Sain aikoinaan kolmekymppislahjaksi ystävältäni lahjakortin, joka oikeuttaa kolmeen ruokaan/juomaan hänen seurassaan valitseminani ajankohtina aveceilla tai ilman. Olemme ennenkin harrastaneet tällä porukalla tällaisia aineettomia lahjoja ja se sopii meille.
Ongelmaksi on kuitenkin osoittautumassa se, kuinka he ovat kohta perhe ja me emme ole. Heillä on kuuden viikon päästä laskettu aika, synnytysvalmennus käynnistyy kohta ja lapsi on toistaiseksi perätilassa. Meillä ei taaskaan ole tulossa vauvaa, kauan kaivatut avut eivät olekaan tuoneet tulosta, kuten toivoimme. Kohta käynnistyy neljästoista kierros. Kolmetoista pettymystä. Kolmettoista turhat toiveet.
Ystäväni on kuitenkin minulle rakas ja tärkeä. Läheinen ihminen ollut jo yli 20 vuotta. Päätimme käyttää lahjakortin ensimmäisen osan ja poiketa heillä istumassa iltaa ennen kuin lähdimme matkalle. Saimme hyvää naposteltavaa, kuuntelimme hyvää musiikkia ja nautiskelimme kuohuviiniä. Keskustelimme tulevasta matkasta ja remontista.
Tietysti kyselin myös äidin voinnista, katselimme uusia vaunuja ja seurasimme kun tuleva isä esitteli mihin kaikkiin asentoihin vaunut saakaan väännettyä. Hieno menopeli. Pienen sukupuoli pidetään visusti salassa. Synnytysvalmennus ja vauvan perätila jännittävät. Kuinka naivia olikaan ollut perhevalmennus ja miten kiva onkaan päästä synnytyslaitokselle tutustumaan. Enää reilut 5 viikkoa.
Lähdimme ajoissa pois vedoten aikaiseen aamuherätykseen. Sinä iltana meidän lapsettomuutemme tuntui niin raskaalta. Käperryin miehen kainaloon ja itkin itseni uneen.
En tiedä koska ja missä haluan loput osat lahjasta. Onko lahja pakko ottaa vastaan jos se sattuu?
Toi on kyllä vaikea tilanne, kun haluaa olla läheiselle ihmiselle ystävä, mutta samalla se tekee kipeää. Mun kavereillani on suurimmalla osalla lapsia. Olen kerran tässä muutama viikko sitten jopa kieltäytynyt menemästä joillekin lasten synttäreille kutsun saatuani ja sanonut suoraan, etten juuri nyt jaksa, kun kaikki muut vieraat synttäreillä on lasten vanhempia tai lapsia ja tuntisin itseni joukossa niin erilaiseksi. Ilmoitin kuitenkin samalla, että olen tosi kiitollinen kutsusta ja tykkään kaveristani ja hänen lapsistansa ja haluan nähdä sitten, kun jaksan taas paremmin. Tuntui ainakin, että sain ymmärrystä osakseni. Haluan ajtella, että tämä vaikein vaihe näiden asioiden suhteen on kuitenkin ohimenevää, toivottavasti hyvinkin pian ohimenevää, ja myöhemmin ihmissuhteetkin muuttuvat taas uudelleen helpommiksi. Jaksamista sinne!
VastaaPoistaKiitos Sissi. Näin minäkin uskon ja todellakin myös toivon, että tämä on ohimenevää. Jotenkin tuntuu vaan ihan älyttömän pahalta huomata, että itsestä tuntuu pahalta, että toisella on lapsia tai että joku toinen on raskaana... Eihän siinä kateudessa vaan ole mitään järkeä? Vai onko se kateutta?
VastaaPoistaNiinpä, ehkä se ei olekaan kateutta vaan surua. Surua niiden lukuisien kuukautisvuodon mukana huuhtoutuneiden haaveiden ja toiveiden menetyksen vuoksi. Ja kun konkreettisesti näkee, mistä itse on joutunut niin lukuisat kerrat luopumaan, vähemmästäkin tekee kipeää.
VastaaPoista