Viime päivinä on jälleen herännyt tunne, että tämä projekti tulee kestämään vielä kauan. Nyt olen alkanut oikeasti jo välillä ajatella sitäkin vaihtoehtoa, ettei meistä ehkä koskaan synny biologista lasta. Se tuntuu kyllä ihan järkyttävän surulliselta... Tähän asti olen pohjimmiltani kuitenkin luottanut (ja mantran tavoin hokenut), että kyllä meillä vielä tärppää, kyllä me vielä onnistutaan. Nyt on alkanut oikeasti pelottaa. Entä jos kohta projekti täyttää 2 vuotta, hoidoissa on päästy alkuun, mutta kerta toisensa jälkeen vuoto alkaa uudestaan. Entä jos meille käy niin, ettei IVF:kään tuo apua??
Lisäahdistusta aiheuttaa yllättäen se, että tajusin, miten moni tietää, että meillä on ongelma. Monet tietävät hoidoista ja blogista ja kaikesta ja miten moni toivoo meidän onnistumista meidän kanssa pelkästään postitiivisessa mielessä. Nyt yllättäen tuntuu että tavallaan tietää aiheuttavansa myös muille pettymyksiä kerrasta toiseen... Se aiheuttaakin yhtäkkiä lisärasitusta, että muutkin ahdistuu... Tää on nyt ihan uusi juttu, enkä tiedä osaanko selittää niin, että muutkin voivat ymmärtää.
Tuntuu ettei tässä ajatusten vatvomisessa ja ahdistumisessa ole aina oikein mitään järkeä ja on tullut tunne, että tarvitsisin ehkä jonkun joka avaisi kanssani hieman tätä koko prosessia. Olen pohtinut, josko varaisin jutteluajan ihan ammattilaiselle jossain vaiheessa.
Elimistökin taitaa sekoilla pikkuhiljaa. Eilen alkoi olla vitsit vähissä, tai ainakin meno yltyi koko lailla surkuhupaisaksi. Nimittäin, ei todellakaan riitä, että ihminen on lapseton ja tiedostaa sen taas konkreettisesti kuukautisten vuoksi. Siihen päälle voi lisätä niskajumituksen (joka muuten aiheutui siitä, että kudoin kummipojalle minikokoisia tumppuja ja villasukkia).
Näiden "perusongelmien" päälle yltyi sitten vuosienvuosien tauon jälkeen oikein kunnon hiivatulehdus. JA jottei tämä olisi vielä tarpeeksi, niin eiköhän sitten vielä tullut myös elämäni ensimmäinen peräpukama (aika paljon kestän eritejuttuja, mutta tuo peräosasto alkaa kyllä allöttää)... Mitäköhän kaikkea vielä voisi ihmisen alakertaan keksiä??? Ehkä virtsatietulehdus vielä? Joku neitseellisesti tarttuva sukupuolitauti?
Lueskelin netistä ja kokeilen nyt siis ensin itsehoitolääkkeitä. Todellakaan ei kiinnosta mennä peräpuoltakin esittelemään lääkäreille, kun jatkuvasti saa olla muutenkin housut kintuissa julkisesti.
Onneksi oli sattumalta muutenkin reissu kaupunkiin sunnuntain kunniaksi ja menin siis apteekkiin ostamaan Puregonia, hiivalääkkeitä ja peräpukamalääkettä. Mahtoi täti kassalla olla vähän ihmeissään mun ostoslistasta. Illalla sitten ruumiinaukot täyteen troppia ja nukkumaan. Kai tämä tästä taas tokenee. On ennenkin tokeentunut.
Voi Kirppu, inhottavaa että siellä on vaivaa vähän joka päässä. Paranemisia!
VastaaPoistaHmm, tuosta muiden tietämis- ja kannustamisahdistuksesta. En ole ihan varma tiedänkö, mitä tarkoitat, mutta jotain samankaltaista olen minäkin kokenut. Olen kahdelle ystävälle kertonut blogistani ja vauvatoiveestamme olen lörpötellyt suurinpiirtein kaikille vähänkään läheisemmille (jopa muutamalle läheiselle työkaverille). Se ahdistus mitä minulla on ollut on jonkinlaista häpeää. Mutta toisaalta yritän pitää mielessä sen, että lapsettomuudesta kärsii 20 % pariskunnista, joten meitä on monia. Ei pitäisi olla mitään syytä häpeään, kun on vaan arpajaisissa sattunut vetämään lyhyen tikun. Valtaosalla hoidot tepsivät ja voisin lyödä vetoa sen puolesta, että te kuulutte siinä asiassa siihen valtaosaan.
Kirppu, minäkin olen kokenut tuon kamalan lohduttoman toivottomuuden. Mutta silloin kun ei jaksa itse uskoa, niin muiden usko kantaa: uskon ihan vakaasti siihen, että vielä onnistutte! :-)
VastaaPoistaP-pukamasta sen verran, että ellei se vuoda verta tai ole niin hirveän paha / suuri, että elämä on yhtä tuskaa, niin ei tarvitse mennä sen takia lääkäriin. Reseptivapailla lääkkeillä saa yleensä tilanteen rauhoitettua (ja kannattaa ostaa jotakin väliaikaista ummetukseenkin ja lisätä kuitua ruokavalioon...). Pukamilla on yleensä tapana tulla ja mennä (nim. kokemusta löytyy!). Lääkäri sanoi mulle, että ne voi leikata pois, mutta saattavat tulla sitten uudelleen. Eli jos tilanteen saa rauhoitettua muulla tavoin, niin se on helpompi ratkaisu!
Kiitos taas ihanista ja kannustavista kommenteistanne Tuuli ja Sissi!
VastaaPoistaMulla ahdistus ilmenee jotenkin sellaisena pohjattomana surullisuutena jostain sellaisesta, minkä on aina ajatellut olevan jotenkin, mutta joka ei ehkä olekaan niin. En häpeä lapsettomuutta ja siksi varmasti puhunkin siitä aika monille. Koen sen vaan äärettömän suurena surullisena ja ahdistavana asiana. En välttämättä edes haikaile kakkavaippojen vaihtoa saati kuvittele muutenkaan lapsiperheen elämän olevan ruusuista ja yhtä auvoa. Päinvastoin, tiedän sen olevan rankkaa ja stressaavaa. Silti valitsisin sen, jos siis saisin valita.
Fyysiset krempat toivottovasti hoituvat pian. Peräpää ensin ja toivottavasti pian myös hiivakin. Tosiaan kuituja ja muutenkin terveellisempää oon yrittänyt nyt pari päivää syödä enemmän...
Yläkerran terveys on nyt erityistarkkailussa ja ehkäpä tosiaan ensi vierailulla ultrassa kysyn, että mitkä mahdollisuudet jutteluun on. Saa nyt nähdä, mikä on olo silloin.
Suru ja synkkyys ovat todella ymmärrettäviä tunteita tilanteessanne. On jotenkin kamalaa, kun siitä surusta ei pääse toipumaan, kun aina tulee uusi pettymys toisen perään. Uskon kyllä vakaasti, että suru väistyy vielä jossain vaiheessa, mutta on lohduttoman tuntoista, kun ei tiedä koska. Tosi hyvä idea tuo, että otat puheeksi keskustelutarpeen seuraavalla lääkärikäynnillä. Ei siitä ainakaan varmasti mitään haittaa ole.
VastaaPoistaVoi että, siellä on nyt vastustanut oikein urakalla. Ikävää, mutta toivotan sulle tsemppiä ja että olo alkaisi kaikin puolin pian helpottaa! Kärvistely ei ole kivaa.
VastaaPoista