Tautista meininkiä

Tänään on kaiketi kp 28. Ehkä dpo 4. Ei oikeastaan ole mitään varsinaista raportoitavaa. Kunhan aikani kuluksi kirjoittelen etten ihan hulluksi tule. Räkätauti oireili hiukan jo lauantaina, enemmän sunnuntaina, eilen maanantaina olinkin sitten koko päivän peiton alla ja sain heittää haaveet työpäivästä tämänkin päivän osalta... Sairastaminen on oikeesti tosi tympeetä. Mihinkään ei voi liikkua ilman, että kädessä on räkärätti. Sohvalla makaaminen kypsyttää ja turhauttaa, mutta mitään ei jaksa tehdäkään.

Jonkin verran sain suunniteltua eilen vierahuoneen remonttia sohvalla lonnimisen lomassa. Pikkuhiljaa alan vakuuttua siitä, että on mahdollista tehdä aikuiseen makuun sopiva huone, jonka voi sitten kääntää lastenhuoneeksi muuttamalla kalustuksen ja verhot. Tilasin jo sinne aikuiseen makuun sopivat aivan ihanat verhot. Ikään kuin tunnustuksena, että alan alistua pikkuhiljaa pitkään odotuksen odotukseen...

Edelleen tunnen vahvasti, että tämä odotuksen odotus ei pääty vielä vähään aikaan. Ilmeisesti siis vasen puoli ei toimi ja oikea toimii. Jos ja kun tämä vasemman puolen kierto menee ohi, otetaan seuraava kierto ilman clomeja, sillä työmatka on vaarassa kuitenkin osua päällekkäin (oikean puolen) oviksen kanssa. Sitten odotellaan taas vasemman puolen heräilyä joskus toukokuun puolenvälin paikkeilla. jne jne...

Samalla jonotellaan julkiselle inssiin. Se kuitenkin edellyttäisi sitä että saatais aikaiseksi vietyä noi meidän tutkimustulokset tk:een... Sekin on olevinaan näköjään vaikeaa... Sitten inssit ei tuo tulosta ja siirrytään IVF-jonoon kesän jälkeen ja sitten tuleekin jo 2 vuotta yritystä täyteen...

Huoh...

Sissi kirjoitti taannoin blogissaan niistä vaikeuksista, mitä toisten raskautumiset itselle tuottaa. On tosiaan älyttömän tuskallista huomata ja myöntää itselleen olevansa kateellinen. Miksi joku on oikeutettu raskautumaan nopeasti ja helposti? Miksi me ei voida saada sitä onnea? Toisaalta taas on parikin paria, joiden raskausuutisista olen voinut oikeasti iloita. Toisilla on 5 vuoden lapsettomuus hoitorumbineen takana ja toisilta taas kuoli esikoinen synnytyksestä... epäreilua? Onko se, että vaikeuksien jälkeen raskaus alkaa, jotenkin oikeutetumpaa kuin se "luontainen" tapa?

Älytön on ihmisen mieli...

Noh joka tapauksessa tämä raskaus josta kuuleminen viime syyskuussa oli raskain raskausuutinen koskaan on päättymässä toukokuussa... Kyseessä on hyvin läheinen ystäväni, joka aidosti yrittää huomioida meidän tilanteen. Hän kysyy, että onko uutta? Mitkä fiilikset? Kuuntelee mielellään kyllä, mutta jossain vaiheessa puhelut kääntyy raskauteen ja synnytyksen jännittämiseen ja kämpän sisustusjärjestelyihin uutta tulokasta varten... Osittain keskustelut kääntyy, koska minä kysyn... mutta silti. Silti se tuntuu jotenkin taakalta ja vaikealta.

Olen juuri lasketun ajan tietämillä matkalla ja poikkean mennen tullen synnytyskaupungissa. jos pieni siis päättää tulla ajallaan, niin minun olisi mahdollista poiketa katsomassa tuoreita vanhempia ja pienokaista laitoksella. Mikä olisikaan ihanampaa ja yhtä aikaa niin älyttömän raastavalta tuntuva ajatus, etten tiedä miten suhtautuisin... Täysin uusi tilanne minulle.

Ironista on, että pelkään, että meitä pyydetään kummeiksi. Tavallaan toivon ja toisaalta odotan ja yhtäaikaa pelkään. En ole koskaan pidellyt sylissäni pientä vauvaa. Jotenkin sisimmässäni toivon, että se ensimmäinen saisi olla minun omani.