Vauvantekomatka

Olen mietiskellyt meidän vauvantekomatkaa ja sen aiheuttamaa henkistä painetta aina aika ajoin. Välillä se on ollut helpompaa ja välillä aivan kauheaa. Mietin, että missä vaiheessa on ollut pahin olo? Jo lähtökohtaisesti minulle oli selvää, että tunneskaala ei ole suoraan verrannollinen vauvatekoajan pituuteen (jos sallitte, että käytän tällaisia matemaattisia termejä).

Palasin omassa blogissani taaksepäin muistellakseni tunteitani. Blogihan oli aluksi salasanan takana ja vain itseäni ja miestä varten, maaliskuussa tänä vuonna päätin, että ehkä vertaistuesta voisi jollekin olla apua ja päätin julkistaa blogin.

Vauvalle annettiin lupa tulla jouluna 2008, kesken kierron. Yritykseksi homma muuttui aika pian, kun itselleni tuli tarve selvittää, miten oma kroppa oikein toimii vai toimiiko. Kevät ja kesä 2009 meni lämpöjä mittaillessa ja omaan kroppaan tutustumisessa ja tietysti yhdyntöjen ajoittamisessa. Kun ei onnistunut, niin ajattelin sen johtuvan siitä, että ajoitus ei sittenkään ollut kohdallaan. Kroppakin temppuili välillä pitemmillä kierroilla ja muutenkin "vähän sinnepäin".

Kevään aikana kirjoittelin myös kaksplussan keskustelupalstalla ja koin saavani sieltä kiihkeästi tarvitsemaani vertaistukea. Oli ihanaa huomata, että en ole yksin ihmettelemässä kehoni toimintaa ja makoilemassa kuumemittari suussa aamuisin.

Keskustelupalstalla (jokainen joka siellä on ollut mukana, tietää mitä tarkoitan) on aina "velvollinen" spekuloimaan toisten tilannetta ja toivottelemaan onnea ja pitämään peukkuja. Halusin itselleni muistikirjan, johon voisin kirjata tuntojani ja oireitani ja siten päästä paremmin selville oman kroppani toiminnasta.

Läheisin ystäväni tuli raskaaksi, silloin tajusin, miten kateellinen olenkaan niille, jotka voivat tuosta vaan saada lapsia. Tunnistin itsessäni sellaisia tunteita, mitä en olisi halunnut koskaan tunnistaa. Perustin blogin ja koin hyvin vapauttavana, että saatoin marmattaa omaa oloani (itselleni) potematta huonoa omatuntoa siitä, etten jaksa kommentoida aina muiden juttuja. Jossain vaiheessa annoin tunnukset miehelleni, jotta hänkin ymmärtäisi, mitä ajatuksia päässäni koko ajan pyörii.

Tässä vaiheessa tulkitsen, että koko tämän kohta kaksivuotisen matkan pahimmat ajat ajoittuvat viime syksyyn. Aikaan, jolloin ihan lähiystäville syntyi lapsia ja omassa yrityksessä tuli kerta toisensa jälkeen pettymys ja vuoden rajapyykki täyttyi. Silloin oli harva se päivä niin paha olo, että teki mieli itkeä ja potkia seinää. Jälkeenpäin tuntuu, että elin jossain pimeässä pussissa, josta ei näkynyt ulospääsyä.

Uusi vuosi ja toinen yritysvuosi aloitettiin perustutkimuksilla. Tähän asti kokeilemistani lääkkeistä kauheimmat, eli clomifenit söin keväällä 2010 vahvistamaan ovulaatiota. Koska perustutkimuksissa ei löytynyt vikaa ja apukeinokin oli käytössä, tuntui raskautuminen taas ihan mahdolliselta. Kun mahalaskuja tuli sittenkin, tuntuivat ne paljon pahemmilta kuin aiemmat mahalaskut, mutta kiertojen vaihtumisen väliajat menivät jo helpommin kuin syksyllä.

Toukokuussa sain testitikkuun plussan. En ollut siihen alkuunkaan varautunut, koska luottamus onnistumiseen clomifeneillä oli jo mennyt. Kädet täristen tuijotin tikkuun piirtyvää viivaa ja itkin onnesta. Sitä hetkeä en ehkä unohda ikinä. Vihdoin meitä oli siunattu kauan kaivatulla onnella. Kuitenkin alle puolitoista vuotta, eihän se oikeastaan kummoinen aika ole, muistan ajatelleeni. Tietoisena siitä, että plussa ei tarkoita sitä, että me saadaan vauva, jotenkin silti halusin uskoa onnistumiseen. Olin todella onnellinen ja innoissani selailin netistä kaikkea raskauteen liittyvää, mihin en aiemmin ollut uskaltanut katsoa.

Oltuani 10 päivää tietoisesti raskaana, vuoto alkoi. Yksittäisistä päivistä matkamme aikana, se päivä oli (tähän saakka) pahin. En olisi halunnut luopua onnestani, mutta oli uskottava.

Keskenmenon jälkeen oli taas noustava tolpilleen ja ajateltava, että sentään voin tulla raskaaksi. Sekin oli hyvä uutinen (ja on sitä edelleen, vaikkei tieto juuri lohdutakaan) ja sen voimalla jaksoi eteenpäin. Tuli kesä ja muutenkin kepeämpi mieli. Saatiin aika heti kesälomien jälkeen lapsettomuuspolille ja päätettiin, että mennään naimisiin. Kesän aikana oli kiitettävästi muutkin asiat pitkästä aikaa mielessä ja mieli korkealla.

Kesän jälkeen olemme päässeet kiinni hoitoputkeen. Vuoristorataa tämäkin on, mutta jotenkin nyt juuri tuntuu, että tämä on pientä verrattuna vuodentakaiseen. Tämä syksy ei ole ollut yhtään niin pimeä kuin viime vuonna. Olen myös lakannut ajattelemasta tulevaa raskautumisen kautta, en siis ajattele olevani vuoden päästä jotain, mitä en nyt ole. Olen lapseton ja jos joskus lapsen saan, niin se on suurin lottovoitto ja onni, mitä voin saada. Katse ja odotukset on toistaiseksi suunnattuna IVF:ään, joka häämöttää jossain vuoden päässä. Tässä välillä voin ehkä keskittyä elämiseen. (Adoptiota tai muita vaihtoehtoja en ole vielä ajatellut, niiden aika tulee sitten joskus jos...)

Kuten sanottu, tähän saakka pahinta oli vuodentakainen aika. Vuoden "määräajan" täyttyminen ja siihen liittyvä lapsettomuuden hyväksyminen. Toistaiseksi pahin hetki on ollut keskenmeno.

Joskus olen verrannut hoitoja huvipuistoon; kerta kerralta siirrytään aina vaan hurjempaan vekottimeen, otetaan pari kierrosta ja sitten taas hurjempaan! Askeleen ottaminen eteenpäin on aina jännittävää ja pelottavaakin, mutta toivo auttaa ottamaan näitä askelia ja sietämään pettymyksiä, mitä tähän kaikkeen liittyy.

Voi olla, että tulevat vekottimet ovat paljon kokemiani hurjempia ja tulevaisuudessa tämä homma ei tästä ainakaan helpommaksi muutu. Saa nähdä millainen matka meillä on vielä edessä.