Just näin. Juuri ajattelin, että olenpas aika hyvin kyennyt olemaan ajattelematta taukoamatta vauvoja, raskaanaoloa, perhe-elämää ja tulevaa. Toki tilasin lisää ovistikkuja, tällä kertaa 4 kierroksi, mutta sitä ei lasketa...
Ja tsädäm! Miten paljon voidaankaan sisintä koetella yhden päivän aikana?
Utelin E:lta vointeja ja kuulumisia, kaikki on toistaiseksi mennyt ilman menkkoja. Viikkoja on vasta 5 ja risat ja ekaan ultraan vielä kovin pitkä odotus, mutta kuitenkin heidän puolestaan olen oikeasti, aidosti ja vilpittömästi onnellinen ja toivontoivontoivon että kaikki menee hyvin.
Olin juuri vastaamassa E:n kuulumisiin, kun tuli viesti, että ystävien vauva on syntynyt elävänä ja terveenä maanantaina 28.9. Ja taas kerran olen oikeasti, aidosti ja vilpittömästi onnellinen. Itkukin pääsi, kun viestin luin ja vielä monta kertaa peräänkin ja puhtaasta myötäonnesta ja helpotuksesta.
Illalla käytiin S:n kanssa koiria lenkittämässä ja sain kerrottua, että toivotaan vauvaa, on toivottu jo koko tämä vuosi. Hän sanoi, että ovat alkaneet haaveilla kolmannesta. Tiedä vaikka se olisikin jo raskaana, kun he ovat aina ennenkin (ensimmäistä lukuunottamatta, jota tehtiin kuulemma 9kk) onnistuneet eka kerrasta...
Illalla sitten juttelin M:n kanssa puhelimessa mm. siitä, kuinka meidän veikkaukset vauvan syntymästä meni parilla viikolla pieleen ja matkasta ja muustakin. Sitten hän kertoi sen, mitä olen vähän pelännyt, mutta osannut odottaa: vauva on tulossa. Viikkoja on jotain 8 ja ensimmäinen varhaisultra takana. Kaikki näyttää olevan kunnossa ja näillä näkymin meitä lähtee siis reissulle 5. Kovasti onnittelin ja olin iloinen uutisesta. Mutta.
Puhelun jälkeen jysähti. Kaikille tulee nyt vauvoja, meillä ei näy merkkiäkään. Se on fakta, että toisen onni ei ole minulta pois ja vaikkei ole, niin se tuntuu siltä. Tuli olo, etten jaksa EN JAKSA olla iloinen toisten puolesta, jos omasta onnesta ei näy merkkiäkään. Mutta miksi juuri se ainoa normaali raskausuutinen, se näistä kaikista läheisimmän ihmisen onni tuntuu kaikkein vaikeimmalta? Miksi en osannut sanoa, kun siitä oli puhe. M sanoi pelänneensä mulle kertomista, onneksi kuitenkin kertoi, pahempi olisi ollut, jos olisi vetkuttanut...
Haluan kuulla, miten toisten raskaudet etenee, mutten tiedä olenko siltikään siihen valmis. Nytkin uutiset tuli keskellä kiertoa, minkä pitäisi olla helppoa, mutta tässä sitä vaan vollotetaan. Koko ilta meni, yöllä ei nukuttanut ja päivän oon ollut räkätautiin vedoten kotona. Itkettää vaan, vaikka oikeasti ei pitäisi olla mitään syytä. Mies tulee kotiin 3 tunnin päästä ja pitäisi ehkä näyttää siltä, että vaan sairastaa... Miksi en sillekään saa sanottua?
Kuinka kieroutunutta tämä on. Yöllä kävin vessassa kännykän valossa ja piti sitten laskea, että M:n LA on samoihin aikoihin kun pikku-koiramme syntymäpäivä. Mitä meidän lomasta tulee, jos meillä ei taaskaan tärppää tästä rundista ja siellä sitten kuulen raporttia oireista joka päivä ja joudun kohtaamaan raskauden ihan oikeasti. Seuraava ovis osuu ehkä sitten lomaa edeltävälle viikolle, ja loma kuluu piinapäivien parissa... tai no turha kai spekuloida, ennen kun tietää edellistäkään kiertoa.
ei ole kiva huomata olevansa rehdisti KATEELLINEN. Mihinkähän tämä vielä johtaa...
Vittujen vittu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti