Haaveilua

Oviksen jälkimainingeissa vasemman puolen munasarjan kohdilta jomottelee.... Olisikohan siellä jättimäiset kaksi keltarauhasta? Voisiko olla niin, että myös se pikkuisempi rakkula olisi toden totta ehtinyt mukaan Pregnyl-buustiin...

Olen saanut itseni jo pari kertaa kiinni haaveilemasta onnistumisesta. Jos nyt vihdoin kahdeksastoista kerta toden sanoisi ja olisi meidän vuoro? Jos toinen munista edes hedelmöittyisi, vielä kiinnittyisikin näiden jomottelevien keltarauhasten vahvistamaan limakalvoon ja kokisi itsensä siinä niin mukavaksi, että jatkaisi jakautumistaan ihan oikeaksi ihmiseksi asti...

Ja täysin absurdi haave on myös hiipinyt mieleen, voisiko niitä tulla oikeasti kaksi?? Ajatelkaa, kaksoset? Joka tapauksessa meillä on nyt tuplamahdollisuus tällä kertaa, ikään kuin kostoksi kaikista niistä pitkistä kierroista, jotka on vähentäneet meidän onnistumiskertojen määrää näiden melkein parin vuoden aikana.

Tuplaonnistuminen tuntuu nyt juuri yhtä todennäköiseltä kuin seitsemän oikein lotossa. Mahdollista, muttei millään tapaa todennäköistä.

Pregnyl

Kiitos kommentista Sissi. Ajattelin tuutata eetteriin tästä ihan erillisen postauksen, niin löytyy sitten myöhemmin tarvittaessa.

No niin, eilen tuli sitten pistettyä Pregnyl. Mies tavasi ohjeita ja minä toteutin. Koko systeemi oli aika monivaiheinen eri neuloineen ja sekoitteluineen. Ampullien katkaisu sujui hyvin ja sekoittelut myös. Ainoa haaste tuntui olevan ilmakuplien saaminen pois ruiskusta.

Itse pistäminen tuntui rutkasti ikävämmältä kuin Puregonin. Neula on paljon isompi ja pistettävää on määrällisesti enemmän. Ei se kokonaisuutena silti paha ollut. Pistämisen jälkeen pistokohtaa kirveli hiukan. Etukäteen pistäminen tuntui kuitenkin pahemmalta kuin jälkikäteen.

Koska vauvoja ei tehdä niillä pistoksilla, niin illalla sitten tartuttiin tuumasta toimeen. Tänään ja huomenna sitten varmistellaan. Ihan vaan lääkärin määräyksestä ;)

Toiveet onnistumisen suhteen vaihtelevat edelleen päivästä toiseen. Nyt juuri tätä kirjoittaessa on taas luottavainen fiilis, että saatetaan jopa onnistua. Jos ei nyt niin vaikka sitten jo ensi kierrossa. Eikä ole kauaakaan siitä, kun olo oli täysin epätoivoinen ja surkea. Eilen taas tuntui siltä, että meidän on PAKKO onnistua! Haluan äidiksi, haluan kokea raskauden ja synnytyksen, haluan päästä neulomaan pieniä nuttuja ja tumppuja, haluan valita vaunuja, sittereitä, vaatteita. Haluan tämän kaiken mahdollisimman pian, HETI!

Ja ken ei halua lukea eritteistä, niin lopettaa tämän postauksen lukemisen nyt.
Eilen tuli myös aamupäivällä runsaasti sitkeää limaa, joka lienee tulkittavissa "limatulpaksi". Illalla taas valkkari oli niin vetistä, että ajattelin, että oon tullut niin vanhaksi, että kärsin jo virtsankarkailusta.

Oioi OI

Palasin juuri kolmannesta OI seurantaultrasta (takaisin töihin, joopa joo). Kauhea määrä informaatiota tuli kerralla ja pakko heti kirjata muistiin. Nyt vasemman puolen follikkeli oli kasvanut niin, että se oli noin 16,8 mm. Lisäksi viereen oli ilmaantunut toinen vähän pienempi folli. Limakalvon paksuus oli noin 7 mm.

Ohjeistuksena vielä yksi puregon-pistos, eli 50 IU tänään klo 17:15, kuten muinakin päivinä. Sitten huomenna illalla 5000 IU Pregnyl. Pikaisesti mulle näytettiin, että miten pregnyl sotketaan ja kai siitä selviän, kun luen ohjeet huolella. Pregnylistä noin puolentoista vuorokauden kuluttua pitäisi ovulaation olla kohdilla. Lääkäri siis ohjeisti jumppailemaan torstaina aamulla, tai ke-illalla tai to-illalla. Noh, katsotaan nyt, miten jumpatuttaa :)

Seuraavassa kierrossa ilmoitan heille soittoaikana tuloksesta joka tapauksessa. Jos tuloksena on plussa, varataan alkuraskauden ultra. Jos tulos on taas nega, niin Puregon 50 IU/pv pistokset aloitetaan jo kp 3.

Omasta mielestä follin kasvu oli edelleen aika vähäistä, mutta tämä lääkäri (joka oli siis eri kuin viimeksi) oli sitä mieltä, että kun folli on yli 17 mm, niin sitten voidaan olettaa, että sen sisällä on munasolu. Viime lääkäri sanoi, että noin 18-20 mm tavoitellaan. hmmm.... noh oli miten oli, jännittävintä on se, että saattaa olla, että se toinenkin muna ehtisi vielä kyytiin :) Melko hurjaa ajatella, että meillä olis tavallaan ehkä tuplamahdollisuus! Vou.

2 mm edistys

Kävin tänään toisessa OI-seurantaultrassa. Johtofolli oli kasvanut kolmessa vuorokaudessa hurjat 2 mm ja oli nyt siis vain 14 mm... Lääkäri sanoi, että pitäisi olla ennemmin parissa päivässä 3 mm. Limakalvo oli paksuuntunut saman verran, eli oli nyt sen 6 mm. Piikittäminen jatkuu ja seuraava ultra on sitten taas maanantaina. Silloin selviää "onko se rakkula kasvanut siellä, eli kannattaako sitten irrotuspiikkiä pistääkään".

Pettymys on päällimmäisenä mielessä. Piikittely ei tuokaan mitään etua "tavalliseen kiertoon" verrattuna. Tuli olo, että tässä tuhraantuu rahat, vaivalla kerätyt ylityötunnit ja mielenterveyskin. Millaiseksi tämä rumba vielä muuttuu? Tässä vaiheessa on kuitenkin pelin panokset vasta aika pieniä jatkoon verrattuna.

Millä ihmeen ylityörupemilla ihmiset saa hoidettua IVFiä yms?? Mun pelkkä OI tuntuu vaativan jo kaikki liikenevät resurssit. Tunteet on pinnassa ja on oikeastaan ihan hyvä, että on perjantai ja pääsin ajoissa kotiin sairaalasta.

Tämä on ihmeellistä vuoristorataa. Maanantaista keskiviikkoon oli ihan hyviä päiviä ja nyt taas eilen ja tänään kaikki tuntuu taas ihan ylitsepääsemättömän raskaalta. Toivoisin myös, että tämä kaikki päättyisi pian. Mutta eihän sitä voi tietää...

Ihmisen aihio?

Eilen hipsin kesken seminaaripäivän sairaalalle ultrattavaksi. Takana oli viisi kertaa 50 IU pistosta. Etukäteen olin ajatellut tuntemusten perusteella, että ehkä VIHDOIN vasemmalla puolella jotain on tapahtumassa.

Näin olikin. Vasemmalla puolella oli 1 kpl 12 mm follin alku. Ja toinen vähän pienempi folli. Oikealla ei näkynyt oikeen mitään. Limakalvon paksuus oli 4 mm, mikä on kuulemma "vielä ohut".

Piikitykset siis jatkuu, kiikutin toisen satasen apteekkiin ja hain 300 IU lisää puregonia. Seuraava seuranta on sitten perjantaina ja sen jälkeen katsotaan, että millä aikataululla sitten pistetään "sellainen piikki, joka sitten kypsyttää ja irrottaa sen munasolun"... en viitsinyt sanoa, että joo, pregnyl, se inhottava isoneulainen, joka pitää sekoittaa itse.

En oikein tiedä mitä ajattelen tuloksesta, ihan hyvä se kai on. Jotenkin sairaalasta lähtiessä tuli sellainen luottavainen olo, että ehkä tästä saadaan ihan oikea munasolu aikaiseksi joka voi sitten jopa hedelmöittyä! Ihan hullua ajatella, että siellä on nyt pieni 12 mm vesikello mahassa, jossa on 1 solu, joka kenties voisi olla kokonaisen ihmisen aihio...

Olen miettinyt ja tutkiskellut ja pohtinut, että aiheuttaako Puregon jotain fyysisiä oireita. Pohdinnoissani olen tullut siihen tulokseen, ettei ne kai aiheuta. Jotenkin alavatsa on sellainen kova, vähän turvonnut, mutta luulen, että se johtuu kyllä ennemmin ruoasta kun puregonista.

Piikki ja pihalle

Ensimmäinen pistos takana. Ei ollut paha. Neula ja annos on tosi pieni ja pistäminen oli helppo toimenpide. Reipas tyttö. Tästä kyllä selvitään. On tässä kuitenkin sen verran kikkailuseuraamuksia, että sopii toivoa, että tästä on jotain hyötyä...

Ensimmäinen kikkailu on jo heti huomenna, kun meillä on TYKY-päivä koko päivän. En saanut junailtua itseäni "omalla kyydillä" pelipaikalle, jolloin olisin myös voinut itse päättää siitä, milloin pääsen kotiin. Menen kimppakyydillä, mutta kuulemma muidenkin pitää tulla ajoissa kotiin. Toivoa siis sopii, että ehdin kuudeksi kotiin piikille.

Lauantaina onkin sitten seuraava haaste: hääbileet mökkiolosuhteissa. Kesken kemujen täytyy muistaa miehen kanssa hipsiä nurkan taakse ja hoitaa homma kotiin.

Tämän hetken fiiliksiä ei lainkaan helpota naamakirjan raskausuutiset, joita on tullut viime päivinä kaksi. KAKSI! Onneksi molemmat ovat niin kaukaisia tuttuja, ettei minun tarvitse kohdata heitä. Sen vaan tietää, että kohta on taas luvassa lisää loppuraskauden valitusta, syntymäuutisia (niitä senttejä ja grammoja ja ah miten suloista ja ihanaa blaablaablaa) ja paljon paljon valokuvia.

Lisäksi jouduin tänään tapaamaan työtutun, joka on kuukauden päästä jäämässä äitiyslomalle. Ja niin... ...viikonlopun häissä ainakin morsian on jo pitkällä raskaana... Kuinka moni muu, selvinnee lauantaina. huoh.

Taidan lähteä hirvikärpäsjahtiin koirien ja miehen kanssa.

Piikki lihassa

Piikittely alkaakin jo torstaina, kierron päivänä 4. Ensimmäinen ultra sopii sopivasti työmatkan lounastauolle, satun nimittäin olemaan ultrapäivänä sairaalakaupungissa työreissulla ja voin livahtaa "kätevästi" lounastauolla ultraan. Ainakin kätevämmin jos ei sentään kätevästi. Työpaikalta käsin ultrareissuun menee vähintään 2,5 tuntia... Siinä joutuu jo vähän selittelemään ja väistelemään yliuteliaiden työtoverien tuijotuksia.

Piikittelyjen aloitus ahdistaa ja pelottaa ja jännittää. Enemmän kuin varsinaista piikin työntämistä mahanahkaan jännitän sitä, miten kauan tätä vielä kestää?
Kestääkö pää?
Kuinka kauan?
Mitä sivuvaikutuksia puregonista tulee?
Ja ahdistaa tietysti myös ajatus siitä, että miksi me ei vaan voida tulla raskaaksi?
miksi me vaan ei voitais onnistua?
Miksi niin monet muut muttei me?
Toisaalta turha rutista, kun niin moni muu paljon pitempään odottanut ja enemmän paskaa vastaanottanut on "ennen meitä vuorossa"... Eipä tässä hommassa kyllä ole ennenkään vuoronumeroja jaeltu.

Luin Anna-Kaisa Hakkaraisen kirjan "Ihmeet tapahtuvat muille" eilen loppuun. Selittämättömästi lapsettoman tarina oli tiiviisti, mutta koskettavasti kerrottu ja alkutaival muistutti paljon (ehkä liikaakin) tätä tietä, mitä me olemme kulkemassa. Pelottaa että meidän tiestä tulee samanlainen, yhtä pitkä, raskas, kallis ja lopulta tulokseton. Jos sen vaan voisi tietää nyt jo, niin en lähtisi koko piikittelyhommaan. Yrittäisin säästää itseäni, luopua ajatuksesta ja siirtää katseen muihin tapoihin hankkia lapsi.

Mutta halu ja tarve saada oma lapsi on kuitenkin vielä (pitkään) niin voimakas, etten voisi kuvitella kuitenkaan luopuvani siitä. En pystyisi. Vastahan me aloitimme. Jossain vaiheessa on sitten mietittävä, että mitä kaikkea on valmis uhraamaan tämän projektin eteen. Kuinka syvälle suohon on upottava ennen kuin sieltä pääsee pois?

Keskivertoa pahempi maanantai

Niinhän siinä kävi, ettei ryppymunasta tullut vauvaa. Taaskaan. Tyhmänä sitä ehti tietysti taas hitusen toivoa... Onneksi vaan hitusen, mutta kuitenkin sopivasti liikaa niin että kyllä aika syvältä raapaisi taas kun tuttu jomottelu alaselässä ja polttelu vatsassa alkoi.

Päivän kruunasi tieto, että hyvä ystäväni, useita keskenmenoja ja yhden täysiaikaisen menehtyneen vauvan äiti on jälleen saattanut yhden tähden taivaalle. Hetken ilo oli kääntynyt keskeytyneeksi keskenmenoksi.

Tässä lotossa ei taida mennä voitot niitä eniten toivoville.

Kaipa tästä taas noustaan tolpilleen ja valmistaudutaan kohti perjantaina alkavia piikittelyjä. Ei tän näin pitänyt mennä, mutta menköön nyt sitten.

Tunnustus

Kirppu kiittää Pikku hiirtä tunnustuksesta. Tunnustukseen kuuluu sen jakaminen edelleen seitsemälle muulle. Omalta osaltani jaan tunnustuksen riippumatta siitä, kuka sen on saanut jo. Näiden seitsemän blogin käänteitä seuraan säännöllisesti ja erityisellä tutkalla:

1. Elämän alku ja Sissi: Voi, miten samanlaisia ollaankaan, välillä tuntuu kuin lukisi omaa tekstiään.

2. Hiirenkorva: vaikka sain tunnustuksen täältä, voin sen hyvin palauttaa saman osoitteeseen. Hiirelän tapahtumia olen seurannut jo pitkään ja toivon sinne pikaista onnistumista. Alkaisi olla jo sen aika, vaikka toki on niin, ettei tässä hommassa taida olla vuoronumeroita...

3. Sydänjää: Ensimmäisiä lapsettomuusblogeja, jonka löysin, luin ja olen jäänyt seuraamaan tarinaa. Sinnekin kuuluisi tulla välillä hyviäkin uutisia. Sellaisia jotka saisi myös pitää, eikä niitä vietäisi heti pois.

4. Tuuli: Maailmanmatkaaja, ihanasti kirjoittava ja kommenteissaan uskomattoman kannustava Tuuli. Hyvää matkaa siellä maailmalla, pitäköön pikkuinen kiinni vauhdikkaasta emostaan!

5. Caudensia: Kuuraisen vauvaprojektimme vetäjä. Tuttuja tunteita velloo sielläkin. Toivotaan, että projektista tulee tuottoisa. Sitä paitsi tuo "Mökö on pieni, Mököä ei vielä ole" on vaan niin suloisen karun sympaattisen ihana otsikko, että muisk.

6. Riepunen: Keskusteluvertaistukeani "vauvakanavalta". Riepusen matkaa tulee seurattua myös keskusteluissa ja toisaalta blogissa. Perästä tullaan!

7. Ex-haikaranpelätin: Niinikään ensimmäisiä blogeja, joita aloin aikoinaan seuraamaan, jo kauan ennen omaa blogiani. Hiljaisena lukijana olen seurannut Haikaranpelättimen pitkää matkaa. Nyt uskaltaa jo lähettää onnitteluja tuoreelle perheelle.

Sitten kuuluisi kertoa itsestään seitsemän asiaa:
1. En ole mistään kotoisin. Olen syntynyt Lapissa, kasvanut maamme ihanassa pääkaupungissa, muuttanut työni perässä neljä vuotta sitten pikkupaikkakunnalle (henkisesti) kauas perheestä ja ystävistäni ja yrittänyt sopeutua. Täällä on paljon hyvää, mutta kaipaan kaupunkiin.

2. Olen tavannut tulevan aviomieheni täällä korvessa. Molemmat olemme työn perässä muuttaneita outolintuja. Ammattimme ovat täällä julkisia, joten "kaikki tuntevat apinan, mutta apina ei tunne ketään" tilanteet ovat meille tuttuja.

3. Koiria pyörii jaloissa kaksi ja ne ovat minulle aina vaan tärkeämpiä. Koirien onni ja elämänilo on niin luonnollista ja siinä on jotain, mistä meidän ihmisten pitäisi ottaa oppia. Koirat saavat minut hymyilemään kun olen surullinen ja ulos metsään kun tekisi mieli käpertyä sänkyyn.

4. Ympäristö on minulle henkireikä, pakotie ja työnantaja.

5. Käsityöt toimivat tehokkaana aivotyön vastapainona. Joskus haaveilen, että entä jos voisinkin elättää itseni käsityöläisenä, mutta eipä siitä taida leipä irrota. Pysyköön vastapainona ja harrastuksena.

6. Suhteeni työhöni on ristiriitainen. Työ vastaa koulutustani ja on juuri sellaista luonteeltaan mitä toivoisin. Työkaverit ovat kivoja. Silti haluaisin täydennyskouluttautua, ehkä jopa vaihtaa alaa. Ehkä ainoa vika työssäni on, ettei se mahdollista kaupungissa elämistä.

7. Meillä on "liian iso" talo. Eli jatkuvasti vierashuone muistuttaa siitä, mitä ei ole. Iso piha huutaisi hiekkalaatikkoa ja leikkimökkiä, mutta eihän niitä voi hankkia, kun ei ole kelle hankkia.

Sunnuntain hesari

njooh... vajaa viikko vielä piinapäiviä jäljellä. Tunteet heittelevät vähän aallonharjalta aallonpohjalle ja takaisin.

Viime sunnuntaina nautiskelin Helsingin sanomien sunnuntainumeroa. Tuttuun tapaani selailin kuolinilmoituksia (kieroutunuttako?) ja silmiini osui yksi vastasyntyneen ilmoitus. Pala nousi kurkkuun kun ajattelin sitä vanhempien tuskaa, joka yksinkertaisen koruttomasta ilmoituksesta kuvastui. Mieleeni tuli ne kaksi käpy-perhettä jotka tunnen.

Muutamaa sivua myöhemmin oli sunnuntaisivuilla juttu lapsettomuudesta. Se oli niitä juttuja, jossa lapsettomuus ei ollut päättynyt biologisen lapsen saantiin. Olen huomannut, että lapsettomuudesta kirjoitetaan jonkin verran nykyään valtamedioita myöten. Ilmiö alkoi naistenlehdistä ja on nyt saavuttanut ihan suuretkin päivittäismediat. Monet lapsettomuudesta kertovat artikkelit kertovat kuitenkin onnellisia tarinoita siitä, kuinka pitkä odotus on palkittu.

Itse lapsettomuuden kanssa painivana ja etenkin muiden pitkänpitkän taipaleen kulkeneita seuraavana tiedän, ettei kaikki tarinat lopulta pääty onnellisesti. Hesarin jutun nainen oli päättänyt päästää hoidoista irti ja olivat miehensä kanssa adoptioprosessissa. Nainen on Anna-Kaisa Hakkarainen, joka on julkaissut kirjansa "Ihmeet tapahtuvat muille". Juttu sai kyyneleet kihoamaan silmiini jo toistamiseen lehden luvun lomassa. Selittämätön lapsettomuus(kaan) ei aina pääty onnellisesti.

Lehdenluvun jälkeen jäin työstämään meidän tilannetta. Totesin, että teemme sen mitä voimme. Kestämme (tai yritämme kestää) sen aiheuttamat rasitukset. Tuemme toisiamme ja yritämme muistaa elää myös elämää. Lapsettomuus on kriisi ja siitä selviytymiseen tarvitsemme tukea, vertaistuki on siinä korvaamatonta.

Liitin meidät pariskuntana lapsettomien Simpukka-yhdistykseen ja tilasin sitä kautta myös Hakkaraisen kirjan. Samaan syssyyn tilasin myös psykoterapeutti Alice Domar'n kirjan "Conquering infertility", jossa käsitellään lapsettomuuden vaikutuksia elämän eri osa-alueisiin. Kirjat tulivat eilen ja pian pääsen niiden kimppuun.

Puuskan jälkeen päätettiin hääpäivä ensi maaliskuulle. Naimisiin mennään silloin, oli mahaa tai ei. Nyt varattuna on jo tärkeimmät osiot ja juhlien kulku alkaa muotoutua meidän näköiseksi. Näin ne asiat kai sitten vaan järjestyvät jos-elämästä ihan oikeaksi elämäksi riippumatta siitä miten meidän tarina sitten joskus päättyy.