Heidi Ruohio: Kolmekymppiset naiset ja "lapsiasia"
Näinhän se on. Liikaakin juurikin näin. Terveisiä vaan tietyille (työ)tovereille.
Koska tänään on jo dpo 10, en mitenkään voi olla tarkkailematta itseäni. Tissien kipuilu ei jätä mitään arvailujen varaan, muu oireisto voikin sitten olla kuviteltua. Onneksi kirjoitin viimeksi tämän. Jos sitä vaikka lakkaisi kovin korkealle rakentamasta linnoja tällä erää. ... joopa joo...
maanantai 29. marraskuuta 2010
torstai 25. marraskuuta 2010
Vauvantekomatka
Olen mietiskellyt meidän vauvantekomatkaa ja sen aiheuttamaa henkistä painetta aina aika ajoin. Välillä se on ollut helpompaa ja välillä aivan kauheaa. Mietin, että missä vaiheessa on ollut pahin olo? Jo lähtökohtaisesti minulle oli selvää, että tunneskaala ei ole suoraan verrannollinen vauvatekoajan pituuteen (jos sallitte, että käytän tällaisia matemaattisia termejä).
Palasin omassa blogissani taaksepäin muistellakseni tunteitani. Blogihan oli aluksi salasanan takana ja vain itseäni ja miestä varten, maaliskuussa tänä vuonna päätin, että ehkä vertaistuesta voisi jollekin olla apua ja päätin julkistaa blogin.
Vauvalle annettiin lupa tulla jouluna 2008, kesken kierron. Yritykseksi homma muuttui aika pian, kun itselleni tuli tarve selvittää, miten oma kroppa oikein toimii vai toimiiko. Kevät ja kesä 2009 meni lämpöjä mittaillessa ja omaan kroppaan tutustumisessa ja tietysti yhdyntöjen ajoittamisessa. Kun ei onnistunut, niin ajattelin sen johtuvan siitä, että ajoitus ei sittenkään ollut kohdallaan. Kroppakin temppuili välillä pitemmillä kierroilla ja muutenkin "vähän sinnepäin".
Kevään aikana kirjoittelin myös kaksplussan keskustelupalstalla ja koin saavani sieltä kiihkeästi tarvitsemaani vertaistukea. Oli ihanaa huomata, että en ole yksin ihmettelemässä kehoni toimintaa ja makoilemassa kuumemittari suussa aamuisin.
Keskustelupalstalla (jokainen joka siellä on ollut mukana, tietää mitä tarkoitan) on aina "velvollinen" spekuloimaan toisten tilannetta ja toivottelemaan onnea ja pitämään peukkuja. Halusin itselleni muistikirjan, johon voisin kirjata tuntojani ja oireitani ja siten päästä paremmin selville oman kroppani toiminnasta.
Läheisin ystäväni tuli raskaaksi, silloin tajusin, miten kateellinen olenkaan niille, jotka voivat tuosta vaan saada lapsia. Tunnistin itsessäni sellaisia tunteita, mitä en olisi halunnut koskaan tunnistaa. Perustin blogin ja koin hyvin vapauttavana, että saatoin marmattaa omaa oloani (itselleni) potematta huonoa omatuntoa siitä, etten jaksa kommentoida aina muiden juttuja. Jossain vaiheessa annoin tunnukset miehelleni, jotta hänkin ymmärtäisi, mitä ajatuksia päässäni koko ajan pyörii.
Tässä vaiheessa tulkitsen, että koko tämän kohta kaksivuotisen matkan pahimmat ajat ajoittuvat viime syksyyn. Aikaan, jolloin ihan lähiystäville syntyi lapsia ja omassa yrityksessä tuli kerta toisensa jälkeen pettymys ja vuoden rajapyykki täyttyi. Silloin oli harva se päivä niin paha olo, että teki mieli itkeä ja potkia seinää. Jälkeenpäin tuntuu, että elin jossain pimeässä pussissa, josta ei näkynyt ulospääsyä.
Uusi vuosi ja toinen yritysvuosi aloitettiin perustutkimuksilla. Tähän asti kokeilemistani lääkkeistä kauheimmat, eli clomifenit söin keväällä 2010 vahvistamaan ovulaatiota. Koska perustutkimuksissa ei löytynyt vikaa ja apukeinokin oli käytössä, tuntui raskautuminen taas ihan mahdolliselta. Kun mahalaskuja tuli sittenkin, tuntuivat ne paljon pahemmilta kuin aiemmat mahalaskut, mutta kiertojen vaihtumisen väliajat menivät jo helpommin kuin syksyllä.
Toukokuussa sain testitikkuun plussan. En ollut siihen alkuunkaan varautunut, koska luottamus onnistumiseen clomifeneillä oli jo mennyt. Kädet täristen tuijotin tikkuun piirtyvää viivaa ja itkin onnesta. Sitä hetkeä en ehkä unohda ikinä. Vihdoin meitä oli siunattu kauan kaivatulla onnella. Kuitenkin alle puolitoista vuotta, eihän se oikeastaan kummoinen aika ole, muistan ajatelleeni. Tietoisena siitä, että plussa ei tarkoita sitä, että me saadaan vauva, jotenkin silti halusin uskoa onnistumiseen. Olin todella onnellinen ja innoissani selailin netistä kaikkea raskauteen liittyvää, mihin en aiemmin ollut uskaltanut katsoa.
Oltuani 10 päivää tietoisesti raskaana, vuoto alkoi. Yksittäisistä päivistä matkamme aikana, se päivä oli (tähän saakka) pahin. En olisi halunnut luopua onnestani, mutta oli uskottava.
Keskenmenon jälkeen oli taas noustava tolpilleen ja ajateltava, että sentään voin tulla raskaaksi. Sekin oli hyvä uutinen (ja on sitä edelleen, vaikkei tieto juuri lohdutakaan) ja sen voimalla jaksoi eteenpäin. Tuli kesä ja muutenkin kepeämpi mieli. Saatiin aika heti kesälomien jälkeen lapsettomuuspolille ja päätettiin, että mennään naimisiin. Kesän aikana oli kiitettävästi muutkin asiat pitkästä aikaa mielessä ja mieli korkealla.
Kesän jälkeen olemme päässeet kiinni hoitoputkeen. Vuoristorataa tämäkin on, mutta jotenkin nyt juuri tuntuu, että tämä on pientä verrattuna vuodentakaiseen. Tämä syksy ei ole ollut yhtään niin pimeä kuin viime vuonna. Olen myös lakannut ajattelemasta tulevaa raskautumisen kautta, en siis ajattele olevani vuoden päästä jotain, mitä en nyt ole. Olen lapseton ja jos joskus lapsen saan, niin se on suurin lottovoitto ja onni, mitä voin saada. Katse ja odotukset on toistaiseksi suunnattuna IVF:ään, joka häämöttää jossain vuoden päässä. Tässä välillä voin ehkä keskittyä elämiseen. (Adoptiota tai muita vaihtoehtoja en ole vielä ajatellut, niiden aika tulee sitten joskus jos...)
Kuten sanottu, tähän saakka pahinta oli vuodentakainen aika. Vuoden "määräajan" täyttyminen ja siihen liittyvä lapsettomuuden hyväksyminen. Toistaiseksi pahin hetki on ollut keskenmeno.
Joskus olen verrannut hoitoja huvipuistoon; kerta kerralta siirrytään aina vaan hurjempaan vekottimeen, otetaan pari kierrosta ja sitten taas hurjempaan! Askeleen ottaminen eteenpäin on aina jännittävää ja pelottavaakin, mutta toivo auttaa ottamaan näitä askelia ja sietämään pettymyksiä, mitä tähän kaikkeen liittyy.
Voi olla, että tulevat vekottimet ovat paljon kokemiani hurjempia ja tulevaisuudessa tämä homma ei tästä ainakaan helpommaksi muutu. Saa nähdä millainen matka meillä on vielä edessä.
Palasin omassa blogissani taaksepäin muistellakseni tunteitani. Blogihan oli aluksi salasanan takana ja vain itseäni ja miestä varten, maaliskuussa tänä vuonna päätin, että ehkä vertaistuesta voisi jollekin olla apua ja päätin julkistaa blogin.
Vauvalle annettiin lupa tulla jouluna 2008, kesken kierron. Yritykseksi homma muuttui aika pian, kun itselleni tuli tarve selvittää, miten oma kroppa oikein toimii vai toimiiko. Kevät ja kesä 2009 meni lämpöjä mittaillessa ja omaan kroppaan tutustumisessa ja tietysti yhdyntöjen ajoittamisessa. Kun ei onnistunut, niin ajattelin sen johtuvan siitä, että ajoitus ei sittenkään ollut kohdallaan. Kroppakin temppuili välillä pitemmillä kierroilla ja muutenkin "vähän sinnepäin".
Kevään aikana kirjoittelin myös kaksplussan keskustelupalstalla ja koin saavani sieltä kiihkeästi tarvitsemaani vertaistukea. Oli ihanaa huomata, että en ole yksin ihmettelemässä kehoni toimintaa ja makoilemassa kuumemittari suussa aamuisin.
Keskustelupalstalla (jokainen joka siellä on ollut mukana, tietää mitä tarkoitan) on aina "velvollinen" spekuloimaan toisten tilannetta ja toivottelemaan onnea ja pitämään peukkuja. Halusin itselleni muistikirjan, johon voisin kirjata tuntojani ja oireitani ja siten päästä paremmin selville oman kroppani toiminnasta.
Läheisin ystäväni tuli raskaaksi, silloin tajusin, miten kateellinen olenkaan niille, jotka voivat tuosta vaan saada lapsia. Tunnistin itsessäni sellaisia tunteita, mitä en olisi halunnut koskaan tunnistaa. Perustin blogin ja koin hyvin vapauttavana, että saatoin marmattaa omaa oloani (itselleni) potematta huonoa omatuntoa siitä, etten jaksa kommentoida aina muiden juttuja. Jossain vaiheessa annoin tunnukset miehelleni, jotta hänkin ymmärtäisi, mitä ajatuksia päässäni koko ajan pyörii.
Tässä vaiheessa tulkitsen, että koko tämän kohta kaksivuotisen matkan pahimmat ajat ajoittuvat viime syksyyn. Aikaan, jolloin ihan lähiystäville syntyi lapsia ja omassa yrityksessä tuli kerta toisensa jälkeen pettymys ja vuoden rajapyykki täyttyi. Silloin oli harva se päivä niin paha olo, että teki mieli itkeä ja potkia seinää. Jälkeenpäin tuntuu, että elin jossain pimeässä pussissa, josta ei näkynyt ulospääsyä.
Uusi vuosi ja toinen yritysvuosi aloitettiin perustutkimuksilla. Tähän asti kokeilemistani lääkkeistä kauheimmat, eli clomifenit söin keväällä 2010 vahvistamaan ovulaatiota. Koska perustutkimuksissa ei löytynyt vikaa ja apukeinokin oli käytössä, tuntui raskautuminen taas ihan mahdolliselta. Kun mahalaskuja tuli sittenkin, tuntuivat ne paljon pahemmilta kuin aiemmat mahalaskut, mutta kiertojen vaihtumisen väliajat menivät jo helpommin kuin syksyllä.
Toukokuussa sain testitikkuun plussan. En ollut siihen alkuunkaan varautunut, koska luottamus onnistumiseen clomifeneillä oli jo mennyt. Kädet täristen tuijotin tikkuun piirtyvää viivaa ja itkin onnesta. Sitä hetkeä en ehkä unohda ikinä. Vihdoin meitä oli siunattu kauan kaivatulla onnella. Kuitenkin alle puolitoista vuotta, eihän se oikeastaan kummoinen aika ole, muistan ajatelleeni. Tietoisena siitä, että plussa ei tarkoita sitä, että me saadaan vauva, jotenkin silti halusin uskoa onnistumiseen. Olin todella onnellinen ja innoissani selailin netistä kaikkea raskauteen liittyvää, mihin en aiemmin ollut uskaltanut katsoa.
Oltuani 10 päivää tietoisesti raskaana, vuoto alkoi. Yksittäisistä päivistä matkamme aikana, se päivä oli (tähän saakka) pahin. En olisi halunnut luopua onnestani, mutta oli uskottava.
Keskenmenon jälkeen oli taas noustava tolpilleen ja ajateltava, että sentään voin tulla raskaaksi. Sekin oli hyvä uutinen (ja on sitä edelleen, vaikkei tieto juuri lohdutakaan) ja sen voimalla jaksoi eteenpäin. Tuli kesä ja muutenkin kepeämpi mieli. Saatiin aika heti kesälomien jälkeen lapsettomuuspolille ja päätettiin, että mennään naimisiin. Kesän aikana oli kiitettävästi muutkin asiat pitkästä aikaa mielessä ja mieli korkealla.
Kesän jälkeen olemme päässeet kiinni hoitoputkeen. Vuoristorataa tämäkin on, mutta jotenkin nyt juuri tuntuu, että tämä on pientä verrattuna vuodentakaiseen. Tämä syksy ei ole ollut yhtään niin pimeä kuin viime vuonna. Olen myös lakannut ajattelemasta tulevaa raskautumisen kautta, en siis ajattele olevani vuoden päästä jotain, mitä en nyt ole. Olen lapseton ja jos joskus lapsen saan, niin se on suurin lottovoitto ja onni, mitä voin saada. Katse ja odotukset on toistaiseksi suunnattuna IVF:ään, joka häämöttää jossain vuoden päässä. Tässä välillä voin ehkä keskittyä elämiseen. (Adoptiota tai muita vaihtoehtoja en ole vielä ajatellut, niiden aika tulee sitten joskus jos...)
Kuten sanottu, tähän saakka pahinta oli vuodentakainen aika. Vuoden "määräajan" täyttyminen ja siihen liittyvä lapsettomuuden hyväksyminen. Toistaiseksi pahin hetki on ollut keskenmeno.
Joskus olen verrannut hoitoja huvipuistoon; kerta kerralta siirrytään aina vaan hurjempaan vekottimeen, otetaan pari kierrosta ja sitten taas hurjempaan! Askeleen ottaminen eteenpäin on aina jännittävää ja pelottavaakin, mutta toivo auttaa ottamaan näitä askelia ja sietämään pettymyksiä, mitä tähän kaikkeen liittyy.
Voi olla, että tulevat vekottimet ovat paljon kokemiani hurjempia ja tulevaisuudessa tämä homma ei tästä ainakaan helpommaksi muutu. Saa nähdä millainen matka meillä on vielä edessä.
tiistai 23. marraskuuta 2010
projektien projekti
Vauvablogien yhteinen raskautumisprojekti on käynnistymässä. Vetäjänä tuore blogi Maailmannapa. Projekti käynnistyy virallisesti joulukuun alussa ja kestää pari kuukautta. Toivotaan, että tästä projektista tulee tuottoisa kaikille osallistujille!
Omassa kirppumahassa jännitys huipentuu (tai lässähtää) noin 10 päivän kuluttua. Oireistossa ei raportoitavaa, paitsi sitä normaalia (kipeät tissit ja luteaalivaiheen lämmöt).
Omassa kirppumahassa jännitys huipentuu (tai lässähtää) noin 10 päivän kuluttua. Oireistossa ei raportoitavaa, paitsi sitä normaalia (kipeät tissit ja luteaalivaiheen lämmöt).
perjantai 19. marraskuuta 2010
54 miljoonaa
Nyt se on sitten tehty, ensimmäinen IUI. Mies ajeli sairaalalle aamupimeällä ja sai tehtävänsä suoritettua sairaalan laboratorion inva-WC:ssä. Tuotos läpäisi laboratorion pesukäsittelyn. Kymmenen aikaan olin itse samaisessa sairaalassa, naistentautien poliklinikalla jalat levällään tutkimuspöydällä. Hoitaja näytti minulle muutaman millilitran vaaleanpunaista nestettä ja kertoi, että tässä ne valikoidut siittiöt nyt sitten on.
Katetrin ujuttamisessa kohtuun meni hetken. Joustava katetri kun ei ihan purematta niellyt tehtäväänsä ja suostunut solahtamaan kohdun puolelle. Haasteista huolimatta koko homma oli ohitse muutamassa minuutissa. Komeat oli kohdun limat kuulemma ja muutenkin kaikki niin kuin pitikin.
Toimituksen jälkeen lääkäri kertoi, että suoraan uiskentelevia siittiöitä selvisi pesusta 54 miljoonaa. Jotenkin määrä tuntuu ihan käsittämättömältä! Itse olen jotenkin ajatellut, että 2-5 miljoonaa on sellainen normisaalis (tiedä sitten mistä moinen on päähäni iskostunut), mutta että 54. Huhhuh. Olisikohan joku niistä nyt vihdoin sellainen jolla synkkaisi minun munani kanssa?
Taas kerran kaikki näyttäisi olevan kohdallaan ja speksit onnistumisen puolella. Ans kattoo ny, kui meiän käy. Pari viikkoa piinaa edessä.
Jatkokuvioiden suhteen tulikin sitten ne huonot uutiset. Lääkäri tutkaili siinä papereitaan ja sanoi, että jos raskaus ei nyt sitten ala, niin taitaa käydä niin, ettei seuraava inseminaatiota ehditä tehdä ennen joulutaukoa. Minä siinä yritin änkyttää, että uusi kiertohan käynnistyy jo joulukuun alussa, että eikö siinä kuitenkin ehtisi?? Kuulemma seuraavan kerran näemme tammikuun puolella. Soitan joka tapauksessa tuloksesta uuden kierron käynnistyttyä ja kysyn vielä kerran aikataulusta... Jos tähän nimittäin tulee välikierto, niin sitten on jo aika varmaan, ettei päästä IVF:äänkään ennen kesää. Täytyy ehkä asennoitua jo siihen.
Katetrin ujuttamisessa kohtuun meni hetken. Joustava katetri kun ei ihan purematta niellyt tehtäväänsä ja suostunut solahtamaan kohdun puolelle. Haasteista huolimatta koko homma oli ohitse muutamassa minuutissa. Komeat oli kohdun limat kuulemma ja muutenkin kaikki niin kuin pitikin.
Toimituksen jälkeen lääkäri kertoi, että suoraan uiskentelevia siittiöitä selvisi pesusta 54 miljoonaa. Jotenkin määrä tuntuu ihan käsittämättömältä! Itse olen jotenkin ajatellut, että 2-5 miljoonaa on sellainen normisaalis (tiedä sitten mistä moinen on päähäni iskostunut), mutta että 54. Huhhuh. Olisikohan joku niistä nyt vihdoin sellainen jolla synkkaisi minun munani kanssa?
Taas kerran kaikki näyttäisi olevan kohdallaan ja speksit onnistumisen puolella. Ans kattoo ny, kui meiän käy. Pari viikkoa piinaa edessä.
Jatkokuvioiden suhteen tulikin sitten ne huonot uutiset. Lääkäri tutkaili siinä papereitaan ja sanoi, että jos raskaus ei nyt sitten ala, niin taitaa käydä niin, ettei seuraava inseminaatiota ehditä tehdä ennen joulutaukoa. Minä siinä yritin änkyttää, että uusi kiertohan käynnistyy jo joulukuun alussa, että eikö siinä kuitenkin ehtisi?? Kuulemma seuraavan kerran näemme tammikuun puolella. Soitan joka tapauksessa tuloksesta uuden kierron käynnistyttyä ja kysyn vielä kerran aikataulusta... Jos tähän nimittäin tulee välikierto, niin sitten on jo aika varmaan, ettei päästä IVF:äänkään ennen kesää. Täytyy ehkä asennoitua jo siihen.
tiistai 16. marraskuuta 2010
Kohti inseminaatiota
IUI I odottaa muutaman päivän päässä. Seurantaultrassa näkyi 16 mm rakkula, eli kasvu oli reipastunut silmissä sitten perjantain. Tänään pistän vielä yhden puregon-pistoksen, joka hieman vielä kasvattaa rakkulaa (ja toivottavasti myös jättimunaa sen sisällä). Huomenna on sitten taas pregnylin vuoro, onneksi se sekoittelu ja iso neula ei enää kahden kerran jälkeen juurikaan jännitä.
Perjantaina koittaa sitten varsinainen inseminaatio. Mies toimittaa tuotoksensa laboratorioon aamulla. Haasteen tähän tuo välimatka, joka meiltä kotoa sairaalaan on noin tunti. Tunnin kuluessa näytteenotosta pitäisi näyte saada laboratorioon ja näin ollen pitää siis ajella nilkka ojossa ja purkki kainalossa tai luottaa siihen, että näytteenotto (vai -anto??) onnistuu sairaalan vessassa. Luvassa ei ole väestöliiton tapaan gepardityynyjä, ei lehtiä, ei videoita eikä muutakaan hommaa helpottavaa materiaalia, ainoastaan sairaalan wc.
Parin tunnin kuluttua miehen visiitistä onkin sitten minun vuoroni. Siinä vaiheessa toivottavasti jättimunani on valmis kohtaamaan valioluokan simppaset. Toimenpidepöydältä olenkin sitten valmis jatkamaan suoraan työpaikan pikkujouluihin.
Utelin rivien välistä vähän tulevasta... Lääkäri selitti kirkkain silmin, että inseminaatioiden onnistumistodennäköisyys eli vauva-kotiin-prosentti ei ole lähellä sataa (ai ei vai?? o_O) vaan noin 15 %. Itse en kyllä todellakaan usko edes tuohon viiteentoista, niin harvassa on ne positiiviset inseminaatiokokemukset, mitä olen löytänyt edes netistä. Jos siittiösaalis on hyvä, niin näitä tehdään sitten kahdesta neljään, yleensä kolme tai neljä kierrosta. Viimeksi oli puhe kahdesta, nyt neljästä... en kuitenkaan jaksanut alkaa vääntämään.
Inseminaatioiden jälkeen siirrytään sitten koeputkihedelmöityksiin (joo... IVF... o_O), joihin ei kuulemma ole "kovin pitkää" jonoa, joidenkin kuukausien mittainen ehkä. Katsotaan nyt sitten, että ehditäänkö ikinä IVFään asti ennen ensi kesää.
Joka tapauksessa alkaa näyttää siltä, että pienistä inssitoivonkipinöistä huolimatta voin alkaa ommella hääpukuani kasaan. Maaliskuisten häiden puvun palaset odottaa puvun kokoamista. Vetkuttelu kokoamisen kanssa taas on odottanut toiveikkaana, että olisi tarvetta mahduttaa pukuun jonkinlainen maha. Luulisin, että tätä tarvetta ei tuolloin vielä ole, joten taidan laittaa ompelukoneen laulamaan.
(jos se raskaus vaikka sillä sitten alkaisi????)
Perjantaina koittaa sitten varsinainen inseminaatio. Mies toimittaa tuotoksensa laboratorioon aamulla. Haasteen tähän tuo välimatka, joka meiltä kotoa sairaalaan on noin tunti. Tunnin kuluessa näytteenotosta pitäisi näyte saada laboratorioon ja näin ollen pitää siis ajella nilkka ojossa ja purkki kainalossa tai luottaa siihen, että näytteenotto (vai -anto??) onnistuu sairaalan vessassa. Luvassa ei ole väestöliiton tapaan gepardityynyjä, ei lehtiä, ei videoita eikä muutakaan hommaa helpottavaa materiaalia, ainoastaan sairaalan wc.
Parin tunnin kuluttua miehen visiitistä onkin sitten minun vuoroni. Siinä vaiheessa toivottavasti jättimunani on valmis kohtaamaan valioluokan simppaset. Toimenpidepöydältä olenkin sitten valmis jatkamaan suoraan työpaikan pikkujouluihin.
Utelin rivien välistä vähän tulevasta... Lääkäri selitti kirkkain silmin, että inseminaatioiden onnistumistodennäköisyys eli vauva-kotiin-prosentti ei ole lähellä sataa (ai ei vai?? o_O) vaan noin 15 %. Itse en kyllä todellakaan usko edes tuohon viiteentoista, niin harvassa on ne positiiviset inseminaatiokokemukset, mitä olen löytänyt edes netistä. Jos siittiösaalis on hyvä, niin näitä tehdään sitten kahdesta neljään, yleensä kolme tai neljä kierrosta. Viimeksi oli puhe kahdesta, nyt neljästä... en kuitenkaan jaksanut alkaa vääntämään.
Inseminaatioiden jälkeen siirrytään sitten koeputkihedelmöityksiin (joo... IVF... o_O), joihin ei kuulemma ole "kovin pitkää" jonoa, joidenkin kuukausien mittainen ehkä. Katsotaan nyt sitten, että ehditäänkö ikinä IVFään asti ennen ensi kesää.
Joka tapauksessa alkaa näyttää siltä, että pienistä inssitoivonkipinöistä huolimatta voin alkaa ommella hääpukuani kasaan. Maaliskuisten häiden puvun palaset odottaa puvun kokoamista. Vetkuttelu kokoamisen kanssa taas on odottanut toiveikkaana, että olisi tarvetta mahduttaa pukuun jonkinlainen maha. Luulisin, että tätä tarvetta ei tuolloin vielä ole, joten taidan laittaa ompelukoneen laulamaan.
(jos se raskaus vaikka sillä sitten alkaisi????)
maanantai 15. marraskuuta 2010
Isänpäivästä isänpäivään
Joskus tulee eteen niitä hetkiä, kun ei jaksaisi kantaa vauvauutisia, joskus taas tulee tunne, että isät ja äiditkin pitäisi kieltää. Naamakirja yhdistettynä isän- tai äitienpäivään on niissä tilanteissa suorastaan verraton kaveri. Hohhoijaa.
Eilen muutenkin oli harmillinen päivä. Isänpäivä, jonka piti alunperin olla meidän kotona jo toinen, tai ainakin ensimmäinen tai edes viimeinen, jolloin ensisijaisesti muistamme omia isiämme. Eipä tarvinnutkaan kuin avata naamakirja ja saikin lukea kuinka moni viettikään sitä ihka ensimmäistä isänpäivää tai kuinka monessa perheessä oli ilahdutettu isää lasten tekemällä kortilla tai peräti ultrakuvalla.
Isänpäivää ei taaskaan juhlittu meillä. Jokaikinen lehti ja uutinen jaksoi muistuttaa tästä. Onneksi kuitenkin meillä molemmilla on omat ihanat isät joita saa muistaa, eikä siitä tule paha mieli ikinä.
Viime perjantainen ultra ei valanut juurikaan uskoa onnistumiseen lähitulevaisuudessakaan. Kierron päivänä 9 ja kuuden Puregon-pistoksen jälkeen tehty ultra antoi tulokseksi yhden 10 mm follin... Ei kovin hääppöinen saalis, sanoisin. Huomenna saadaan tietää, onko tuo folli kasvanut mihinkään ja voidaanko edes ajatella inssiin saakka pääsemistä.
Tällä hetkellä ajattelen näitä OI+IUI-piikittelyjä pakollisena välivaiheena kohti niitä "oikeita hoitoja". Koska tuotan munia (joskin huonoja) ja miehellä on siittiöitä, niin meidän on pakko käydä ensin tämä rumba läpi. Sääli vaan, että se syö yhden lääkekaton kerryttämisen verran rahaa lääkkeisiin ja toisen mokoman työtunneissa... Pientä tämä kuitenkin on sitten tulevaan verrattuna.
Jos vaan saan huomenna suuni auki, yritän kysellä lääkäriltä, miten matka sitten tämän vaiheen jälkeen jatkuu. Jos ehdimme toisenkin kierroksen inssejä ennen joulua, niin koska ja missä päin maailmaa päästään sen jälkeen jatkamaan.
Vaikka olen itselleni luvannut, etten ajattele tulevia aikatauluja, niin saa nähdä saadaanko seuraavaa isänpäivää juhlia jo odotuksen odotuksen sijaan odotusta? Tuskinpa sentään lasta ainakaan...
Eilen muutenkin oli harmillinen päivä. Isänpäivä, jonka piti alunperin olla meidän kotona jo toinen, tai ainakin ensimmäinen tai edes viimeinen, jolloin ensisijaisesti muistamme omia isiämme. Eipä tarvinnutkaan kuin avata naamakirja ja saikin lukea kuinka moni viettikään sitä ihka ensimmäistä isänpäivää tai kuinka monessa perheessä oli ilahdutettu isää lasten tekemällä kortilla tai peräti ultrakuvalla.
Isänpäivää ei taaskaan juhlittu meillä. Jokaikinen lehti ja uutinen jaksoi muistuttaa tästä. Onneksi kuitenkin meillä molemmilla on omat ihanat isät joita saa muistaa, eikä siitä tule paha mieli ikinä.
Viime perjantainen ultra ei valanut juurikaan uskoa onnistumiseen lähitulevaisuudessakaan. Kierron päivänä 9 ja kuuden Puregon-pistoksen jälkeen tehty ultra antoi tulokseksi yhden 10 mm follin... Ei kovin hääppöinen saalis, sanoisin. Huomenna saadaan tietää, onko tuo folli kasvanut mihinkään ja voidaanko edes ajatella inssiin saakka pääsemistä.
Tällä hetkellä ajattelen näitä OI+IUI-piikittelyjä pakollisena välivaiheena kohti niitä "oikeita hoitoja". Koska tuotan munia (joskin huonoja) ja miehellä on siittiöitä, niin meidän on pakko käydä ensin tämä rumba läpi. Sääli vaan, että se syö yhden lääkekaton kerryttämisen verran rahaa lääkkeisiin ja toisen mokoman työtunneissa... Pientä tämä kuitenkin on sitten tulevaan verrattuna.
Jos vaan saan huomenna suuni auki, yritän kysellä lääkäriltä, miten matka sitten tämän vaiheen jälkeen jatkuu. Jos ehdimme toisenkin kierroksen inssejä ennen joulua, niin koska ja missä päin maailmaa päästään sen jälkeen jatkamaan.
Vaikka olen itselleni luvannut, etten ajattele tulevia aikatauluja, niin saa nähdä saadaanko seuraavaa isänpäivää juhlia jo odotuksen odotuksen sijaan odotusta? Tuskinpa sentään lasta ainakaan...
maanantai 8. marraskuuta 2010
Tunnit miinukselle
Ultra, joka täytyy kuin täytyykin sovittaa työmatkan keskelle, järjestyi. Varasin ultraa varten ajan yksityiselle klinikalle työmatkan läheiseen kaupunkiin. Huomenna soitan omalle klinikalleni ja sovin sitten, miten ultran tiedot tuodaan hoitavan lääkärini tietoon. Lopulta homma taitaa sujua melko mallikkaasti, vaikka työtunteja palaakin.
Veikkaisin että tämän ensiseurannan jälkeen tarvitaan vielä toinen seuranta, jolloin hyvällä tuurilla päästään päättämään pregnylin ja inseminaation ajankohdat. Sitten on vielä itse inseminaatio. Tällä hetkellä työtunnit on kuusi tuntia plussan puolella, näistä kolme palaa jo tällä viikolla. Noihin kahteen seuraavaan menee kumpaankin varmaan kolmisen tuntia.
Pikaisella matematiikalla saan siis istuskella täällä toimistolla aika pitkiä päiviä, jotta saldotilanne pysyy sallittujen rajoissa. Onneksi on paljon kirjoitushommia ja spotify. Mutta mitäpä en tekisikään sen eteen, että joskus meille tulisi vauva?
En heti keksi mitään.
Niin joo. Tekisi mieli hakea kahtakin työpaikkaa. Molemmat sijaitsisi kaupungissa ja lähempänä läheisiäni ja ystäviäni. Toinen omassa, toinen mieheni entisessä kotikaupungissa. Vakituisia asiantuntijatehtäviä konsulttitoimistoissa (tai no, miten vakituinen onkaan mikään työpaikka??)... Mielenkiintoisia, taaatusti haastavia ja voisin ehkä päästäkin. Mutta mitä jos tulenkin raskaaksi? Tai mitä jos en tule ja hoitojen pitäisi jatkua? Miten työnantaja suhtautuu? Entä jos hoitopaikka vaihtuu, niin joudutaanko jonon hännille? Olisiko se sen arvoista? Saisiko mieskin töitä samalta paikkakunnalta ja millä aikajänteellä?
Kuitenkin pidän paljon nykyisestä työstäni, vaikka se joskus ahdistaakin. Nykyisessä työssäni voin vaikuttaa omiin tehtäviini pitkällä aikajänteellä, pääsen tekemään koulutustani vastaavaa työtä, saan minulle riittävää palkkaa, esimieheni on ihana ja työkaverit ovat pääsääntöisesti kivoja. Ainoa huono puoli työssäni ovat huonot mahdollisuudet kouluttautumiseen ja oman osaamisen lisäämiseen. Eniten nykytilanteessa ahdistaa tämä pieni paikkakunta, johon en ole neljässä vuodessa kotiutunut, enkä varmasti kotiudukaan. Joka tapauksessa joudun vaihtamaan työpaikkaa nykyistä huonompaan.
Vai pitäisikö ottaa vähän isompi harppaus ja tehdä niin kuin Em ja kouluttautua kokonaan uudelle alalle? On sekin käynyt mielessä... vai ratkaisisiko sekään mitään?
Ei sekään tekisi minusta äitiä.
Veikkaisin että tämän ensiseurannan jälkeen tarvitaan vielä toinen seuranta, jolloin hyvällä tuurilla päästään päättämään pregnylin ja inseminaation ajankohdat. Sitten on vielä itse inseminaatio. Tällä hetkellä työtunnit on kuusi tuntia plussan puolella, näistä kolme palaa jo tällä viikolla. Noihin kahteen seuraavaan menee kumpaankin varmaan kolmisen tuntia.
Pikaisella matematiikalla saan siis istuskella täällä toimistolla aika pitkiä päiviä, jotta saldotilanne pysyy sallittujen rajoissa. Onneksi on paljon kirjoitushommia ja spotify. Mutta mitäpä en tekisikään sen eteen, että joskus meille tulisi vauva?
En heti keksi mitään.
Niin joo. Tekisi mieli hakea kahtakin työpaikkaa. Molemmat sijaitsisi kaupungissa ja lähempänä läheisiäni ja ystäviäni. Toinen omassa, toinen mieheni entisessä kotikaupungissa. Vakituisia asiantuntijatehtäviä konsulttitoimistoissa (tai no, miten vakituinen onkaan mikään työpaikka??)... Mielenkiintoisia, taaatusti haastavia ja voisin ehkä päästäkin. Mutta mitä jos tulenkin raskaaksi? Tai mitä jos en tule ja hoitojen pitäisi jatkua? Miten työnantaja suhtautuu? Entä jos hoitopaikka vaihtuu, niin joudutaanko jonon hännille? Olisiko se sen arvoista? Saisiko mieskin töitä samalta paikkakunnalta ja millä aikajänteellä?
Kuitenkin pidän paljon nykyisestä työstäni, vaikka se joskus ahdistaakin. Nykyisessä työssäni voin vaikuttaa omiin tehtäviini pitkällä aikajänteellä, pääsen tekemään koulutustani vastaavaa työtä, saan minulle riittävää palkkaa, esimieheni on ihana ja työkaverit ovat pääsääntöisesti kivoja. Ainoa huono puoli työssäni ovat huonot mahdollisuudet kouluttautumiseen ja oman osaamisen lisäämiseen. Eniten nykytilanteessa ahdistaa tämä pieni paikkakunta, johon en ole neljässä vuodessa kotiutunut, enkä varmasti kotiudukaan. Joka tapauksessa joudun vaihtamaan työpaikkaa nykyistä huonompaan.
Vai pitäisikö ottaa vähän isompi harppaus ja tehdä niin kuin Em ja kouluttautua kokonaan uudelle alalle? On sekin käynyt mielessä... vai ratkaisisiko sekään mitään?
Ei sekään tekisi minusta äitiä.
torstai 4. marraskuuta 2010
Turhat lupaukset ja uudet haasteet
Uusi kierros alkoi jälleen. Lähes ärsyttävän tarkasti neljäntenätoista päivänä ovulaatiosta. Nyt kun tuli se ovulaatiokin bongattua hetkilleen, niin voisi sanoa, että noin 13 ja puoli vuorokautta ovulaatiosta vuodon alkuun.
Tällä kertaa turhaa lupailevia oireita olivat:
- Tissiosaston arkuus, joka alkoi nännien ympäristön ja "sisäpuolen" kipeytymisellä jo ennen pregnyliä kaksi viikkoa sitten. Ovulaation jälkeen arkuus levisi koko rintoihin, dpo 8-9 viikonloppuna meinasi hellittää, mutta dpo 10 palasi takaisin... Jossain vaiheessa ajattelin, että tissit on saaneet kylmää lomareissulla pohjoisessa kun pidin perustopattujen rintsikoiden sijaan urheiluliivejä. Loppukierrosta käytössä oli "loppukuun liivit" jotka on siis yleensä ja etenkin alkukierrosta ihan liian isot. Näin pitkäkestoista arkuutta ei ole ennen ollut, muutaman päivän kestävää kylläkin.
- Mahan repäisykipuilu ja "painaminen". Välillä kohdun seudulla tuntui sellaista kummallista painetta ja dpo 10-11 kahtena iltana kun sängyssä lueskelin ja vähän rivakammin liikuin (yskäisy/nauru tms), niin alamahasta repäisi oikein kipiästi.
- "Sellainen olo". Dpo 10 oli ihan sellainen raskaana oleva olo... Ihan rupesin taas googlailemaan pallomahalle soveltuvia hääpukumalleja ja olo oli muutenkin luottavainen. Jopa herkuttelin ennenaikaisen testauksen ajatuksella. Seuraavana aamuna olo oli kateissa, eikä ollut yhtään sellainen raskas olo. Eikä se olo sitten palannutkaan.
- Lämmöt pysyi luteaalitasolla ja kn tiiviisti supussa dpo 12 asti, sitten eilen dpo 13 lämmöt oli jo alamäessä
Seuraavaksi lähdetään siis kohti inseminaatiota. Piikittelyt pitäisi ohjeistuksen mukaan aloittaa nyt sitten lauantaina ja siitä matkataan sitten kohti inssiä. Haastetta tähän kierrokseen tuo yksi työmatka, joka osuu juuri ensi viikon ke-illasta pe aamupäivään. Tuolle aikavälille täytyisi ilmeisesti sovittaa ensimmäinen seurantaultra... Huomenna aamulla soitan klinikalle soittoaikana ja sitten selviää, että mitäs nyt sitten? Viiden pistoksen jälkeen seuranta on liian aikaista ja kymmenen jälkeen tehtävä ensimmäinen seuranta kaiketi liian myöhään. Mitä mä nyt teen?
Tällä kertaa turhaa lupailevia oireita olivat:
- Tissiosaston arkuus, joka alkoi nännien ympäristön ja "sisäpuolen" kipeytymisellä jo ennen pregnyliä kaksi viikkoa sitten. Ovulaation jälkeen arkuus levisi koko rintoihin, dpo 8-9 viikonloppuna meinasi hellittää, mutta dpo 10 palasi takaisin... Jossain vaiheessa ajattelin, että tissit on saaneet kylmää lomareissulla pohjoisessa kun pidin perustopattujen rintsikoiden sijaan urheiluliivejä. Loppukierrosta käytössä oli "loppukuun liivit" jotka on siis yleensä ja etenkin alkukierrosta ihan liian isot. Näin pitkäkestoista arkuutta ei ole ennen ollut, muutaman päivän kestävää kylläkin.
- Mahan repäisykipuilu ja "painaminen". Välillä kohdun seudulla tuntui sellaista kummallista painetta ja dpo 10-11 kahtena iltana kun sängyssä lueskelin ja vähän rivakammin liikuin (yskäisy/nauru tms), niin alamahasta repäisi oikein kipiästi.
- "Sellainen olo". Dpo 10 oli ihan sellainen raskaana oleva olo... Ihan rupesin taas googlailemaan pallomahalle soveltuvia hääpukumalleja ja olo oli muutenkin luottavainen. Jopa herkuttelin ennenaikaisen testauksen ajatuksella. Seuraavana aamuna olo oli kateissa, eikä ollut yhtään sellainen raskas olo. Eikä se olo sitten palannutkaan.
- Lämmöt pysyi luteaalitasolla ja kn tiiviisti supussa dpo 12 asti, sitten eilen dpo 13 lämmöt oli jo alamäessä
Seuraavaksi lähdetään siis kohti inseminaatiota. Piikittelyt pitäisi ohjeistuksen mukaan aloittaa nyt sitten lauantaina ja siitä matkataan sitten kohti inssiä. Haastetta tähän kierrokseen tuo yksi työmatka, joka osuu juuri ensi viikon ke-illasta pe aamupäivään. Tuolle aikavälille täytyisi ilmeisesti sovittaa ensimmäinen seurantaultra... Huomenna aamulla soitan klinikalle soittoaikana ja sitten selviää, että mitäs nyt sitten? Viiden pistoksen jälkeen seuranta on liian aikaista ja kymmenen jälkeen tehtävä ensimmäinen seuranta kaiketi liian myöhään. Mitä mä nyt teen?
tiistai 2. marraskuuta 2010
Loppukierron heiluri
Ihanaihana syyslomareissu pohjoiseen on takana ja olemme palanneet takaisin arkeen. Matkalla näimme väläyksen oikeasta talvesta! Oli ihanaa ja todella virkistävää nähdä aurinkoa ja lunta yhtä aikaa. Siinä ei voi kuin hymyillä.
Tunteet seilaavat taas laidasta laitaan. Myllerryksestä huomaa, että kierron vaihtuminen lähestyy. Pitkästä aikaa koko loppukierron (nyt jo kaksi viikkoa) on rinnat olleet koko ajan todella arat. Syypäänä taitaa olla ihan ehta keltarauhanen.
Vielä toissailtana olin aika varma, että tässä voisi käydä vielä hyvinkin. Eilinen päivä oli ailahteleva, välillä luottavainen ja teki jopa mieli lietsoa oireistoja, välillä taas luottamus onnistumiseen katosi ja kaikki tuntuu vaan päättyvän aina totutusti. Miehellekin riehuin tyhmistä tyhjänpäiväisyyksistä, kuten toimimattomasta kylpyhuoneen lattialämmityksestä ja liian hitaasta ja kalliista nettiyhteydestä.
Tänään on ollut aamusta alkaen selkeä PMS-olo. Kiukuttaa ja itkettää, tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin. Tänään on dpo 12, uusi kierto alkanee lähipäivinä, ehkä jo huomenna. (Vaikka lämmöt on edelleen luteaalitasolla ja tissit arat.) Aamulla keitin kupin valmiiksi.
Vähään aikaan en ole uskaltanut näin loppukierrosta kirjoittaa tänne mitään. Aina tuntuu, että jos jotkin tuntemukset herättävät positiivisia ajatuksia raskautumisen suhteen ja niitä erehtyy kirjaamaan julkisesti, niin seuraavaksi läimästään märällä rätillä kasvoille. Parempi on ollut olla sanomatta mitään. Toisaalta sitä aina tässä vaiheessa pohtii tuntemuksiaan, että mitähän aiemmin on mahtanut olla ja koittaa kaivella jotain viestejä, mutta eihän niitä kyllä löydy.
Tälläkin kertaa kävi niin, että eilen kirjoittelin uskotuille virtuaalivertaistukiystävilleni vauvakanavalla oirelietsontaviestin ja aloin itsekin rakennella pienenpientä pilvilinnaa. Muutama tunti sen jälkeen olo muuttuikin jo kurjaksi. Tuli sellainen olo, ettei kyllä yhtään pitäisi luottaa eikä toivoa. Pitäisi vaan jaksaa odottaa hiljaa ja olla ajattelematta, uskomatta, toivomatta ja ehkä hengittämättäkin?
Noh, jos taaskaan ei onnistuta, niin selviänpä monista kiusallisista pakkojuopottelujuhlista helpommalla. Ja päästään kokeilemaan inssien autuuttakin. Onpahan oikein mahtava juttu.
Marraskuu on kyllä ylivoimaisesti pahin kaikista kuukausista. Onneksi se on kuukauden päästä ohi.
Tunteet seilaavat taas laidasta laitaan. Myllerryksestä huomaa, että kierron vaihtuminen lähestyy. Pitkästä aikaa koko loppukierron (nyt jo kaksi viikkoa) on rinnat olleet koko ajan todella arat. Syypäänä taitaa olla ihan ehta keltarauhanen.
Vielä toissailtana olin aika varma, että tässä voisi käydä vielä hyvinkin. Eilinen päivä oli ailahteleva, välillä luottavainen ja teki jopa mieli lietsoa oireistoja, välillä taas luottamus onnistumiseen katosi ja kaikki tuntuu vaan päättyvän aina totutusti. Miehellekin riehuin tyhmistä tyhjänpäiväisyyksistä, kuten toimimattomasta kylpyhuoneen lattialämmityksestä ja liian hitaasta ja kalliista nettiyhteydestä.
Tänään on ollut aamusta alkaen selkeä PMS-olo. Kiukuttaa ja itkettää, tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin. Tänään on dpo 12, uusi kierto alkanee lähipäivinä, ehkä jo huomenna. (Vaikka lämmöt on edelleen luteaalitasolla ja tissit arat.) Aamulla keitin kupin valmiiksi.
Vähään aikaan en ole uskaltanut näin loppukierrosta kirjoittaa tänne mitään. Aina tuntuu, että jos jotkin tuntemukset herättävät positiivisia ajatuksia raskautumisen suhteen ja niitä erehtyy kirjaamaan julkisesti, niin seuraavaksi läimästään märällä rätillä kasvoille. Parempi on ollut olla sanomatta mitään. Toisaalta sitä aina tässä vaiheessa pohtii tuntemuksiaan, että mitähän aiemmin on mahtanut olla ja koittaa kaivella jotain viestejä, mutta eihän niitä kyllä löydy.
Tälläkin kertaa kävi niin, että eilen kirjoittelin uskotuille virtuaalivertaistukiystävilleni vauvakanavalla oirelietsontaviestin ja aloin itsekin rakennella pienenpientä pilvilinnaa. Muutama tunti sen jälkeen olo muuttuikin jo kurjaksi. Tuli sellainen olo, ettei kyllä yhtään pitäisi luottaa eikä toivoa. Pitäisi vaan jaksaa odottaa hiljaa ja olla ajattelematta, uskomatta, toivomatta ja ehkä hengittämättäkin?
Noh, jos taaskaan ei onnistuta, niin selviänpä monista kiusallisista pakkojuopottelujuhlista helpommalla. Ja päästään kokeilemaan inssien autuuttakin. Onpahan oikein mahtava juttu.
Marraskuu on kyllä ylivoimaisesti pahin kaikista kuukausista. Onneksi se on kuukauden päästä ohi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)