RV 20+1
Yksi rajapyykki tässä raskaudessa on taas saavutettu. Puolimatkan raja oli eilen ja tänään ollaan siis jo raskauden jälkimmäisellä puoliskolla. Raskaus näkyy, muttei ole vielä(kään) mikään itsestäänselvyys satunnaiselle vastaantulijalle. Maanantaina olin tanssitunnilla (itämainen tanssi), kahden viikon tunnit olikin jäänyt väliin. Nyt raskaus oli niin ilmeisesti näkyvissä, että vitsailtiin porukalla että myttynen tulee merisairaaksi, kun harjoiteltiin vatsan undulaatioita.
Olen koko raskauden ajan voinut erinomaisen hyvin. Tuntuu hassulta, kun ihmiset kysyvät, että miten olen voinut. Ihan kuin pitäisi olla jotain vaikeuksia? No, hyväähän ihmiset vain tarkoittavat ja samaa kyselen itsekin, jos kuulen, että joku on raskaana. Pari kertaa on tullut niitä harjoitussupistuksia, sikäli mikäli ne niitä on. Ensimmäinen kerta oli hiihtolenkin jälkeen iltakävelyllä ja toinen jäällä tehdyn pidemmän kävelylenkin (lumessa tarpomisen) jälkeisenä päivänä. Molemmat menivät kyllä ohi itsestään ennen kuin ehdin huolestua.
Iltaisin teen rutiinisti parin kilometrin kävelyn koirien kanssa ja usein tarkoituksella pyrin kävelemään aika vauhdilla. Toistaiseksi vauhti ei juuri ole hidastunutkaan. Ulkona tulee sellainen olo, että tekisi mieli jatkaa ja jatkaa, tehdä vielä tuosta lisäluuppi reittiin. Välillä olen koukannutkin lisämetrejä, mutta tällä viikolla on ollut niin liukasta ja siksi ahdistavaa kävellä, että olen tyytynyt peruslenkkiin. Pikkuhiljaa huomaan hengästyväni helpommin. Ei niinkään kävellessä, mutta esim. työpaikan portaissa tuntuu, että ylhäällä pitää hetki hengähtää ennen kuin jatkaa matkaa. Siitä tulee vähän mummo-fiilis, mutta kai se kuuluu tähän raskauteen. Ehkä se onkin mamma-fiilis. :)
Töissä on alkanut auttamatta lähtölaskenta. Jotenkin koitan taistella sitä vastaan, mutta toisaalta tekisi mieli luovuttaa. Oman projektini viimeisiä toimenpiteitä viedään ja ne haluan hoitaa kunnolla. Muiden toimista alan pikkuhiljaa huomata, että olen jäämässä pois. Uusien hankkeiden aloituspalaverien osallistujiin en kuulu enää, mikä vähän vaivaa, sillä tulee ulkopuolinen olo. Meillä on kuitenkin niin pieni työyhteisö, että helposti jää ulkopuoliseksi. Asian laitaan täytynee vaan tyytyä... hoidan omat hommani ja käytän lopun ajan sitten vaikka lorvimiseen, jos minua ei haluta enää mukaan uusien asioiden miettimiseen. Ensi viikolla minulla on kehityskeskustelu ja aion kyllä nostaa esiin sen, että toivoisin olevani tasavertainen osa työyhteisöä loppuun saakka. Kehityskeskustelussa toivottavasti selviää myös tuo loman alku.
Edelleen jaksan joka päivä olla kiitollinen siitä, että saan aloittaa tämänkin päivän raskaana. Tuntuu ihmeelliseltä, että myttynen on jo pöydälläni makaavan viivottimen mitoissa! Ensimmäisen kerran, kun hänet näin, oli mittaa kuitenkin hurjat 10 mm. Tuntuu ihan käsittämättömältä ajatukselta, että sisälläni on pienen pieni ihminen. Hän kasvaa ja kehittyy, vain tullakseen tähän maailmaan joskus. Ihan huikeaa. Välillä pelkään, että tämä loppuu. Pelko on kuitenkin jo erilaista kuin alkuun. Se ei salpaa hengitystä, eikä ole koko ajan läsnä. Tiedän, että aina voin kuunnella vatsan elämää dopplerilla ja pian niitä liikkeitäkin kai alkaa jo säännöllisemmin tuntua. Tällä viikolla olen parinakin iltana kiusannut myttystä kuuntelemalla sydäntä ja liikehdintää dopplerin avulla. Siinä kuunnellessa ylitse vyöryy valtaisa onnen tunne. Meidän myttynen. :)
Rakenneultrakin lähenee, siihen on alle kaksi viikkoa!
perjantai 25. maaliskuuta 2011
torstai 24. maaliskuuta 2011
Aborttikeskusteluun
Katsoin aamulla aamu-tv:stä keskustelua abortista. Haastateltavana oli abortin kokeneita tutkinut ja aiheesta kirjan kirjoittanut psykologi. Psykologi oli omistautunut näkökulmalle, jonka mukaan abortin tehneitä ei pitäisi syyllistää.
Itse tunnustaudun kyllä siihen joukkoon, joka ei noin vain hyväksy aborttia. Tottakai tilanteessa. jossa raskaus on hyväksikäytön, raiskauksen tai ehkäisyn pettämisen seurausta, ilman muuta hyväksyn raskauden keskeyttämisen, jopa ennemmin kuin lapsen pitämisen.
Kuitenkin eilisissä lehdissäkin uutisoitiin sitä, kuinka abortti on yleistynyt ehkäisykeinona ja saattaa olla, että samoille henkilöille tehdään abortti useita kertoja vuodessa! Ajatuskin tällaisesta toiminnasta saa minut kiehumaan. Aamu-tv:ssä haastateltu psykologi oli sitä mieltä, että "myös sellaisilla henkilöillä, jotka eivät ole käyttäneet ehkäisyä, raskaus voi olla ei-toivottu... ...Syyllistämisestä pitäisi päästä eroon, koska abortti on aina raskas kokemus."
Voi olla joo, mutta eikös se ole niin, että näitä asioita pitäisi vähän miettiä etukäteen? Pitäisikö mun oikeasti ymmärtää ja hyssytellä sellaisia abortin kokeneita, jotka jatkavat sukupuolielämäänsä ilman ehkäisyä ja käyvät sitten abortissa jos sattuvat tulemaan raskaaksi? Tai vaikka parisuhteessa eläviä, jotka eivät käytä ehkäisyä, mutta eivät ole valmiita lapseenkaan? Haloo! Olenko ainut, jota tällainen ihmisten tyhmyyden ja ajattelemattomuuden hyssyttely kiehuttaa?
Lapsettomuus on jättänyt jälkensä. Tässä(kin) tilanteessa ulkopuolisena on helppo huudella ja moralisoida, mutta kaikkea ei vaan voi käsittää...
Itse tunnustaudun kyllä siihen joukkoon, joka ei noin vain hyväksy aborttia. Tottakai tilanteessa. jossa raskaus on hyväksikäytön, raiskauksen tai ehkäisyn pettämisen seurausta, ilman muuta hyväksyn raskauden keskeyttämisen, jopa ennemmin kuin lapsen pitämisen.
Kuitenkin eilisissä lehdissäkin uutisoitiin sitä, kuinka abortti on yleistynyt ehkäisykeinona ja saattaa olla, että samoille henkilöille tehdään abortti useita kertoja vuodessa! Ajatuskin tällaisesta toiminnasta saa minut kiehumaan. Aamu-tv:ssä haastateltu psykologi oli sitä mieltä, että "myös sellaisilla henkilöillä, jotka eivät ole käyttäneet ehkäisyä, raskaus voi olla ei-toivottu... ...Syyllistämisestä pitäisi päästä eroon, koska abortti on aina raskas kokemus."
Voi olla joo, mutta eikös se ole niin, että näitä asioita pitäisi vähän miettiä etukäteen? Pitäisikö mun oikeasti ymmärtää ja hyssytellä sellaisia abortin kokeneita, jotka jatkavat sukupuolielämäänsä ilman ehkäisyä ja käyvät sitten abortissa jos sattuvat tulemaan raskaaksi? Tai vaikka parisuhteessa eläviä, jotka eivät käytä ehkäisyä, mutta eivät ole valmiita lapseenkaan? Haloo! Olenko ainut, jota tällainen ihmisten tyhmyyden ja ajattelemattomuuden hyssyttely kiehuttaa?
Lapsettomuus on jättänyt jälkensä. Tässä(kin) tilanteessa ulkopuolisena on helppo huudella ja moralisoida, mutta kaikkea ei vaan voi käsittää...
tiistai 22. maaliskuuta 2011
Katse kohti tulevaa?
19+5
Raskauden puoliväli on enää kahden yön päässä. Pikkuhiljaa sitä alkaa pään sisällä ja ulospäinkin ajatella asioita yhä enemmän KUN kuin JOS.
Eilen juteltiin miehen kanssa kesän lomista. Heillä oli töissä tullut lomalistat, johon pitäisi sijoittaa kesälomatoiveet. Suunniteltiin siis pintapuolisesti tulevaa kesää ja mietittiin milloin ne isyysvapaat sitten pidettäisiin. Jännittävää! Päädyttiin nyt siihen, että mies toivoo kesälomaansa sinne loppukesään. Niin, että se ulottuisi lasketun ajan molemmille puolille. Isyyslomaa voisi sitten jatkaa viikon verran tarvittaessa kesäloman perään ja käyttää loput pari viikkoa isyyslomasta sitten kun myttynen on jo vähän isompi, myöhemmin syksyllä tai joulun aikaan.
Oman äitiyslomani alku on 7.7. Sitä ennen pidän kesälomaa. Se kuinka paljon pidän lomia ennen mammaria, on vielä sopimatta omalla työpaikalla. Toivoisin, että voisin pitää vain kaksi viikkoa nyt ja säästää loput kolme sitten keväälle miehen isäkuukauden aikaan. Epäilen kuitenkin että onko se mahdollista, kun isäkuukausi alkaa vasta 3.5.2012 ja edelliset lomathan pitäisi pitää huhtikuun loppuun mennessä... Saa nähdä "täytyykö" mun pitää jo ennen äitiyslomaa kaikki kesälomani pois ja olla sitten jotenkin palkattomalla lomalla tai seuraavan vuoden lomalla tms sitten isäkuukauden aikana. Hmm...
Mietityttää voikohan äitiysloman tai vanhempainvapaan keskellä lomailla ja siirtää siten myöhäisempään noita perhevapaita. Mietityttää myös, miten oma pääkoppa kestää olla yksin kotona melkein kaksi kuukautta ennen kuin miehen kesäloma alkaa tai myttynen saapuu.
Toivottavasti jo seuraavalla neuvolakerralla ensi maanantaina olisi juttua näistä perhevapaista. Tuntuu, ettei systeemi ole itselle ihan selvä ja olisi hyvä jos neuvolassa voisi vähän jutella eri vaihtoehdoista.
Joka tapauksessa myttynen alkaa muuttua todeksi pikkuhiljaa. Moulin rougessa koetun onnenpotkun jälkeen en ole tuntenut liikkeitä, mutta kiitos dopplerin, tiedän, että sydän siellä ainakin hakkailee ja jonkinlaista jumppailua ainakin iltaisin on käynnissä. Tuntuu häikäisevältä ajatella, että myttynen on jo yli 25 cm pitkä ja näyttää ihan oikealta pieneltä vauvalta. Meidän vauvalta.
Raskauden puoliväli on enää kahden yön päässä. Pikkuhiljaa sitä alkaa pään sisällä ja ulospäinkin ajatella asioita yhä enemmän KUN kuin JOS.
Eilen juteltiin miehen kanssa kesän lomista. Heillä oli töissä tullut lomalistat, johon pitäisi sijoittaa kesälomatoiveet. Suunniteltiin siis pintapuolisesti tulevaa kesää ja mietittiin milloin ne isyysvapaat sitten pidettäisiin. Jännittävää! Päädyttiin nyt siihen, että mies toivoo kesälomaansa sinne loppukesään. Niin, että se ulottuisi lasketun ajan molemmille puolille. Isyyslomaa voisi sitten jatkaa viikon verran tarvittaessa kesäloman perään ja käyttää loput pari viikkoa isyyslomasta sitten kun myttynen on jo vähän isompi, myöhemmin syksyllä tai joulun aikaan.
Oman äitiyslomani alku on 7.7. Sitä ennen pidän kesälomaa. Se kuinka paljon pidän lomia ennen mammaria, on vielä sopimatta omalla työpaikalla. Toivoisin, että voisin pitää vain kaksi viikkoa nyt ja säästää loput kolme sitten keväälle miehen isäkuukauden aikaan. Epäilen kuitenkin että onko se mahdollista, kun isäkuukausi alkaa vasta 3.5.2012 ja edelliset lomathan pitäisi pitää huhtikuun loppuun mennessä... Saa nähdä "täytyykö" mun pitää jo ennen äitiyslomaa kaikki kesälomani pois ja olla sitten jotenkin palkattomalla lomalla tai seuraavan vuoden lomalla tms sitten isäkuukauden aikana. Hmm...
Mietityttää voikohan äitiysloman tai vanhempainvapaan keskellä lomailla ja siirtää siten myöhäisempään noita perhevapaita. Mietityttää myös, miten oma pääkoppa kestää olla yksin kotona melkein kaksi kuukautta ennen kuin miehen kesäloma alkaa tai myttynen saapuu.
Toivottavasti jo seuraavalla neuvolakerralla ensi maanantaina olisi juttua näistä perhevapaista. Tuntuu, ettei systeemi ole itselle ihan selvä ja olisi hyvä jos neuvolassa voisi vähän jutella eri vaihtoehdoista.
Joka tapauksessa myttynen alkaa muuttua todeksi pikkuhiljaa. Moulin rougessa koetun onnenpotkun jälkeen en ole tuntenut liikkeitä, mutta kiitos dopplerin, tiedän, että sydän siellä ainakin hakkailee ja jonkinlaista jumppailua ainakin iltaisin on käynnissä. Tuntuu häikäisevältä ajatella, että myttynen on jo yli 25 cm pitkä ja näyttää ihan oikealta pieneltä vauvalta. Meidän vauvalta.
perjantai 18. maaliskuuta 2011
Melkoinen yhdeksästoista viikko
19+1
Huhheijaa, onpahan tapahtunut reilun viikon aikana vaikka mitä. Yhdeksästoista viikko osoittautui jännittävämmäksi aikoihin. Ei niinkään raskauden kannalta, vaan siksi, että vihdoin koitti kauan odotettu hääpäivämme. Astelimme miehen kanssa naimisiin ja mikäs sen parempaa, kuin rouvana jatkaa eloa eteenpäin. Juhlat onnistuivat yli odotusten ja juuri niin kuin oltiin suunniteltu. Vihkimisen jälkeen syötettiin sukulaiset hienosti ravintolassa ja loppuilta sujui pubibileiden merkeissä ystäväjoukon kanssa.
Lipittelin päivän alkoholitonta kuohuviiniä ja nautiskelin olostani. Päivä oli pitkä ja raskas, joten oikeastaan oli ihan mukavakin, ettei seuraavana päivänä ollut krapulasta tietoakaan. Yöllä ei tosin tullut paljon nukuttua, kun mietiskelin ihanaa päivää ja fiilistelin oloani.
Häiden jälkeen lähdettiin samoin tein häämatkalle. Pariisin kevät oli kaunis ja lämmin. Käveltiin PALJON! Niin paljon, että käveltyjen askelten määrän huomasi päkiöissä ja turvotuksessa. Kuohuviiniä ja sushia ilman jääminen oli ainoat, mitkä jäi vähän kaivelemaan muuten täydellisellä matkalla. Maha jatkaa kasvamistaan ja alkaa jo muistuttaa etäisesti oikeaa vauvamahaa. Ihana juttu.
Kaikesta ihanuudesta ykköseksi nousee kuitenkin myttysen häälahja, jonka hän toimitti keskiviikkoiltana. Istuimme Moulin rougessa illallisen jälkeen ja odottelimme kabareen alkua. Yhtäkkiä oikealla puolella alamahalla tuntui selvä muljaisu. Siinä se oli. Yhdeksännentoista viikon kruunuksi ensimmäinen tuntemani liike. Ei voinut kuin hymyillä. Heitettiin miehen kanssa ylävitoset sen kunniaksi. Sitten valot sammuivat, musiikki alkoi ja lava täyttyi tisseistä ja pepuista. :D
Huhheijaa, onpahan tapahtunut reilun viikon aikana vaikka mitä. Yhdeksästoista viikko osoittautui jännittävämmäksi aikoihin. Ei niinkään raskauden kannalta, vaan siksi, että vihdoin koitti kauan odotettu hääpäivämme. Astelimme miehen kanssa naimisiin ja mikäs sen parempaa, kuin rouvana jatkaa eloa eteenpäin. Juhlat onnistuivat yli odotusten ja juuri niin kuin oltiin suunniteltu. Vihkimisen jälkeen syötettiin sukulaiset hienosti ravintolassa ja loppuilta sujui pubibileiden merkeissä ystäväjoukon kanssa.
Lipittelin päivän alkoholitonta kuohuviiniä ja nautiskelin olostani. Päivä oli pitkä ja raskas, joten oikeastaan oli ihan mukavakin, ettei seuraavana päivänä ollut krapulasta tietoakaan. Yöllä ei tosin tullut paljon nukuttua, kun mietiskelin ihanaa päivää ja fiilistelin oloani.
Häiden jälkeen lähdettiin samoin tein häämatkalle. Pariisin kevät oli kaunis ja lämmin. Käveltiin PALJON! Niin paljon, että käveltyjen askelten määrän huomasi päkiöissä ja turvotuksessa. Kuohuviiniä ja sushia ilman jääminen oli ainoat, mitkä jäi vähän kaivelemaan muuten täydellisellä matkalla. Maha jatkaa kasvamistaan ja alkaa jo muistuttaa etäisesti oikeaa vauvamahaa. Ihana juttu.
Kaikesta ihanuudesta ykköseksi nousee kuitenkin myttysen häälahja, jonka hän toimitti keskiviikkoiltana. Istuimme Moulin rougessa illallisen jälkeen ja odottelimme kabareen alkua. Yhtäkkiä oikealla puolella alamahalla tuntui selvä muljaisu. Siinä se oli. Yhdeksännentoista viikon kruunuksi ensimmäinen tuntemani liike. Ei voinut kuin hymyillä. Heitettiin miehen kanssa ylävitoset sen kunniaksi. Sitten valot sammuivat, musiikki alkoi ja lava täyttyi tisseistä ja pepuista. :D
tiistai 8. maaliskuuta 2011
Perhevalmennus
17+5
Oltiin eilen miehen kanssa perhevalmennuksessa. En oikein osannut odottaa etukäteen mitään erityistä. Ajattelin, että itse valmennus on "lässytystä" sinänsä tärkeistä asioista, otsikkona kun oli odotusaika, vanhemmuus ja parisuhde.
Eniten toivoin, että siellä olisi muitakin. Neuvolasta sain aiemmin vihiä, että ainakin joku toinen pariskunta olisi tulossa paikalle. No, paikalla olikin kaksi muutakin pariskuntaa, muutaman viikon meitä perässä ja oli kyllä tosi mukavia molemmat. Hieno juttu! On mahdollista, että mulla on jotain seuraa sitten kun yksinäiset ajat kotona koittaa. Vaihdettiin myös yhteystietoja, koska kukaan ei tuntunut tietävän, että onko meillä jotain muitakin valmennuskertoja vielä edessä.
Itse valmennus käsitteli jo aika paljon lapseen ja perhe-elämään liittyviä juttuja ja minulle ne tuntui vielä turhan kaukaisilta. Jotenkin sitä ei vielä osaa niin konkreettisesti ajatella, että tämä kaikki johtaa siihen että meitä tulee olemaan joskus kolme tässä perheessä... Jotenkin en osaa vielä ajatella sellaisia asioita, kuin vuorovaikutusta vanhemman ja lapsen välillä tai kotitöiden jakamista sitten kun vauva on syntynyt.
Luulisin, että olisin hyötynyt valmennuksesta enemmän vähän myöhäisemmässä vaiheessa raskautta, sitten kun vauvan tulo tuntuisi edes vähän realistiselta tai konkreettiselta. Koska se sitten olisi? En kyllä tiedä... Vähän sulattelemista siis jäi, mutta kaikenkaikkiaan se oli ihan hyvä käynti.
Nyt alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että olen raskaana. Maha tuntuu turpoavan aika lailla. Etenkin sellaisina päivinä, jolloin mennä tohottaa aamusta iltaan, kuten eilen. Toiset äitiysfarkkuni ovat sellaiset aika tavallisten farkkujen näköiset joissa ei ole trikoista mahan yli vedettävää vyötäröosaa. Otin nämä käyttöön jossain rv 9-10 paikkeilla ja nyt alkaa tuntua, että ne puristavat, ainakin istuessa.
Mahan turpoamisesta huolimatta mitään liikkeisiin viittaavaa ei ole vieläkään tuntunut... Vielä jaksan EHKÄ odotella kärsivällisesti jonkin aikaa. No, toisaalta eipä taida olla vaihtoehtojakaan. Odotustahan tämä on.
Oltiin eilen miehen kanssa perhevalmennuksessa. En oikein osannut odottaa etukäteen mitään erityistä. Ajattelin, että itse valmennus on "lässytystä" sinänsä tärkeistä asioista, otsikkona kun oli odotusaika, vanhemmuus ja parisuhde.
Eniten toivoin, että siellä olisi muitakin. Neuvolasta sain aiemmin vihiä, että ainakin joku toinen pariskunta olisi tulossa paikalle. No, paikalla olikin kaksi muutakin pariskuntaa, muutaman viikon meitä perässä ja oli kyllä tosi mukavia molemmat. Hieno juttu! On mahdollista, että mulla on jotain seuraa sitten kun yksinäiset ajat kotona koittaa. Vaihdettiin myös yhteystietoja, koska kukaan ei tuntunut tietävän, että onko meillä jotain muitakin valmennuskertoja vielä edessä.
Itse valmennus käsitteli jo aika paljon lapseen ja perhe-elämään liittyviä juttuja ja minulle ne tuntui vielä turhan kaukaisilta. Jotenkin sitä ei vielä osaa niin konkreettisesti ajatella, että tämä kaikki johtaa siihen että meitä tulee olemaan joskus kolme tässä perheessä... Jotenkin en osaa vielä ajatella sellaisia asioita, kuin vuorovaikutusta vanhemman ja lapsen välillä tai kotitöiden jakamista sitten kun vauva on syntynyt.
Luulisin, että olisin hyötynyt valmennuksesta enemmän vähän myöhäisemmässä vaiheessa raskautta, sitten kun vauvan tulo tuntuisi edes vähän realistiselta tai konkreettiselta. Koska se sitten olisi? En kyllä tiedä... Vähän sulattelemista siis jäi, mutta kaikenkaikkiaan se oli ihan hyvä käynti.
Nyt alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että olen raskaana. Maha tuntuu turpoavan aika lailla. Etenkin sellaisina päivinä, jolloin mennä tohottaa aamusta iltaan, kuten eilen. Toiset äitiysfarkkuni ovat sellaiset aika tavallisten farkkujen näköiset joissa ei ole trikoista mahan yli vedettävää vyötäröosaa. Otin nämä käyttöön jossain rv 9-10 paikkeilla ja nyt alkaa tuntua, että ne puristavat, ainakin istuessa.
Mahan turpoamisesta huolimatta mitään liikkeisiin viittaavaa ei ole vieläkään tuntunut... Vielä jaksan EHKÄ odotella kärsivällisesti jonkin aikaa. No, toisaalta eipä taida olla vaihtoehtojakaan. Odotustahan tämä on.
perjantai 4. maaliskuuta 2011
Supistuksia?
17+1
Eilen käynnistyi taas uusi viikko. Kahdeksastoista! Joka viikko jaksan ihmetellä samaa, että miten voin olla jo näin pitkällä. Kuinka onnekas olenkaan, että olen saanut tietää ja tuntea olevani raskaana jo 15 viikkoa. Välillä aika matelee ja jännitän, että onko kaikki hyvin. Sitten taas tuudittaudun ajatukseen, että kaikki on kunnossa ja aika kuluu nopeasti.
Maha tuntuu kasvavan joka päivä. Toissailtana kävi ikäväntuntuinen juttu, kun kävin koirien kanssa iltakävelyllä. Olin aiemmin päivällä töiden jälkeen käynyt pitkästä aikaa hiihtelemässä. Suksin suolle, kuten tapaan sanoa. Laitoin metsäsukset alle, otin koirat mukaan ja lähdettiin hiihtelemään omia polkujamme metsään. Lunta oli paljon ja suksia sai välillä nostella lumen alta. Koirilla oli täysi työ päästä hangessa eteenpäin. Hiihtolenkki oli ihana, sain nauttia päivän viimeisistä auringonsäteistä luonnon helmassa. Lenkin jälkeen ei tullut mitään ihmeellisiä mahatuntemuksia. En ainakaan huomannut. Illalla sitten ajattelin, että teen koirien kanssa hyvin lyhyen "kakkalenkin". Puin toppahousut, ne samat joita olen koko talven pitänyt. Vetoketju piti kuitenkin avata, että "mahduin" kumartumaan ja sitomaan kengännauhat. Lähdin käpöttelemään pikkulenkkiä ja heti kun lähdin liikkeelle, alkoi mahassa tuntua tosi ikävälle. Ei sattunut, mutta tuntui tosi häijyltä. Puolimatkassa pikkulenkkiä piti avata housut ja pysähtyä ja kumartua hetkeksi. Loppumatka sujui hitaasti töpötellen.
Lenkin jälkeen oli vähän kurja mieli. Tuntemukset pelottivat, vaikka helpottivat heti kun avasin mahaa puristavat housut ja pysähdyin. Ne myös loppuivat kun pääsin sisälle ja sohvalle lepuuttamaan. Näin jälkikäteen ajatellen luulisin, että ne olivat jonkinlaisia harjoitussupistuksia.
Eilen en edes yrittänyt enää laittaa toppahousujen vetoketjua kiinni. Kyllä se maha kasvaa, vaikkei sitä vielä aamuisin otetuista kuvista kovin selvästi huomaakaan. Lisäsin kolmen viikon välein mahakuvia raskauden eteneminen -sivulle.
Kunpa pian tuntuisi liikkeitä. Kovasti toivoisin jo jotain merkkejä... Meillä on rakenneultra vasta rv 22+0, siihen tuntuu olevan ikuisuus.
Eilen käynnistyi taas uusi viikko. Kahdeksastoista! Joka viikko jaksan ihmetellä samaa, että miten voin olla jo näin pitkällä. Kuinka onnekas olenkaan, että olen saanut tietää ja tuntea olevani raskaana jo 15 viikkoa. Välillä aika matelee ja jännitän, että onko kaikki hyvin. Sitten taas tuudittaudun ajatukseen, että kaikki on kunnossa ja aika kuluu nopeasti.
Maha tuntuu kasvavan joka päivä. Toissailtana kävi ikäväntuntuinen juttu, kun kävin koirien kanssa iltakävelyllä. Olin aiemmin päivällä töiden jälkeen käynyt pitkästä aikaa hiihtelemässä. Suksin suolle, kuten tapaan sanoa. Laitoin metsäsukset alle, otin koirat mukaan ja lähdettiin hiihtelemään omia polkujamme metsään. Lunta oli paljon ja suksia sai välillä nostella lumen alta. Koirilla oli täysi työ päästä hangessa eteenpäin. Hiihtolenkki oli ihana, sain nauttia päivän viimeisistä auringonsäteistä luonnon helmassa. Lenkin jälkeen ei tullut mitään ihmeellisiä mahatuntemuksia. En ainakaan huomannut. Illalla sitten ajattelin, että teen koirien kanssa hyvin lyhyen "kakkalenkin". Puin toppahousut, ne samat joita olen koko talven pitänyt. Vetoketju piti kuitenkin avata, että "mahduin" kumartumaan ja sitomaan kengännauhat. Lähdin käpöttelemään pikkulenkkiä ja heti kun lähdin liikkeelle, alkoi mahassa tuntua tosi ikävälle. Ei sattunut, mutta tuntui tosi häijyltä. Puolimatkassa pikkulenkkiä piti avata housut ja pysähtyä ja kumartua hetkeksi. Loppumatka sujui hitaasti töpötellen.
Lenkin jälkeen oli vähän kurja mieli. Tuntemukset pelottivat, vaikka helpottivat heti kun avasin mahaa puristavat housut ja pysähdyin. Ne myös loppuivat kun pääsin sisälle ja sohvalle lepuuttamaan. Näin jälkikäteen ajatellen luulisin, että ne olivat jonkinlaisia harjoitussupistuksia.
Eilen en edes yrittänyt enää laittaa toppahousujen vetoketjua kiinni. Kyllä se maha kasvaa, vaikkei sitä vielä aamuisin otetuista kuvista kovin selvästi huomaakaan. Lisäsin kolmen viikon välein mahakuvia raskauden eteneminen -sivulle.
Kunpa pian tuntuisi liikkeitä. Kovasti toivoisin jo jotain merkkejä... Meillä on rakenneultra vasta rv 22+0, siihen tuntuu olevan ikuisuus.
torstai 3. maaliskuuta 2011
Työturhaumaa
17+0
Teen asiantuntijatyötä. Projekteja ja projekteja, niin kuin tänä päivänä taitaa suurin osa ihmisistä tehdäkin. Yleensä meillä töissä kaikki (12 hlö) tekevät montaa projektia yhtä aikaa. Näin minullakin oli aiemmin, kunnes viime maaliskuussa siirryin tekemään lähes 100 % työajalla yhtä kohtuullisen laaja-alaista projektia.
Projektiin alun perin valittu työntekijä lähti virkatöihin ja minut pestattiin kesken projektin hänen paikalleen talon sisältä. Projekti on ollut mielenkiintoinen ja haastava ja sen lopputuloksena syntyy laaja (noin 80-100 -sivuinen) loppuraportti, johon osa osioista tulee ostopalveluna, osa projektin osatoteuttajilta ja iso osa täältä talon sisältä. Kirjoittajia on talon sisällä allekirjoittaneen lisäksi kaksi esimiestäni.
Olen itse asettanut tavoitteeksi, että raportti olisi kasassa vähintään omien kirjoitushommieni osalta häihin mennessä. Häämatkaviikkomme jälkeen viikolla 12 sen pitäisi olla lausuntoja varten kasassa ja jaettavissa maailmalle kommentoitavaksi.
Ulkopuolisten kirjoittajien osiot ovat tulleet ajallaan ja olen tuonut myös heille aikataulun esille. Esimiesten kiireiden vuoksi heidän omia osioitaan ei ole kuulunut (eikä kuulu ajoissa). Eilen kyselin niiden perään ja nyt alkaa vaikuttaa siltä, että osa niistä kirjoitushommista kaatuu tässä vaiheessa minulle. Arvasin tämän jo marraskuussa ja olen useaan otteeseen tuonut esiin, että mikäli ne siirtyvät minun vastuulleni, haluan tiedon siitä hyvissä ajoin. Viikko ennen ei ole hyvissä ajoin mielestäni, kun aikaa olisi ollut monta kuukautta.
Nyt omat työni seisovat ja odottavat heidän tekstejään ja heiltä tulee jatkuvasti kiireisiä viestejä, kuinka tekstien toimitus aina vaan siirtyy ja siirtyy. Todella turhauttavaa istua pöydän takana ja odottaa, että joku tekisi sen mitä on luvannut ja kun se lupaus ei sitten toteudu, niin omat suunnitelmat ja aikataulut (jotka olen siis itselleni luonut ja tuonut esiin jo marraskuussa) menevät uusiksi viime tingassa. Ja kaikki viivästyminen koskee tietysti myös talon ulkopuolisia tahoja ja vähentää heidän lausunto- ja kommentointiaikaansa (mikä tietysti henkilöityy minuun, joka olen aikataulut luvannut)...
Noh, tämä projekti on päättymässä juuri sopivasti kesällä niin, että pistän projektin pakettiin ja jään sitten lomille, ensin kesä- ja sitten äitiyslomalle. Itse tekemässäni aikataulussa on väljyyttä, mutta olen halunnutkin tehdä niin. Aina tuppaa tulemaan viivästyksiä, mutta sitä en oikein siedä, että ne johtuisivat minusta.
Esimieheni ovat molemmat hirmu mukavia ja ihania ihmisiä, mutta aivan liian kiireisiä. Ottavat itselleen liikaa tehtäviä projekteihin ja keskittyvät silti kaikki päivät verkostoitumisiin ja uusien projektien valmisteluihin (kuten esimiesten kuuluukin). On todella ärsyttävää ja turhauttavaa patistella pomojaan tekemään omat osansa käynnissä olevaan projektiin, kun koko ajan on "jotain tärkeämpää" menossa. Tänään iltapäivällä vihdoin saan pomon aikaa tunnin tälle asialle. Sitten selviää, miten suossa omat aikatauluni ovat ja saanko sittenkään työn puolesta stressittömiä häitä ja huoletonta häämatkaa.
Puuh. Purkaus. (ja aikamoinen sivupurkaus varsinaiseen blogiaiheeseen nähden, mutta pakko päästä johonkin purkamaan)
Olen suunnitellut jääväni lomalle juhannuksena, äitiysloma alkaa sitten 7.7. Jos näin mennään, niin loman alkuun on 14 viikkoa. Kunpa ne viikot kuluisivat yhtä nopeaan kuin muutama viime viikko.
Teen asiantuntijatyötä. Projekteja ja projekteja, niin kuin tänä päivänä taitaa suurin osa ihmisistä tehdäkin. Yleensä meillä töissä kaikki (12 hlö) tekevät montaa projektia yhtä aikaa. Näin minullakin oli aiemmin, kunnes viime maaliskuussa siirryin tekemään lähes 100 % työajalla yhtä kohtuullisen laaja-alaista projektia.
Projektiin alun perin valittu työntekijä lähti virkatöihin ja minut pestattiin kesken projektin hänen paikalleen talon sisältä. Projekti on ollut mielenkiintoinen ja haastava ja sen lopputuloksena syntyy laaja (noin 80-100 -sivuinen) loppuraportti, johon osa osioista tulee ostopalveluna, osa projektin osatoteuttajilta ja iso osa täältä talon sisältä. Kirjoittajia on talon sisällä allekirjoittaneen lisäksi kaksi esimiestäni.
Olen itse asettanut tavoitteeksi, että raportti olisi kasassa vähintään omien kirjoitushommieni osalta häihin mennessä. Häämatkaviikkomme jälkeen viikolla 12 sen pitäisi olla lausuntoja varten kasassa ja jaettavissa maailmalle kommentoitavaksi.
Ulkopuolisten kirjoittajien osiot ovat tulleet ajallaan ja olen tuonut myös heille aikataulun esille. Esimiesten kiireiden vuoksi heidän omia osioitaan ei ole kuulunut (eikä kuulu ajoissa). Eilen kyselin niiden perään ja nyt alkaa vaikuttaa siltä, että osa niistä kirjoitushommista kaatuu tässä vaiheessa minulle. Arvasin tämän jo marraskuussa ja olen useaan otteeseen tuonut esiin, että mikäli ne siirtyvät minun vastuulleni, haluan tiedon siitä hyvissä ajoin. Viikko ennen ei ole hyvissä ajoin mielestäni, kun aikaa olisi ollut monta kuukautta.
Nyt omat työni seisovat ja odottavat heidän tekstejään ja heiltä tulee jatkuvasti kiireisiä viestejä, kuinka tekstien toimitus aina vaan siirtyy ja siirtyy. Todella turhauttavaa istua pöydän takana ja odottaa, että joku tekisi sen mitä on luvannut ja kun se lupaus ei sitten toteudu, niin omat suunnitelmat ja aikataulut (jotka olen siis itselleni luonut ja tuonut esiin jo marraskuussa) menevät uusiksi viime tingassa. Ja kaikki viivästyminen koskee tietysti myös talon ulkopuolisia tahoja ja vähentää heidän lausunto- ja kommentointiaikaansa (mikä tietysti henkilöityy minuun, joka olen aikataulut luvannut)...
Noh, tämä projekti on päättymässä juuri sopivasti kesällä niin, että pistän projektin pakettiin ja jään sitten lomille, ensin kesä- ja sitten äitiyslomalle. Itse tekemässäni aikataulussa on väljyyttä, mutta olen halunnutkin tehdä niin. Aina tuppaa tulemaan viivästyksiä, mutta sitä en oikein siedä, että ne johtuisivat minusta.
Esimieheni ovat molemmat hirmu mukavia ja ihania ihmisiä, mutta aivan liian kiireisiä. Ottavat itselleen liikaa tehtäviä projekteihin ja keskittyvät silti kaikki päivät verkostoitumisiin ja uusien projektien valmisteluihin (kuten esimiesten kuuluukin). On todella ärsyttävää ja turhauttavaa patistella pomojaan tekemään omat osansa käynnissä olevaan projektiin, kun koko ajan on "jotain tärkeämpää" menossa. Tänään iltapäivällä vihdoin saan pomon aikaa tunnin tälle asialle. Sitten selviää, miten suossa omat aikatauluni ovat ja saanko sittenkään työn puolesta stressittömiä häitä ja huoletonta häämatkaa.
Puuh. Purkaus. (ja aikamoinen sivupurkaus varsinaiseen blogiaiheeseen nähden, mutta pakko päästä johonkin purkamaan)
Olen suunnitellut jääväni lomalle juhannuksena, äitiysloma alkaa sitten 7.7. Jos näin mennään, niin loman alkuun on 14 viikkoa. Kunpa ne viikot kuluisivat yhtä nopeaan kuin muutama viime viikko.
tiistai 1. maaliskuuta 2011
Neuvolassa
16+5
Tervehdys neuvolasta. Oli ihan mukava käynti, mies oli mukana myös. Pikuisen sykkeet oli 140-150 ja neuvolantäti kehui häntä vilkkaaksi <3. Painoa oli edelliseen käyntiin verrattuna tullut 300 g viikossa. Verenpaine oli edelleen aika alhaalla 120/62, joten sain luvan syödä edelleen vähän salmiakkia.
Huomasin viikonloppuna, että kohtu on tullut näkyviin alavatsalle tuon epämääräisen röllykän alapuolelle. Se tuntuu sellaisena kovana pallona ja on konkreettinen muistutus siitä, että jotain tapahtuu. Nyt neuvolassa täti kehui sitä palloa, että onpa se tosiaan selvästi kasvanut. Siitä tuli hyvä mieli.
Mitään liikkeisiin viittaavaa en ole tuntenut lauantain jälkeen, lauantaina istuin hetken sohvalla ja alamahalla oikealla puolella tuntui selvä kupla, mutta se ehti mennä ohi ennen kuin melkein edes tajusin mitään. Tiedä sitten oliko se ensimmäinen liike vai eksynyt pieru...
Neuvolassa kerrottiin, että meidän sairaalassa on siirrytty videoitse auditoriossa näytettävään synnytysvalmennukseen ja sairaalaan tutustumiseen entisen osastolla kierrättämisen sijaan. Minusta se on suoraan sanottuna ihan p***stä, olen pettynyt. Enhän ole koskaan edes käynyt sairaalassa (paitsi nyt lapsettomuushoidoissa ja kerran ultrassa), saati synnytysosastolla. Olisi kyllä kiva vähän etukäteen tietää, mihin sitä on menossa muutenkin kuin videon kautta. Muutenkin jo pelkkä 70 km etäisyys sairaalaan jännittää.
Melkein jo alkaa tuleva pelottaa, vaikken kovin herkkä olekaan... Tuntuu, että astuisi johonkin mustaan aukkoon sitten joskus.
Tervehdys neuvolasta. Oli ihan mukava käynti, mies oli mukana myös. Pikuisen sykkeet oli 140-150 ja neuvolantäti kehui häntä vilkkaaksi <3. Painoa oli edelliseen käyntiin verrattuna tullut 300 g viikossa. Verenpaine oli edelleen aika alhaalla 120/62, joten sain luvan syödä edelleen vähän salmiakkia.
Huomasin viikonloppuna, että kohtu on tullut näkyviin alavatsalle tuon epämääräisen röllykän alapuolelle. Se tuntuu sellaisena kovana pallona ja on konkreettinen muistutus siitä, että jotain tapahtuu. Nyt neuvolassa täti kehui sitä palloa, että onpa se tosiaan selvästi kasvanut. Siitä tuli hyvä mieli.
Mitään liikkeisiin viittaavaa en ole tuntenut lauantain jälkeen, lauantaina istuin hetken sohvalla ja alamahalla oikealla puolella tuntui selvä kupla, mutta se ehti mennä ohi ennen kuin melkein edes tajusin mitään. Tiedä sitten oliko se ensimmäinen liike vai eksynyt pieru...
Neuvolassa kerrottiin, että meidän sairaalassa on siirrytty videoitse auditoriossa näytettävään synnytysvalmennukseen ja sairaalaan tutustumiseen entisen osastolla kierrättämisen sijaan. Minusta se on suoraan sanottuna ihan p***stä, olen pettynyt. Enhän ole koskaan edes käynyt sairaalassa (paitsi nyt lapsettomuushoidoissa ja kerran ultrassa), saati synnytysosastolla. Olisi kyllä kiva vähän etukäteen tietää, mihin sitä on menossa muutenkin kuin videon kautta. Muutenkin jo pelkkä 70 km etäisyys sairaalaan jännittää.
Melkein jo alkaa tuleva pelottaa, vaikken kovin herkkä olekaan... Tuntuu, että astuisi johonkin mustaan aukkoon sitten joskus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)