Piikittely alkaakin jo torstaina, kierron päivänä 4. Ensimmäinen ultra sopii sopivasti työmatkan lounastauolle, satun nimittäin olemaan ultrapäivänä sairaalakaupungissa työreissulla ja voin livahtaa "kätevästi" lounastauolla ultraan. Ainakin kätevämmin jos ei sentään kätevästi. Työpaikalta käsin ultrareissuun menee vähintään 2,5 tuntia... Siinä joutuu jo vähän selittelemään ja väistelemään yliuteliaiden työtoverien tuijotuksia.
Piikittelyjen aloitus ahdistaa ja pelottaa ja jännittää. Enemmän kuin varsinaista piikin työntämistä mahanahkaan jännitän sitä, miten kauan tätä vielä kestää?
Kestääkö pää?
Kuinka kauan?
Mitä sivuvaikutuksia puregonista tulee?
Ja ahdistaa tietysti myös ajatus siitä, että miksi me ei vaan voida tulla raskaaksi?
miksi me vaan ei voitais onnistua?
Miksi niin monet muut muttei me?
Toisaalta turha rutista, kun niin moni muu paljon pitempään odottanut ja enemmän paskaa vastaanottanut on "ennen meitä vuorossa"... Eipä tässä hommassa kyllä ole ennenkään vuoronumeroja jaeltu.
Luin Anna-Kaisa Hakkaraisen kirjan "Ihmeet tapahtuvat muille" eilen loppuun. Selittämättömästi lapsettoman tarina oli tiiviisti, mutta koskettavasti kerrottu ja alkutaival muistutti paljon (ehkä liikaakin) tätä tietä, mitä me olemme kulkemassa. Pelottaa että meidän tiestä tulee samanlainen, yhtä pitkä, raskas, kallis ja lopulta tulokseton. Jos sen vaan voisi tietää nyt jo, niin en lähtisi koko piikittelyhommaan. Yrittäisin säästää itseäni, luopua ajatuksesta ja siirtää katseen muihin tapoihin hankkia lapsi.
Mutta halu ja tarve saada oma lapsi on kuitenkin vielä (pitkään) niin voimakas, etten voisi kuvitella kuitenkaan luopuvani siitä. En pystyisi. Vastahan me aloitimme. Jossain vaiheessa on sitten mietittävä, että mitä kaikkea on valmis uhraamaan tämän projektin eteen. Kuinka syvälle suohon on upottava ennen kuin sieltä pääsee pois?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjat. Näytä kaikki tekstit
tiistai 7. syyskuuta 2010
torstai 2. syyskuuta 2010
Sunnuntain hesari
njooh... vajaa viikko vielä piinapäiviä jäljellä. Tunteet heittelevät vähän aallonharjalta aallonpohjalle ja takaisin.
Viime sunnuntaina nautiskelin Helsingin sanomien sunnuntainumeroa. Tuttuun tapaani selailin kuolinilmoituksia (kieroutunuttako?) ja silmiini osui yksi vastasyntyneen ilmoitus. Pala nousi kurkkuun kun ajattelin sitä vanhempien tuskaa, joka yksinkertaisen koruttomasta ilmoituksesta kuvastui. Mieleeni tuli ne kaksi käpy-perhettä jotka tunnen.
Muutamaa sivua myöhemmin oli sunnuntaisivuilla juttu lapsettomuudesta. Se oli niitä juttuja, jossa lapsettomuus ei ollut päättynyt biologisen lapsen saantiin. Olen huomannut, että lapsettomuudesta kirjoitetaan jonkin verran nykyään valtamedioita myöten. Ilmiö alkoi naistenlehdistä ja on nyt saavuttanut ihan suuretkin päivittäismediat. Monet lapsettomuudesta kertovat artikkelit kertovat kuitenkin onnellisia tarinoita siitä, kuinka pitkä odotus on palkittu.
Itse lapsettomuuden kanssa painivana ja etenkin muiden pitkänpitkän taipaleen kulkeneita seuraavana tiedän, ettei kaikki tarinat lopulta pääty onnellisesti. Hesarin jutun nainen oli päättänyt päästää hoidoista irti ja olivat miehensä kanssa adoptioprosessissa. Nainen on Anna-Kaisa Hakkarainen, joka on julkaissut kirjansa "Ihmeet tapahtuvat muille". Juttu sai kyyneleet kihoamaan silmiini jo toistamiseen lehden luvun lomassa. Selittämätön lapsettomuus(kaan) ei aina pääty onnellisesti.
Lehdenluvun jälkeen jäin työstämään meidän tilannetta. Totesin, että teemme sen mitä voimme. Kestämme (tai yritämme kestää) sen aiheuttamat rasitukset. Tuemme toisiamme ja yritämme muistaa elää myös elämää. Lapsettomuus on kriisi ja siitä selviytymiseen tarvitsemme tukea, vertaistuki on siinä korvaamatonta.
Liitin meidät pariskuntana lapsettomien Simpukka-yhdistykseen ja tilasin sitä kautta myös Hakkaraisen kirjan. Samaan syssyyn tilasin myös psykoterapeutti Alice Domar'n kirjan "Conquering infertility", jossa käsitellään lapsettomuuden vaikutuksia elämän eri osa-alueisiin. Kirjat tulivat eilen ja pian pääsen niiden kimppuun.
Puuskan jälkeen päätettiin hääpäivä ensi maaliskuulle. Naimisiin mennään silloin, oli mahaa tai ei. Nyt varattuna on jo tärkeimmät osiot ja juhlien kulku alkaa muotoutua meidän näköiseksi. Näin ne asiat kai sitten vaan järjestyvät jos-elämästä ihan oikeaksi elämäksi riippumatta siitä miten meidän tarina sitten joskus päättyy.
Viime sunnuntaina nautiskelin Helsingin sanomien sunnuntainumeroa. Tuttuun tapaani selailin kuolinilmoituksia (kieroutunuttako?) ja silmiini osui yksi vastasyntyneen ilmoitus. Pala nousi kurkkuun kun ajattelin sitä vanhempien tuskaa, joka yksinkertaisen koruttomasta ilmoituksesta kuvastui. Mieleeni tuli ne kaksi käpy-perhettä jotka tunnen.
Muutamaa sivua myöhemmin oli sunnuntaisivuilla juttu lapsettomuudesta. Se oli niitä juttuja, jossa lapsettomuus ei ollut päättynyt biologisen lapsen saantiin. Olen huomannut, että lapsettomuudesta kirjoitetaan jonkin verran nykyään valtamedioita myöten. Ilmiö alkoi naistenlehdistä ja on nyt saavuttanut ihan suuretkin päivittäismediat. Monet lapsettomuudesta kertovat artikkelit kertovat kuitenkin onnellisia tarinoita siitä, kuinka pitkä odotus on palkittu.
Itse lapsettomuuden kanssa painivana ja etenkin muiden pitkänpitkän taipaleen kulkeneita seuraavana tiedän, ettei kaikki tarinat lopulta pääty onnellisesti. Hesarin jutun nainen oli päättänyt päästää hoidoista irti ja olivat miehensä kanssa adoptioprosessissa. Nainen on Anna-Kaisa Hakkarainen, joka on julkaissut kirjansa "Ihmeet tapahtuvat muille". Juttu sai kyyneleet kihoamaan silmiini jo toistamiseen lehden luvun lomassa. Selittämätön lapsettomuus(kaan) ei aina pääty onnellisesti.
Lehdenluvun jälkeen jäin työstämään meidän tilannetta. Totesin, että teemme sen mitä voimme. Kestämme (tai yritämme kestää) sen aiheuttamat rasitukset. Tuemme toisiamme ja yritämme muistaa elää myös elämää. Lapsettomuus on kriisi ja siitä selviytymiseen tarvitsemme tukea, vertaistuki on siinä korvaamatonta.
Liitin meidät pariskuntana lapsettomien Simpukka-yhdistykseen ja tilasin sitä kautta myös Hakkaraisen kirjan. Samaan syssyyn tilasin myös psykoterapeutti Alice Domar'n kirjan "Conquering infertility", jossa käsitellään lapsettomuuden vaikutuksia elämän eri osa-alueisiin. Kirjat tulivat eilen ja pian pääsen niiden kimppuun.
Puuskan jälkeen päätettiin hääpäivä ensi maaliskuulle. Naimisiin mennään silloin, oli mahaa tai ei. Nyt varattuna on jo tärkeimmät osiot ja juhlien kulku alkaa muotoutua meidän näköiseksi. Näin ne asiat kai sitten vaan järjestyvät jos-elämästä ihan oikeaksi elämäksi riippumatta siitä miten meidän tarina sitten joskus päättyy.
sunnuntai 25. huhtikuuta 2010
Testejä tilaukseen
taas olin tänään siinä vaiheessa, että ovulaatiotestejä täytyi tilata lisää. Tilaushistoriastani löytyi jo kolme aiempaa tilausta.
Tilauksen pvm: lauantaina, 04. huhtikuuta, 2009, Tilauksen summa: 23,00€
Tilauksen pvm: torstaina, 09. heinäkuuta, 2009, Tilauksen summa: 23,00€
Tilauksen pvm: perjantaina, 25. syyskuuta, 2009, Tilauksen summa: 26,00€
Tällä kertaa historiaan ilmestyi neljäs rivi:
Tilauksen pvm: sunnuntaina, 25. huhtikuuta, 2010, Tilauksen summa: 21,00€
Joka kerta kun olen testejä tilannut, niin olen pohdiskellut, että kuinkahan paljon niitä pitäisi tilata. Samallahan sitä tavallaan tulee päätettyä, että kauanko tämä meidän odotuksen odotus vielä kestää. Joka kerta olen tietysti toivonut, ettei kaikkia hankittuja testejä tarvitsisi koskaan käyttää... Toisin on käynyt. Tällä kertaa tilasin 30 ovistestiä. Eli ainakin 5 kierrosta vielä. Raskaustestejä en tilannut, kun niitä on vielä. Eipä ole paljoa tarvinnut testailla.
Olen siis käyttänyt vuodessa jo 100 euroa ovulaatiotesteihin, jotka ei edes kunnolla toimi. Lisäksi olen käyttänyt toimiviin testeihin 50 euroa. Onkohan tämä ihan järkevää? No ei, mutta silti teen sen.
Tilasin myös kirjan Judith Uyterliden Rakkaustesti. Kirja oli tarjouksessa nettikirjakaupassa ja maksoi toimituskuluineen kympin. Saa nähdä kauanko sillä kestää tulla. Katselin myös, että jopa meidän oman pikkukylän kirjastossa on useitakin lapsettomuutta käsitteleviä kirjoja. Osa on jopa lainassa, eli on täällä joku muukin, joka painiskelee samojen asioiden kanssa.
Asiasta kukkaruukkuun:
Nautiskelin koirien kanssa aamulla pihalla auringosta. Nyin toisen koiran pehmoista aluskarvaa ja lähetin tukot leijailemaan ilmaan. Jutustelin koirille, kuinka niiden karvoista tulee pehmoista pesämateriaalia lauleskeleville linnuille. Sitten linnut voi tehdä pikkulintuja pehmeässä pesässä. Samalla juolahti mieleen hassu ajatus:
Voiko pikkulinnuilla olla lapsettomuutta? Entä jos pikkulintuja ei joku kevät tulekaan? Tuleeko äiti ja isälintu surulliseksi? Yrittääkö ne sitten ensi keväänä uudestaan?
Kaikenlaista sitä liikkuukin mielessä...
Tilauksen pvm: lauantaina, 04. huhtikuuta, 2009, Tilauksen summa: 23,00€
Tilauksen pvm: torstaina, 09. heinäkuuta, 2009, Tilauksen summa: 23,00€
Tilauksen pvm: perjantaina, 25. syyskuuta, 2009, Tilauksen summa: 26,00€
Tällä kertaa historiaan ilmestyi neljäs rivi:
Tilauksen pvm: sunnuntaina, 25. huhtikuuta, 2010, Tilauksen summa: 21,00€
Joka kerta kun olen testejä tilannut, niin olen pohdiskellut, että kuinkahan paljon niitä pitäisi tilata. Samallahan sitä tavallaan tulee päätettyä, että kauanko tämä meidän odotuksen odotus vielä kestää. Joka kerta olen tietysti toivonut, ettei kaikkia hankittuja testejä tarvitsisi koskaan käyttää... Toisin on käynyt. Tällä kertaa tilasin 30 ovistestiä. Eli ainakin 5 kierrosta vielä. Raskaustestejä en tilannut, kun niitä on vielä. Eipä ole paljoa tarvinnut testailla.
Olen siis käyttänyt vuodessa jo 100 euroa ovulaatiotesteihin, jotka ei edes kunnolla toimi. Lisäksi olen käyttänyt toimiviin testeihin 50 euroa. Onkohan tämä ihan järkevää? No ei, mutta silti teen sen.
Tilasin myös kirjan Judith Uyterliden Rakkaustesti. Kirja oli tarjouksessa nettikirjakaupassa ja maksoi toimituskuluineen kympin. Saa nähdä kauanko sillä kestää tulla. Katselin myös, että jopa meidän oman pikkukylän kirjastossa on useitakin lapsettomuutta käsitteleviä kirjoja. Osa on jopa lainassa, eli on täällä joku muukin, joka painiskelee samojen asioiden kanssa.
Asiasta kukkaruukkuun:
Nautiskelin koirien kanssa aamulla pihalla auringosta. Nyin toisen koiran pehmoista aluskarvaa ja lähetin tukot leijailemaan ilmaan. Jutustelin koirille, kuinka niiden karvoista tulee pehmoista pesämateriaalia lauleskeleville linnuille. Sitten linnut voi tehdä pikkulintuja pehmeässä pesässä. Samalla juolahti mieleen hassu ajatus:
Voiko pikkulinnuilla olla lapsettomuutta? Entä jos pikkulintuja ei joku kevät tulekaan? Tuleeko äiti ja isälintu surulliseksi? Yrittääkö ne sitten ensi keväänä uudestaan?
Kaikenlaista sitä liikkuukin mielessä...
lauantai 24. huhtikuuta 2010
ymmärtämätön törppö?
Huh, työmatka muilla mailla on takana. Clomit on tällä erää syöty ja jonkinlaisia muilimisia on ollut havaittavissa viime kiertojen tapaan clomien aikana ja nyt sitten taas kp 12 (tänään) tienoilla. Voi tuo muilutus tietysti olla psykosomaattistakin, mistäs sitä tietää.
Työmatkan aikana vietin samassa huoneessa yöt kolmelapsisen esinaiseni kanssa. Kutsuttakoon häntä vaikka Marjaksi. Olipa oikein mahdottoman kiva kuulla joka aamu, että
...miten mukavaa se onkaan, kun saa oikeasti nukkua koko yön ja
...kun lapset ei koko ajan potki kylkeä (heillä siis nukutaan perhepedissä) ja
...kuinka ei tarvitse hoitaa pyykkirumbaa... ja
...kuinka ikävä onkaan lapsia ja
...kuinka lapset tekeekään elämästä rikkaan ja
...kuinka ei osaa oikeen muistaakaan millaista elämä oli ilman niitä lapsia.
... ja niin edelleen.
Olen jo hyvän aikaa ajatellut, että kerron Marjalle meidän lapsettomuudesta ja samalla voin kertoa, etten ihan aina jaksa kuulla lapsiperheiden arjen raskaudesta. Sopivaa tilannetta ei ole kuitenkaan toistaiseksi tullut eteen, vaikka mennään samalla kyydillä joka viikko jumppaan ja muutenkin nähdään jonkun verran myös työajan ulkopuolella.
Löysin matkan aluksi itselleni kirjan. Olin unohtanut ottaa matkalukemista mukaan ja löysin kirjan laivalta, kun matkattiin kohti Tukholmaa (lentokoneet ei lentäneet vulkaanisen tuhkapilven vuoksi ja mentiin laivalla). Sattumoisin laivalla silmiini osui kirja "Vauvaa vailla" (Terhi Koulumies), joka kertoo yksinäisen naisen lapsettomuudesta ja hoidoista jne. Marja kysyi hyttiin palattuani, että löysinkö lukemista, vastasin että kyllä löysin joo.
- Ai minkä kirjan sä ostit?
- No itse asiassa silmiini osui tällainen lapsettomuudesta kertova kirja jonka olen ajatellutkin lukea, kun aihe on meillä ajankohtainen.
- Ai jaa, se on kyllä ikävää. Meilläkin on ollut vuosien varrella kolme vaikeaa keskenmenoa. Eka tuli silloin kun... blaablaablaa...
Siis hä?? Kuka rupeaa avautumaan lapsettomalle, että kuinka kauheita ne keskenmenot olikaan ja miten pelottavaa olikin sitten olla raskaana, kun koko ajan pelotti. Teki mieli todeta, että olisin iloinen jos joskus saisin olla hetkenkin raskaana. Edes viikon. Tai päivän.
No joo... onhan ne keskenmenotkin varmasti ihan älyttömän vaikeita. Mutta silti olisin toivonut edes hiukan jotain empatiaa. Tai en mä tiedä mitä mä oisin toivonut... tuota reaktiota en kuitenkaan.
Kaikki ei vaan osaa kohdata lapsettomuutta. Ehkä se taito saadaan jotenkin syntymälahjana.
Niin joo. Se kirja. Se ei ollut kovin ihmeellinen. Jotenkin olisin odottanut aiheen syvempää käsittelyä. jotenkin kirja jäi aika pinnalliseksi. Oli se kuitenkin ihan kiva. Ensimmäinen romaanimuotoinen lapsettomuuskirja, minkä olen lukenut. Lukuvinkkejä otetaan vastaan, jos jollain lukijalla sattuu olemaan.
Työmatkan aikana vietin samassa huoneessa yöt kolmelapsisen esinaiseni kanssa. Kutsuttakoon häntä vaikka Marjaksi. Olipa oikein mahdottoman kiva kuulla joka aamu, että
...miten mukavaa se onkaan, kun saa oikeasti nukkua koko yön ja
...kun lapset ei koko ajan potki kylkeä (heillä siis nukutaan perhepedissä) ja
...kuinka ei tarvitse hoitaa pyykkirumbaa... ja
...kuinka ikävä onkaan lapsia ja
...kuinka lapset tekeekään elämästä rikkaan ja
...kuinka ei osaa oikeen muistaakaan millaista elämä oli ilman niitä lapsia.
... ja niin edelleen.
Olen jo hyvän aikaa ajatellut, että kerron Marjalle meidän lapsettomuudesta ja samalla voin kertoa, etten ihan aina jaksa kuulla lapsiperheiden arjen raskaudesta. Sopivaa tilannetta ei ole kuitenkaan toistaiseksi tullut eteen, vaikka mennään samalla kyydillä joka viikko jumppaan ja muutenkin nähdään jonkun verran myös työajan ulkopuolella.
Löysin matkan aluksi itselleni kirjan. Olin unohtanut ottaa matkalukemista mukaan ja löysin kirjan laivalta, kun matkattiin kohti Tukholmaa (lentokoneet ei lentäneet vulkaanisen tuhkapilven vuoksi ja mentiin laivalla). Sattumoisin laivalla silmiini osui kirja "Vauvaa vailla" (Terhi Koulumies), joka kertoo yksinäisen naisen lapsettomuudesta ja hoidoista jne. Marja kysyi hyttiin palattuani, että löysinkö lukemista, vastasin että kyllä löysin joo.
- Ai minkä kirjan sä ostit?
- No itse asiassa silmiini osui tällainen lapsettomuudesta kertova kirja jonka olen ajatellutkin lukea, kun aihe on meillä ajankohtainen.
- Ai jaa, se on kyllä ikävää. Meilläkin on ollut vuosien varrella kolme vaikeaa keskenmenoa. Eka tuli silloin kun... blaablaablaa...
Siis hä?? Kuka rupeaa avautumaan lapsettomalle, että kuinka kauheita ne keskenmenot olikaan ja miten pelottavaa olikin sitten olla raskaana, kun koko ajan pelotti. Teki mieli todeta, että olisin iloinen jos joskus saisin olla hetkenkin raskaana. Edes viikon. Tai päivän.
No joo... onhan ne keskenmenotkin varmasti ihan älyttömän vaikeita. Mutta silti olisin toivonut edes hiukan jotain empatiaa. Tai en mä tiedä mitä mä oisin toivonut... tuota reaktiota en kuitenkaan.
Kaikki ei vaan osaa kohdata lapsettomuutta. Ehkä se taito saadaan jotenkin syntymälahjana.
Niin joo. Se kirja. Se ei ollut kovin ihmeellinen. Jotenkin olisin odottanut aiheen syvempää käsittelyä. jotenkin kirja jäi aika pinnalliseksi. Oli se kuitenkin ihan kiva. Ensimmäinen romaanimuotoinen lapsettomuuskirja, minkä olen lukenut. Lukuvinkkejä otetaan vastaan, jos jollain lukijalla sattuu olemaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)