Nälkä on jatkuva kaveri. Mitään ei tosin tekisi mieli syödä. Jano on koko ajan. Ole tässä nyt sitten jotenkin. Mies on ihana ja joka päivä kysyy ja huolehtii, että miten jakselen. "Eipä tässä ihmeellistä." Eikä olekaan.
Jos oikein kuulostelee, niin tänään, eilen ja toissapäivänä oli välillä sellainen ällötysolo, vähän kuin olisi matkustamassa autossa takapenkillä ja voisi huonosti. Ällötys tuntuu voimakkaampana näin iltapäivisin ja illalla, pari tuntia ruokailun jälkeen.
Varhaisultraan on neljätoista päivää. Mies ei pääse silloin mukaani keskussairaalaan, mikä on harmillista. Joudun yksin kestämään uutiset, tuli mitä tuli. Aika tuntuu niin pitkältä, että päätin tänään soittaa itselleni kuitenkin lähetteen terveyskeskukseen hcg-verikokeeseen. Tarvittaessa voidaan ottaa vielä toinenkin koe "jos se mieltäsi rauhoittaa" (sanoi neuvolan terveydenhoitaja). Ihania ovat siellä neuvolassa...
Tähtään verikokeeseen huomenna heti aamulla, saatan saada tuloksenkin jo huomenna iltapäivällä, viimeistään perjantaina hoitajan soittoajalla (mikä on muuten tosi vaikeasti muistettava keskellä työpäivää klo 12-12:30).
Mieli on pysynyt varovaisen luottavaisena. Oireisto (joskin mieto) antaa ymmärtää, että jotain ainakin tapahtuu.
Huomenna on se viimeksi kohtalokkaaksi koitunut päivä, ensimmäinen rajapyykki. Hui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti