää ravata kaikki perustutkimukset läpi, jotta saadaan lähete, jotta kuullaan, että koko rumba alkaa taas alusta.

Jotkut muut saa viettää kesälomansa ihan ilman tällasia murheita ja liikkua ja mökkeillä missä lystää, muttei me. Me reissataan turhiakin turhempia kilometrejä ja käytetään rahaa, aikaa ja energiaa kuukausi- ja vuosikaupalla sellaiseen minkä suurin osa saa helposti tai jopa vahingossa.

Kaikki tämä purkautui itkuna, josta ei tahtonut tulla loppua varmaan yli tuntiin. Ehdinhän olla onnellinen putkeen jo niiiiiin monta päivää, että olihan jo aikakin. :/ No kävin uimassa, käytiin miehen kanssa kaupassa ja grillailtiin sekä puhuin pitkän puhelun ystäväni kanssa, joten iltaa kohden tuli jo parempi mieli.

Jos tämä on pms:ää, niin tulkoon se täti punainenkin sieltä sitten. Kyllä täällä kestetään. On näitä hormonimyrskyjä ennenkin nähty. Mieskin ne osaa jo tunnistaa.